Ikuto on a bright summer day~
Yukimilla on salaisuus, tai sanotaanko, että hänellä on salaisuus noin puolet ajasta. ^_^ Tämä salaisuus on Ikuto! Ja tämä loki on yhdestä päivästä Ikuton elämässä, kilpailun Draaman kuvausten aikaan.
Jin-Ho makasi kuvauskoulun kentän vieressä olevilla penkeillä, koulupuvun takki heitettynä kasvojen päälle. Hänellä oli nyt pidempi tauko ja ruoan syötyään poika päätti ansainneensa levätä hetken. Aurinko paistoi ja lämpö kipusi tasaisesti ylös päin.
"Hiiragi-san", johtaja kutsui nähdessään nallehupparissa lämmittelevän pojan tapailevan tanssiaskelia nurkassa. Hän oli kuullut tanssin olevan pojan vahvuus, mutta se mitä hän oli nähnyt viimeiset pari minuuttia ei vakuuttanut häntä. Nappisilmät kääntyivät häntä kohti ja hän huokaisi. Söpö kuin mikä, muttei lainkaan kykyjä tuoda itseään esille kuvauksissa. Se jäi kaikki ohjaajan kontolle. Tarvitsiko showbisnes todella tähteä, joka toi mieleen pehmolelun?
"O-otsukaresan", tämä sanoi hänen lähestyessään ja punastui helakasti. Miksi? Ohjaaja vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
"Olet selvästi ottanut itseäsi niskasta kiinni", Kojama Tetsu, se oli hänen nimensä, sanoi, ja puna tyttömäisen pojan kasvoilla syveni, "jatka samaan malliin. Tässä bisneksessä ei pärjää, jos ei anna kaikkeaan." Hän jätti pojan omilleen ja raapi päätään. mikä juttu tämä oli? Hänen piti ohjaajana rohkaista keltanokkia? Älä naurata. Hän olisi jo luovuttanut, ellei Takaya-sama Itse olisi vaatinut häntä yrittämään parhaansa Yukimin kanssa. Mikä ihme oli "hän tarvitsee vähän kärsivällisyyttä" kanssa? Poika oli- Oliko tämä poika ollenkaan?! Tämä oli purskahtanut itkuun - ITKUUN - hänen ensikerran moittiessa tätä muiden edessä.
Ohjaajan perääntymistä seurasi vimmattu tekstaus: "Sain juuri kehuja!", "Älä ole ilkeä, sinulla vain ei ole kykyjä." ja "Director-san on oikeasti mukava ihminen. Anteeksi että epäilin sinua sen ensimmäisen päivän jutun jälkeen." Veljen ylpeyden, tanssin, opettelu oli edelleen vaikeaa. Hän ei tajunnut miten heidän geeninsä saattoivat olla identtiset, ja silti heidän eronsa olivat aivan liian fundamentaaliset. Hänen refleksinsä eivät olleet lainkaan niin loistavat kuin veljensä, ja kun oikeasti ajatteli... hän ei soveltunut tähän lainkaan niin hyvin kuin veljensä.
Mutta! Niin kauan kun hän muisti veljensä sanat: "Älä lähesty Aiji-sania. Daichi-san on mukava, älä häiriinny jos hän pörröttää hiuksiasi, hän tekee sitä kaikille. Jos saat Aiji-sanin vihaiseksi, juokse Jin-Ho-kunin taakse." hän oli turvassa. Veli myös varoitti häntä olemaan liian läheinen Asagi Takaya-sanin kanssa. Vanhempi poika kuulemma Haistoi tytöt. Hän katsoi ympärilleen, vilkutti Daichi-sanille huomatessaan tämän katsovan, ja juoksi sitten ulos. Sisätiloissa oli aivan liian hyvä ilmastointi. Ulkona taas... niin no, Hiiragi Ikuto leyhytteli itseään hupparinsa helmalla. Hän otti sen lopulta kokonaan pois ja katseli aurinkoista pihaa mustassa koulupuvussa.
Aha! Jin-Ho-kun paikallistettu! Mitä senpai luuli tekevänsä? torkkuessaan noin suojattomana keskellä pihaa. Jos hän olisi fanityttö, hän ei olisi voinut jättää toista rauhaan. "Maa, ei voi auttaa asiaa..." Hän meni pojan luo, ja istui puolen metrin päähän penkillä. Hän vahtisi, ettei mitään kävisi. Jos ei muuta, niin hän oli poikamaisempi kuin veljensä tyttöjen torjumisen helppoudessa. Ikuto oli usein suorastaan Julma sanoessaan suorat sanat Yukimin faneille, jotka häiritsivät tätä - ja häntä - päivittäin nykyään. Vaikka Yukimin luonne oli näkymätön, oli selvästi tyttöjä, jotka olettivat sen tarkoittavan että oli okei raahata hänen veljensä nurkkaan ja molestoida miten halusi. Ikuto hymyili siniselle taivaalle. Oli ihanaa tuntea olevansa tarvittu. Heidän perheessään se kun ei tullut ihan itsestäänselvyytenä.
Jin-Ho ei liikahtanut ollenkaan vähään aikaan. Ainoa elonmerkki oli tasaisesti nouseva rintakehä. Aivan yllättäen poika kierähti kyljelleen - tai olisi, jos maankamara ei olisi napannut häntä rakastavaan syleilyyn. ''Ow...''
Jin-Ho nosti itsensä istumaan ja katseli pöllämystyneenä ympärilleen. ''Are?'' Korealainen hieroi silmiään ja venytteli lysähtäen sitten penkkiä vasten. Se oli ollut hyvä uni. Siinä oli ollut Haneul ja Young ja... Aiji... ja Jin-Ho oli ollut onnellinen. Hyvä uni. Heräilevä katse kiersi ympäristöä uudelleen ja huomasivat toisen henkilön. Silmien räpäytyksen jälkeen poika hymyili. ''Otsukaresan, Yuki-kun. Miten meni?''
Pojat olivat erilaisia, Ikuto mietti hymyillessään varovaisesti Jin-Hon tippumiselle. Hänen veljensä oli erilainen. Veli itki kun tätä itketti ja nauroi kun tätä nauratti, ihan kuten Ikutokin. Tosin - ja tämä oli vain jotain minkä Ikuto oli ollut huomaavinaan - viime aikoina veli oli alkanut muuttua. Se pelotti häntä vähän. Yuki oli hänelle tärkeä, mutta samalla tavalla, hänelle oli tärkeää, ettei Yuki päässyt liian pitkälle hänen edelleen. Hän ei voisi elää sen kanssa. Mutta toisaalta, Ikuto oli täällä, ja täällä olo merkitsi, ettei Yuki halunnut liian kauas hänestä myöskään. Se toi ihan erityistä mielihyvää hänen olemukseensa.
Ikuto oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut vastata Yukin nimeen, ennen kuin vasta myöhässä. ”A-ah! Un! Saimp kehui. Un…” Onneksi Yuki oli air-head. Ikuto oli muuten jäänyt kiinni heti alkuunsa. ”Anooou… Senpain kannata nukkuu iha mis vaa. Senpail omp fanei siin mis muilkii.”
Jin-Ho irvisti ja hieraisi takaraivoaan. ''Ei minun ollut tarkoitus nukahtaa...'' poika mumisi nolostuneen oloisena. Senpai? Mistä lähtien? Hällä väliä.
Ikuto vispasi jalkojaan ja nojasi kätensä penkkiin reisiensä välissä. Se oli okei näin vai mitä? Koska hän oli poika, ja poikien ei aina tarvinnut pitää jalkojansa kiinni. ”Kuha muist ens kerral.” Hän punastui puhuessaan taas poikien kanssa kuin nämä olisivat samanarvoisia hänen kanssaan. Yuki sanoi, etteivät he välittäneet jos heille ei puhunut kunnioittavasti koko ajan, mutta se oli ongelma Ikutolle. Aah, Yuki oli niin onnekas, saadessaan hengata tällaisten ihmisten kanssa!
Jin-Ho istahti Yukimin viereen ja heitti kätensä tämän kumartuneen selän yli, nojaten tähän. ''Miksi turhaan kun minulla on Yuki-kun vahtimassa untani!'' Jin-Ho naurahti iloisesti ennen kuin nousi takaisin jaloilleen, hypähdellen kevyesti pari askelta edemmäs.
''Mennäänkö takaisin?''
Ikuto hypähti jaloilleen ja juoksi senpain perään. ”Un!” ”Seuraa vaa muit, noot turvas.” Ikuto tykkäsi ulkona olemisesta, mutta hänellä oli yhtä huono ajantaju kuin Yukilla, joten hänen piti pitää muiden tekemisiä silmällä, ettei harhautunut aikatauluista. ”Nee, Ji-Jin-Ho-kun omp väsyn?”
Jin-Ho venytteli heidän kävellessään ja nyökkäsi. ''Hiukan joo, tästä kun ei saa palkkaa, joudun käymään salaa töissä aina kun kerkiän ja viime yö venähti hiukan,'' poika selitti.
”S-sugoi…” Ikuto peitti suunsa ja katsoi poikaa ihan uusin silmin, suurin ja ihailevin sellaisin. Tämä kävi töissä sen lisäksi että kilpaili täällä. Yukikin väsyi harrastuksiinsa ja täällä olemiseen, ja siksi he vaihtoivat aina välillä, mutta senpai teki kaiken itse. ”Men kerro”, hän lupasi ja punastui vähän tietäessään salaisuuden. Hänen pitäisi kertoa Yukille, mutta muilta hän pitäisi sen salassa, jep!
Jin-Ho melkein pörrötti Yukimin hiuksia, mutta päätyikin silittämään niitä. ''En voi pörröttää, muuten saan huutia meikkaaja-neesanilta,'' tämä sanoi mutristaen huuliaan lapsellisesti ennen kuin virnisti taas. ''Meidän kahden salaisuus, ne~''
Ikuton hymy kilpaili veljensä leveimmän kanssa. ”Un! Senpai sugooi~” Hän tarttui pojan käsivarteen ja nojasi tähän vähän. ”Jin-Ho-kun välittän vaik hyppäsimp se sylii eile~” Tosin, heti kun joku tuli ovista ulos, Ikuto pomppasi kauemmas aivan tulipunaisena, mutisten anteeksipyynnön ja juosten sisään kuin pelästynyt aropupu. Hän törmäsi johonkuhun, ja säikähti aivan valkoiseksi rekisteröidessään pitkän vaalean tukan, ja pojan rintakehän. ”Kyaa!! Anteeks!” Ja taas hän juoksi päättömästi eteenpäin.
Jin-Ho tuijotti silmät suurina Yukimin perään. Se meni korkealle, se. Kiinnittäen sitten huomionsa paikalle tulijaan, Jin-Ho hymyili. ''Yo.''
Toisaalla taas Daichi harjoitteli vuorojaan keskittyneesti omissa oloissaan.
Aiji katsoi killerpupun perään ja otti sitten huikan OPF:stään, kääntyen seuraavan paikalle tulijan suuntaan. ”Yo. Hiiragiko se oli?” Hänen yleensä hapan naamansa oli rentoutunut yksinkertaiseen ilmeettömyyteen, josta saattoi tarkkasilmäinen havaita suorastaan tyytyväisyyttä.
Kun Ikuto pääsi tarpeeksi kauas hän pysähtyi - tai oikeastaan hän juoksi seinään. Otsaansa pidellen hän yritti rauhoittua ja hengittää syvään, huolimatta siitä, että hänen sydämensä hakkasi kuin viimeistä päivää. olikin Pakko törmätä juuri Hazama Aiji-saniin! tämä oli yksi voittajasuosikeista, ja Ikuto piti tämän naamasta, mutta hän ei osannut puhua sellaiselle henkilölle! Hänen otsaa hierova kätensä putosi hänen silmiensä löytäessä Daichi-sanin. Hänen katseensa kirkastui ja hän kiiruhti lähemmäs, kunnes tämän ääni pysäytti hänet. Puhuiko tämä jollekin? Ei. Ei, tämä harjoitteli vuorosanojaan. Ikuto hiipi lähemmäs, ettei vain häiritsisi senpaita. Hän halusi kuulla! Oli ihan normaalia haluta kuulla, vai mitä?
Daichi merkitsi paperiin kynällä huomioita ja lausui samoja repliikkejä eri tunteilla.
Daichi (epätoivoisesti): ''Kyllä me yhdessä pystytään, Rika!''
Daichi (uskottavasti): ''Kyllä me yhdessä pystytään, Rika.''
Kirjoitus, kirjoitus.
Daichi katsahti ylös sanoessaan seuraavan repliikin, tuijottaen Yukimia suoraan silmiin. ''Rakastan sinua.''
Se tuli niin yllättäen, että se jätti Ikuton aivan sanattomaksi. Mutta Yukilla oli aina jotain sanottavaa! Joten hänen tuli saada jotain ulos suustaan! Aivan punaisena kasvoiltaan hän änkytti: ”A-e-i-oi, na-nani? D-D-Daichi-san-” Ja sitten hän harmistui. Sanoi tuollaista Yukille! Ties vaikka pikkuveli olisi ottanut sen yhtä tosissaan kuin hän! Ikuton suuret silmät pakenivat sivulle hänen ristiessään kädet rinnalleen. ”S-se tekeep asioist vaikeemp mul. Daichi-san sais pelleil noi. Naistemies.”
Daichi räpäytti silmiään ja näki Yukimin. ''Yukimi-kun? Mistä lähtien sinä siinä olet ollut?'' tämä kysyi yllättyneen oloisena.
Ai, jaa, tietysti, eihän Daichi-san sanoisi mitään sellaista. Ikuto nauroi häpeissään ja hiplasi hiussuortuvaa otsallaan. ”Tulimp justiisa.”
''Aah, harjoittelin juuri vuorosanojani. Minun pitäisi kertoa 'tunteistani' vastanäyttelijälleni... Näin yksinään se onnistuu hyvin, mutta epäilyttää kasvokkain sen sanominen,'' Daichi sanoi ja taputti kutsuvasti penkkiä vierellään.
”Jassoo”, Ikuto harkitsi toisen sanoja mietteliäästi, ja noudatti kutsua, kuten hän tuntui aina tekevän, kuka tahansa hänet sitten viereensä kutsuikin, ellei se ollut joku pelottava, ja silloinkin, koska melkein kaikki pelottivat häntä. Hän istahti ja taas hänen jalkansa vispasivat kuin innokkaan koiran häntä. ”Haluuks mun lukeva sen toise osa?”
Daichi hymyili. ''Se auttaisi, kiitos,'' hän sanoi ja ojensi paperinivaskan toiselle. Hän osasi sanansa jo melkein kokonaan, tekisi hänelle hyvää harjoitella katsomatta.
Ikuto otti paperit ja sulki silmänsä. Hän huokaisi syvään ja veti sitten yhtä syvään henkeä. Kun hän avasi silmänsä ja kohtasi tekstin, hän oli valmis taisteluun. Hän luki tekstin suurin piirtein läpi ja sai kokonaiskuvan. Daichi-san oli laittanut tyttöystävänsä paksuksi, paitsi ettei ollut, koska tytöllä oli salaisuus. Ikuto katsoi viimein ylös ja loi vakavan katseen Daichi-saniin. ”Mist kohast?”
''Siitä kun Rika ensimmäisen kerran kertoo raskaudestaan,'' Daichi sanoi ja nousi, eläytyäkseen tilanteeseen paremmin. Rika oli juuri pyytänyt hänet kertoakseen jotain tärkeää. Daichi oli huolissaan. Poika nyökkäsi partnerilleen aloittamisen merkiksi.
Daichin kasvot huokuivat huolta ja jännitystä. ''Rika? Halusit puhua. Onko jotain sattunut? Oletko kunnossa?'' Daichi puhui nopeasti, hän oli huolestunut ja rakastunut poikaystävä.
Ikuto sulki silmänsä hetkeksi ja painoi päänsä. ”D-Daichi-kun…” Hän laski paperit viereensä, jotta voisi vilkuilla niitä sattuessaan pahan paikan eteen, mutta Ikutolla oli loistava muisti. Jopa kertaluvulla hänen mieleensä jäi paljon. ”Minä…” Ehkä vaikeinta kaikessa oli käyttää kantou-beniä. Mutta sellaiset haasteet olivat olemassa ylikäytäviksi! Hän halusi olla mahdollisimman paljon hyödyksi Daichi-sanille!
Daichi polvistui 'Rikan' eteen ja otti tämän käsistä. ''Kuulin, että voit pahoin aamulla jälleen. Ehkä sinun pitäisi olla kotona pari päivää,'' Daichi sanoi hellästi ja sipaisi hiussuortuvan pois 'Rikan' silmiltä.
Okei, Ikuto ajatteli katsoessaan Daichi-sanin kasvoja näin läheltä, ehkä hän haukkasi liian suuren palan kerralla. Hän jäi vain tuijottamaan hetkeksi. Daichi-san oli vain Niin hyvännäköinen, että mikäs siinä tuijottaessa, paitsi että hänen piti sanoa jotain. Mitä se nyt olikaan? Suklaanruskeat silmät kääntyivät vaivalla papereihin, helakan punan koristaessa Ikuton poskia. ”Minä-! Minun pitää kertoa Daichi-kunille jotain… Ole… Ole kiltti äläkä vihaa minua, ole kiltti…”
Daichi vakavoitui ja silitti peukalollaan 'Rikan' poskea. ''Rika, tiedät etten voisi koskaan vihata sinua,'' hän sanoi ja painoi suudelman 'Rikan' kädelle, jota piteli hellästi omassaan.
Ikuton pehmeän suklaisissa silmissä loistivat tähdet hänen katsoessaan Daichi-sania silmiin. Aah, tämä oli vain niin loistava… ”Minä….Minä olen...” ja hän mutisi lopun niin ettei hän itsekään saanut siitä selvää.
Daichi räpäytti silmiään. Hän muisti miten hänen vuoronsa jatkuivat tästä, mutta... ''Rika, onko kaikki hyvin?''
… … … Äh. Ikuto peitti kasvonsa ja Daichi-sanin kasvot näkyvistään. Menkui! Hän oli menkui! Hän ei voinut ajatella suoraan hyvännäköisten miesten lähellä! ”…Raskaana.”
Daichi jähmettyi ja tuijotti 'Rikaa' silmät suurina. ''R-Raskaana?'' Pojan tasapaino heitti ja Daichi istui lattialle. ''Minun?'' tämän onnistui heikolla äänellä kysyä.
Ikun silmät vilkaisivat paperia, ja hän nyökkäsi, odotettuaan kolmisen sekuntia.
Daichin sisällä mylläsi. Raskaana? Hänen lapsensa?! ''O-o-oletko varma, Rika? Aivan varma? Tämä... On todella vakavaa,'' Daichi totesi heikosti yrittäen epätoivoisesti koota ajatuksensa.
”M-minä…tiesin…!” Ikuto nousi seisomaan ja geh, nyt häntä itketti. ”Teet mitä haluat, saatat minut tähän pulaan ja sysäät kaiken syyn minun niskoilleni! KENEN muun kanssa minä muka…! Minä tiesin, ettei minun olisi pitänyt luottaa tähän! Nuoremman kanssa seurustelu ei koskaan toimi, minulle Sanottiin niin!”
Daichi ponkaisi jaloilleen ja tarttui toisen käsistä. ''En minä sitä tarkoittanut, Rika! En epäile etteikö se olisi minun, tämä vain... Tuli niin odottamatta, en tiennyt miten reagoida!''
Daichi vetäisi 'Rikan' halaukseen ja painoi nenänsä tämän hiuksiin. ''En aio jättää sinua yksin tämän kanssa. En aio jättää sinua,'' hän lupasi.
Ikuto unohti hengittää ja kaikki vuorosanat. Daichi-san halasi häntä! Oliko se käsikirjoituksessa? Miksei Ikuto ollut varautunut tähän?! Hän ei tiennyt olivatko vuorosanat jotka tulivat hänen mieleensä kun hän oikein rääkkäsi aivpjaan, tähän paikkaan, mutta ne ainakin tuntuivat jatkumolta. Hemmoteltu t-ty-tyttoystävä. Aivan punaisena taas, Ikuto änkytti: ”Ra-rahaa… Daichi-kun, minä tahdon eroon siitä. Minä olen ihan liian nuori tällaiseen! Mutta minulla ei ole rahaa aborttiin.”
Jotain sinne päin, Daichi naurahti päänsä sisällä. ''Älä huoli, minä autan keräämään rahaa. Kyllä me yhdessä pystytään, Rika!'' Daichi vetäytyi askeleen taakse päin ja katsoi 'Rikaa' silmiin. ''Rakastan sinua,'' hän sanoi ja kumartui alas painamaan suukon toisen poskelle. Käsikirjoituksen mukaan hänen olisi pitänyt suudella, mutta... Ehkä näin oli parempi.
”Atashi mo”, Ikuto mutisi ja sitten hänen jalkansa viimein pettivät. Hän oli ollut liian kauan ikemenin huomion säteilypisteessä, ja nyt hän oli sisältä aivan muusia. Oli kuin hän olisi tullut siihen vaiheeseen elämässä kun ei enää lainkaan haitannut, että muut katsoivat hänen olevan Yuki, tai sanotaanko että hän täysin unohti sen. Nyt, tässä, hän oli vain tyttö, jonka sydän oli pudonnut ja lujaa.
''Uwah!'' Daichi nopeasti otti kiinni Yukimista. Tämä oli ihan löllö. Daichi hymyili hermostuneesti. ''Öh, oletko kunnossa, Yukimi-kun?''
Daichi istutti toisen penkille ja huokaisi. Sitten hymyili. ''Kiitos kun vaivauduit auttamaan minua. Haluatko jotain juotavaa? Tarjoan kiitokseksi,'' poika sanoi.
”Ki-kiitoksii..” Ikuto kuiskasi hengästyneenä. ”Anteeks moka tuos lopusa. Unohi sanat kokon.” Hän vilkuili Daichi-sania ruskean otsatukkansa alta, pieni puna kuin unohtuneena poskilleen. ”Jos must omp mitää apuu, nii hyvä. Demo, Daichi-san wa sugoi. Iha erilaine.”
''Ahaha, en nyt sentäs,'' Daichi sanoi. ''Haen vettä, tulen pian takaisin.''
Daichi tunsi korviensa päiden kuumottavan julmetusti.
"Un." Ikuto istui ja katseli Daichi-sanin selkää tämän mennessä. Hän painoi polvensa yhteen ja painoi kätensä penkille niiden kummallakin puolella. "Mistaa Paafekto", hän huokaisi haaveilijan sävyyn, ja kikatti sitten itsekseen.
Riku pysähtyi lähistöllä ja kurtisti kulmiaan. Tuo ääni... Oli tytön kiherrystä. Pää kääntyi ja katse osui Yukimiin. Riku räpäytti silmiään. ''Yo, Yukimi...'' hän tervehti. Oli toinen ennenkin ollut tyttömäinen, mutta tuo nauru... Oli häiritsevää.
”Usami-san!” Ikuto tervehti vilkuttaen, ja hänen jalkansa alkoivat taas vispata. ”Osu! Mite men? Tiet hyvi, ku Usami-san omp Kooru~” Jos jonkun kanssa Ikuto tuli toimeen Mister Suklaisen ihanuuden kanssa, sen jälkeen kun hän oli tottunut heikotukseen polvissaan. Hän veti siinä ajatellessaan hupparin taas koulupuvun päälle ja tunsi olonsa taas normaaliksi. Hemmetti, joskus hän vielä lopettaisi reagoimasta hyvännäköisiin kasvoihin näin ilmiselvästi!
Riku hymähti kehuille, ja pörrötti toisen tukkaa pienesti. ''Wazzup, bunny?'' Riku kysyi ja vilkaisi vispaavaa jalkaa.
”Mää tyttöile!” Ikuto ilmoitti tärkeänä. ”Iha vähä aikaa moon Daichi-sanin knocked up koibito~ Ah! Mut mun vatta omp viel iha littee.” Hän nosti takin ja paidan helmaa näyttääkseen vatsansa. ”Jote emmää oikeast oo raskaana. Mut omp kivaa ku Daichi-san juoks hakemaa mul kaikkee.”
I feel for you, bro, Riku ajatteli tuijottaessaan pojan vatsaa. Sitten hän tarrasi kiinni. Pehmeä. Liian pehmeä. Tutunoloinen. ''Hmm, ehket ole raskaana, mutta voisit vähentää suklaan kanssa,'' poika kiusoitteli ja tökki toisen kylkiä. ''Sitä paitsi, jos olisit raskaana, niin olisit ensimmäinen siihen kynnyt mies, Yukimi.'' Jos olet mies...
Kuten sanottu, jostain syystä Ikuto tuli kaikista parhaiten toimeen Rikun kanssa. Hän kiljaisi toisen tarttuessa hänen vatsaansa ja tippui penkiltä lattialle paetessaan tämän tökkivää sormea - ja purskahti nauruun. "Mou! Eip oo mun vika, jos mul ostetaa kaikkee hyvää. Kakku omp hyvää~ Ja suklaakakku, uwaaah!" Ikuto virnisti ja nuoli huuliaan. Hän levitti kätensä ja kaatui maahan makuulle. "Mää voi elää olemat raskaan, mut ilma kakkuu tää Yuki-kun kuoleep!"
Tämä Yuki-kun? Toisen paita oli noussut hiukan. Riku tunsi olonsa lapselliseksi tuijottaessaan maassa makaavaa poikaa. Chance! Riku hyökkäsi.
Kutitus.
”KYAAAaaaaa!!” Ikuto ei millään voinut puolustautua toisen huokkäystä vastaan, ja hän nauroi vedet silmissä, yrittäen paeta, mutta päästen vain kääntymään kyljelleen, eikä siitä ollut mitään apua. ”U-Usami-saaaaaaan! Lope-ta, ol kiltti!!!”
Riku ei lopettanut. Hän ei halunnut. Lapsekas vietti oli jälleen herännyt, tämän toisenlaisen Yukimin seurassa. Sillä Riku oli huomannut. Oli kaksi Yukimia. Ja tämä, ei ollut se oikea.
Riku hymyili. Omoshiroi.
Ikuto kiemurteli ja yritti työntää Usami-sanin pois kimpustaan, mutta lopulta hänenkin täytyi ruveta epäreiluksi. "Ta-taskete! Daichi-saan!" Jos totta puhuttiin, Ikuto nautti hurjasti Usami-sanin kiusaamana olosta. Se vain oli tuskaa aina välillä. Tekikö se Ikutosta masokistin?
Run, run, koibito-san, Riku lauleskeli päänsä sisällä kuullessaan nopeita askelia. ''R-riku?! Mitä ihmettä?'' Daichi kysyi pöllämystyneenä, laski vesipullot ja veti Rikun pois Yukimin luota.
''Che~ Daichi on ihan tylsä,'' Riku totesi monotonisesti, mutta antoi kiltisti toisen ohjata hänet kauemmas.
Ikuto käpertyi kerälle lattialle ja piteli vatsaansa. Siihen sattui nauramisen jäljiltä, ja oli vaikea lopettaa kikattamista nytkään. Hiljalleen, vähän kerrassaan äänettömät puuskat, joiksi nauru oli muuttunut, hellittivät, ja Ikuto kierähti selälleen, nallehuppari ja koulupuku ihan sekaisin, ja näyttäen harhaanjohtavalta, aivan tietämättään, naurun hehku yhä kasvoillaan.
Naama peruslukemilla Daichi siirtyi lähemmäs maassa makaavaa Yukimia ja nosti kulmaansa. ''Mitä ihmettä te oikein teitte?''
''Leikittiin,'' tuli monotooninen vastaus.
''Niin mitä?''
''Jaa, mietipä sitä.''
Daichi mulkaisi Rikua, joka vain kohautti olkapäitään.
Daichi-sanin kasvojen tullessa näköpiiriin Ikuto nosti molemmat kätensä ylös, leveästi hymyillen, ignooraten poikien jutut, koska ne saivat hänen korvansa punaisiksi. ”Nee nee, auta ylös~? Nee, Daichi-saan~”
Daichi ojensi kätensä, mutta käänsi kasvonsa pois. Hänen poskensa punoittivat. Hulluko poika oli? Aivan kuin tämä tarkoituksella yritti saada Daichin menettämään otteensa.
Riku alkoi yskiä rajusti nähdessään Daichin kasvot. Ne olivat helakan punaiset!
”Riku-kun, onko sinulla hetki aikaa?” Takaya pisti päänsä ulos läheisen huoneen ovesta kuultuaan Rikun äänen. Oikeastaan hän oli kuullut sen jo vähän aikaa, mutta vasta nyt hän keksi miksi se oli niin hyvä asia. ”Joku pisti minut kantamaan materiaaleja, ja näitä on paljon. Yuki-kun, Sadoshima-kun myös, jos intoa riittää. Tarjoan jäätelöt vaivan palkaksi~”
Ikuto glomppasi lähimmän henkilön kuullessaan sanan ”jäätelö”. Vaikka selvästi kaksi täysin eri henkilöä, tietyt taikasanat lumosivat kummankin Hiiragin. ”Yattaa! Asagi Takaya-san wa sugooooi!” hän riemuitsi kädet ja jalat Daichin ympärillä. ”Jätskii! Jätskii jätskii jätskii~”
Takaya pysähtyi katsomaan aloittamiaan riemujuhlia ja yskähti sitten. ”Minä näen minulla on ainakin yksi apulainen. Riku-kun?”
Riku tuijotti ensin hetken ei-Yukimia. Miten ihmeessä tämä ei huomannut Daichin olevan pyörtymispisteessä? Ainakin tämän kasvojen punaisuus ilmaisi sen olevan lähellä.
''Toki.'' Rauhallisesti Riku käveli Takayan luo. Kääntyi sitten. ''Yukimi, tseh, tseh,'' hän viittoi kuin koiralle, '' päästä kiltti setä irti.''
Lähellä. Lähellä. Lähellä. Lähellä. LÄHELLÄ. No niin, vastaa nyt jotain! Luulevat vielä, että sinussa on jotain vikaa. ''Minun pitää vielä petrata vuorojani, joten tällä kertaa jätän väliin, Asagi-san,'' Daichi sai vaivoin sanottua.
Näin läheltä katsottuna, Daichi-san oli kumman punainen. Ikuton palatessa omille jaloilleen hän tarttui pojan koulupuvun rintamuksesta ja veti tämän alas että sai painettua otsansa tämän otsaa vasten. ”Hemmeti pitkä!” hän valitti ja pudisti sitten päätään päästäen irti, ”Ei sul kuumet ainkaa oo. Oot sää juonu tarpeeks? Sun väritys omp vähä epätervee.” Ikuto taputti Daichi-sanin olkapäätä äidillisesti. ”Muist ny pitää huolt itestäs. Soot kasvavas iäs, vaikkei sun tarvii kasvaa enää yhtää enemp.”
Kun toiset pojat tuntuivat menevän jo, Ikuto hätääntyi ja juoksi näiden perään kuin unohdettu koiranpentu. ”Tullaa!”
”Hm…?” Takaya kommentoi hiljaa vain Rikulle, katsellessaan kilpailijoista nuorimman äidillistä käytöstä, ”tämä Yuki-kun on aika julma. Kumman luulet sen olevan tällä kertaa?”
''Number two,'' Riku vastasi Takayalle huomaamattomasti ja näytti vielä sormillaan victory-merkin. Numero 1 oli alkuperäinen ja oikea Yukimi, 2 oli fake.
Yukimin saavutettua heidät, Riku nappasi pojan kainaloonsa ja haukkasi tämän hiuksista. ''Osoi, Yukimi~'' Fake-Yukimi oli Rikun virallinen nojapuu - Takayan jälkeen.
”Teehee~” Ikuto virnisti leveästi. Jäätelöä ja Usami-san! Ihan paras päivä taas tiedossa! Hän tuli ajatelleeksi jotain ja katsoi siistin huoliteltuun poikaan toisella puolellaan. ”Anooou, Asagi Takaya-san?”
”Niin, Yuki-kun~?” Takaya vastasi lempeällä äänellä, miettien hymynsä takana kumpi Yukimi oikeastaan oli nyt kilpailun osallistuja ja kumpi decoy. Ei niin että hän oletti Yukimin asian liittyvän siihen.
”Miksää tarjoot, jos sut laitettii tekeen jotai? Eiks sen joka lait sut tähä hommaa pitäs tarjot?” Se ei nyt ollut ihan oikea tapa kysyä mitä Ikutolla oli mielessä. Hän oli miettinyt jo vähän aikaa että tuntui olevan jotain, mitä Yuki ei tiennyt, mutta jonka Usami-san ja pari muuta tiesivät. Kukaan ei koskaan räpäyttänyt silmääkään Asagi-sanin alkaessa jaella määräyksiä ja ehdotuksia kuin tämä olisi osa kuvausryhmää, sen sijaan että olisi kilpailija.
”Saa, miksiköhän~” Takaya naureskeli itsekseen. Jos Yukimi kakkonenkin huomasi, hänen pitäisi oikeasti tehdä vähän enemmän töitä peittääkseen roolinsa. ”Maa, sanotaan vaikka että minulla on rahaa, ja on tylsää joutua juoksupojaksi yksin.”
Ikuto rypisti kulmiaan. ”Jassoo…”
”Mou, Yuki-kun! Kuulostat ihan siltä kuin epäilisit minun sanaani, ahaha~” Takaya tiesi ettei Yukimi kysyisi enempää. Ei tämä, eikä toinenkaan. Ja jos, hän ottaisi puheeksi tämän oman ristiriitaisuuden. Todellakin, luuliko toinen oikeasti vain kasvojen tekevän työn? Tämä Yukimi puhui kaikille paljon kunnioittavammin ja kutsui kaikkia eri nimiltä kuin alkuperäinen. Sokeakin huomaisi eron, tai ehkä jopa vielä paremmin.
"Mou, Usami-san aina kiusaa minua..." Ikuto murjotti leikkisästi.
Takaya taputti käsiään. "Kas niin. Flirtti seis ja töihin." Häntä huvitti suuresti nähdä Tumman ja Mysteerisen Rikun käyttäytyvän kuin teini - ei niin etteivät he olisi kaikki teinejä - tämä oli niin rauhallinen ja koottu yleensä. Oikeastaan, Takaya pysähtyi kuin seinään hetkeksi, saaden Yukimin törmäämään selkäänsä ("Ooww!"), oliko Yukimi jopa Ainoa jolla oli mitään vaikutusta Rikun käytökseen? Kun muisti showta, jonka Yukimi oli tehnyt - kahdesti - Rikun äänestä, ja kuinka Riku meni aina ihan tuppisuuksi, tai sitten päinvastoin, kuten nyt.
Poika avasi oven omilla avaimillaan, sen kummemin ajattelematta miten se saattoi vaikuttaa Yukimin jo muutenkin kasvaviin epäilyihin, ja astui sisään huoneeseen. Ah, hyvä juttu. Kuten hänelle ole luvattu, kaikki oli siisteissä pinoissa, valmiina kuskattaviksi. Heille oli jopa jätetty kärryt painavimpia lavasteita varten, kuten ne pulpetit joille kevyet asiat oli kasattu. "Olisi saanut Sadoshima-kunkin liittyä seuraan", hän huomautti, pinoja katsellessaan, "nyt me joudumme tekemään kaksi reissua, kun yhdellä lisäkäsiparilla olisimme pärjänneet yhdellä." Takaya käveli ikkunan ääreen ja ilahtui nähdessään yllättävän auringossa paistattelijan. Hazama Aiji todella oli kaunein poika jonka hän oli koskaan tavannut, ja hän oli tavannut kauniita poikia vaikka kuinka. Jopa kaukaa katsottuna, tämä veti katseita puoleensa, Takayan ainakin.
Ikkuna Auki! "HAZAMA-KUN!" Takaya kutsui kovaan ääneen, saaden toisen kääntymään ja etsimään häntä katseellaan. "KOLMAS IKKUNA VASEMMALTA TOISESSA KERROKSESSA! TULE AUTTAMAAN KANTAMISESSA JA SAAT JOTAIN HYVÄÄ!!!" Aijin silmät tuntuivat löytäneen hänet, sillä tämä näytti hänelle keskisormea, ja sitten suoraan ignoorasi hänet, kuin hän ei olisi koskaan tämän nimeä huutanutkaan. "Che, unlovable bastard."
Riku oli monotooninen ihminen. Hänen ilmeensä pysyivät usein peruslukemilla, olemus rauhallinen ja aikuismainen. Oli vain kolme, ei, neljä ihmistä, jotka saivät hänet käyttäytymään normiensa ulkopuolella. Kaksi heistä oli hänen kanssaan samassa huoneessa. Kolmas oli oikea Yukimi ja neljäs Jin-Ho.
Jin-Ho oli ainut, joka oli saanut säikäytettyä Rikun - useampaan otteeseen vielä!
Riku alkoi ihmeitä sanomatta lastata tavaroita kärryihin, painavat alle, kevyet päälle.
”Mikä hänen ongelmansa on?” Takaya huokaisi ja raahautui auttamaan nuorempia, jotka olivat jo työntouhussa. Olisi ollut väärin sanoa, ett Takaya oli laiska, tai ettei hän koskaan tehnyt oikeaa työtä. Next Generation -projektin aikana hän oli oppinut tekemään fyysistä työtä, tanssista yleiseen paikasta toiseen siirtymiseen. Akateemisena ihmeenä hänellä ei ollut ollut siitä aiempaa kokemusta.
Ikuto kysyi monessa välissä, mutta kiiruhti hakemaan tavaroita ja kiikutti niitä pieniä määriä kerrassaan kärryihin ja antoi Usami-sanin järjestää niitä sitä mukaa. Oli ihmeellistä miten kärryihin mahtui Usami-sanin taitavien käsien ansiosta. Asagi Takayan ennustus kahdesta edestakaisesta kerrasta tuntui jäävän haaveeksi. Ikuto huomasi hokevansa sanaa ”sugoi” yhtenään.
Kun he olivat valmiit, Takaya otti sanaakaan siitä sanomatta puolet Yukimin pinosta omansa päälle. Toinen ei millään olisi jaksanut kantaa niitä, siitä hän oli varma. Hänelle tuotti vähän vaikeuksia keplotella isomman pinonsa kanssa, mutta hän onnistui. Ei hän voinut jäädä Rikua huonommaksi. ”Kas niin”, hän sanoi sitten. ”Yuki-kun, avaatko oven? Nämä ja nuo menevät huoneeseen 109, ja loput alakertaan. Sain meille luvan käyttää hissiä~ ♥”
Riku työnsi kärryjä vaivattoman näköisesti. Kyllä ne painoivat, mutta sitä ei olisi uskonut, Riku sai sen näyttämään niin helpolta. Hän seurasi kiltisti kaksikon perässä.
Laatikko ja kansiot sen päällä Painoivat. Ikuto halusi itkeä ennen kuin he edes pääsivät seuraavan nurkan ympäri, mutta hän yritti kestää, Sormiin alkoi sattua. Ikuto sanoi itselleen, että niihin ei sattunut. Hän nosti polvensa ja tuki laatikon siihen että sai avattua ja suljettua sormiaan , yrittäen saada veren kiertämään taas. Hän teki sen kerran, ja toisenkin. Hän päätyi tekemään sitä vähän väliä.
”Älä jää jälkeen Yuki-kun~” Takaya kutsui oman taakkansa alta ja irvisti vähän joka kerta kun joutui pysähtymään nuorinta odottamaan. Hänen omat kätensä alkoivat puutua, mutta hän ei tehnyt siitä numeroa. Rikukaan ei tehnyt, joten miksi hän? Hän oli sentään heistä kolmesta vanhin.
”U-un!” Ikuto sanoi urheasti ja kipitti taas eteenpäin. Mitä nopeammin hän liikkui, sitä pidemmälle hän pääsi kerralla, tai nopeammin ainakin.
Jin-Ho makasi kuvauskoulun kentän vieressä olevilla penkeillä, koulupuvun takki heitettynä kasvojen päälle. Hänellä oli nyt pidempi tauko ja ruoan syötyään poika päätti ansainneensa levätä hetken. Aurinko paistoi ja lämpö kipusi tasaisesti ylös päin.
"Hiiragi-san", johtaja kutsui nähdessään nallehupparissa lämmittelevän pojan tapailevan tanssiaskelia nurkassa. Hän oli kuullut tanssin olevan pojan vahvuus, mutta se mitä hän oli nähnyt viimeiset pari minuuttia ei vakuuttanut häntä. Nappisilmät kääntyivät häntä kohti ja hän huokaisi. Söpö kuin mikä, muttei lainkaan kykyjä tuoda itseään esille kuvauksissa. Se jäi kaikki ohjaajan kontolle. Tarvitsiko showbisnes todella tähteä, joka toi mieleen pehmolelun?
"O-otsukaresan", tämä sanoi hänen lähestyessään ja punastui helakasti. Miksi? Ohjaaja vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
"Olet selvästi ottanut itseäsi niskasta kiinni", Kojama Tetsu, se oli hänen nimensä, sanoi, ja puna tyttömäisen pojan kasvoilla syveni, "jatka samaan malliin. Tässä bisneksessä ei pärjää, jos ei anna kaikkeaan." Hän jätti pojan omilleen ja raapi päätään. mikä juttu tämä oli? Hänen piti ohjaajana rohkaista keltanokkia? Älä naurata. Hän olisi jo luovuttanut, ellei Takaya-sama Itse olisi vaatinut häntä yrittämään parhaansa Yukimin kanssa. Mikä ihme oli "hän tarvitsee vähän kärsivällisyyttä" kanssa? Poika oli- Oliko tämä poika ollenkaan?! Tämä oli purskahtanut itkuun - ITKUUN - hänen ensikerran moittiessa tätä muiden edessä.
Ohjaajan perääntymistä seurasi vimmattu tekstaus: "Sain juuri kehuja!", "Älä ole ilkeä, sinulla vain ei ole kykyjä." ja "Director-san on oikeasti mukava ihminen. Anteeksi että epäilin sinua sen ensimmäisen päivän jutun jälkeen." Veljen ylpeyden, tanssin, opettelu oli edelleen vaikeaa. Hän ei tajunnut miten heidän geeninsä saattoivat olla identtiset, ja silti heidän eronsa olivat aivan liian fundamentaaliset. Hänen refleksinsä eivät olleet lainkaan niin loistavat kuin veljensä, ja kun oikeasti ajatteli... hän ei soveltunut tähän lainkaan niin hyvin kuin veljensä.
Mutta! Niin kauan kun hän muisti veljensä sanat: "Älä lähesty Aiji-sania. Daichi-san on mukava, älä häiriinny jos hän pörröttää hiuksiasi, hän tekee sitä kaikille. Jos saat Aiji-sanin vihaiseksi, juokse Jin-Ho-kunin taakse." hän oli turvassa. Veli myös varoitti häntä olemaan liian läheinen Asagi Takaya-sanin kanssa. Vanhempi poika kuulemma Haistoi tytöt. Hän katsoi ympärilleen, vilkutti Daichi-sanille huomatessaan tämän katsovan, ja juoksi sitten ulos. Sisätiloissa oli aivan liian hyvä ilmastointi. Ulkona taas... niin no, Hiiragi Ikuto leyhytteli itseään hupparinsa helmalla. Hän otti sen lopulta kokonaan pois ja katseli aurinkoista pihaa mustassa koulupuvussa.
Aha! Jin-Ho-kun paikallistettu! Mitä senpai luuli tekevänsä? torkkuessaan noin suojattomana keskellä pihaa. Jos hän olisi fanityttö, hän ei olisi voinut jättää toista rauhaan. "Maa, ei voi auttaa asiaa..." Hän meni pojan luo, ja istui puolen metrin päähän penkillä. Hän vahtisi, ettei mitään kävisi. Jos ei muuta, niin hän oli poikamaisempi kuin veljensä tyttöjen torjumisen helppoudessa. Ikuto oli usein suorastaan Julma sanoessaan suorat sanat Yukimin faneille, jotka häiritsivät tätä - ja häntä - päivittäin nykyään. Vaikka Yukimin luonne oli näkymätön, oli selvästi tyttöjä, jotka olettivat sen tarkoittavan että oli okei raahata hänen veljensä nurkkaan ja molestoida miten halusi. Ikuto hymyili siniselle taivaalle. Oli ihanaa tuntea olevansa tarvittu. Heidän perheessään se kun ei tullut ihan itsestäänselvyytenä.
Jin-Ho ei liikahtanut ollenkaan vähään aikaan. Ainoa elonmerkki oli tasaisesti nouseva rintakehä. Aivan yllättäen poika kierähti kyljelleen - tai olisi, jos maankamara ei olisi napannut häntä rakastavaan syleilyyn. ''Ow...''
Jin-Ho nosti itsensä istumaan ja katseli pöllämystyneenä ympärilleen. ''Are?'' Korealainen hieroi silmiään ja venytteli lysähtäen sitten penkkiä vasten. Se oli ollut hyvä uni. Siinä oli ollut Haneul ja Young ja... Aiji... ja Jin-Ho oli ollut onnellinen. Hyvä uni. Heräilevä katse kiersi ympäristöä uudelleen ja huomasivat toisen henkilön. Silmien räpäytyksen jälkeen poika hymyili. ''Otsukaresan, Yuki-kun. Miten meni?''
Pojat olivat erilaisia, Ikuto mietti hymyillessään varovaisesti Jin-Hon tippumiselle. Hänen veljensä oli erilainen. Veli itki kun tätä itketti ja nauroi kun tätä nauratti, ihan kuten Ikutokin. Tosin - ja tämä oli vain jotain minkä Ikuto oli ollut huomaavinaan - viime aikoina veli oli alkanut muuttua. Se pelotti häntä vähän. Yuki oli hänelle tärkeä, mutta samalla tavalla, hänelle oli tärkeää, ettei Yuki päässyt liian pitkälle hänen edelleen. Hän ei voisi elää sen kanssa. Mutta toisaalta, Ikuto oli täällä, ja täällä olo merkitsi, ettei Yuki halunnut liian kauas hänestä myöskään. Se toi ihan erityistä mielihyvää hänen olemukseensa.
Ikuto oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut vastata Yukin nimeen, ennen kuin vasta myöhässä. ”A-ah! Un! Saimp kehui. Un…” Onneksi Yuki oli air-head. Ikuto oli muuten jäänyt kiinni heti alkuunsa. ”Anooou… Senpain kannata nukkuu iha mis vaa. Senpail omp fanei siin mis muilkii.”
Jin-Ho irvisti ja hieraisi takaraivoaan. ''Ei minun ollut tarkoitus nukahtaa...'' poika mumisi nolostuneen oloisena. Senpai? Mistä lähtien? Hällä väliä.
Ikuto vispasi jalkojaan ja nojasi kätensä penkkiin reisiensä välissä. Se oli okei näin vai mitä? Koska hän oli poika, ja poikien ei aina tarvinnut pitää jalkojansa kiinni. ”Kuha muist ens kerral.” Hän punastui puhuessaan taas poikien kanssa kuin nämä olisivat samanarvoisia hänen kanssaan. Yuki sanoi, etteivät he välittäneet jos heille ei puhunut kunnioittavasti koko ajan, mutta se oli ongelma Ikutolle. Aah, Yuki oli niin onnekas, saadessaan hengata tällaisten ihmisten kanssa!
Jin-Ho istahti Yukimin viereen ja heitti kätensä tämän kumartuneen selän yli, nojaten tähän. ''Miksi turhaan kun minulla on Yuki-kun vahtimassa untani!'' Jin-Ho naurahti iloisesti ennen kuin nousi takaisin jaloilleen, hypähdellen kevyesti pari askelta edemmäs.
''Mennäänkö takaisin?''
Ikuto hypähti jaloilleen ja juoksi senpain perään. ”Un!” ”Seuraa vaa muit, noot turvas.” Ikuto tykkäsi ulkona olemisesta, mutta hänellä oli yhtä huono ajantaju kuin Yukilla, joten hänen piti pitää muiden tekemisiä silmällä, ettei harhautunut aikatauluista. ”Nee, Ji-Jin-Ho-kun omp väsyn?”
Jin-Ho venytteli heidän kävellessään ja nyökkäsi. ''Hiukan joo, tästä kun ei saa palkkaa, joudun käymään salaa töissä aina kun kerkiän ja viime yö venähti hiukan,'' poika selitti.
”S-sugoi…” Ikuto peitti suunsa ja katsoi poikaa ihan uusin silmin, suurin ja ihailevin sellaisin. Tämä kävi töissä sen lisäksi että kilpaili täällä. Yukikin väsyi harrastuksiinsa ja täällä olemiseen, ja siksi he vaihtoivat aina välillä, mutta senpai teki kaiken itse. ”Men kerro”, hän lupasi ja punastui vähän tietäessään salaisuuden. Hänen pitäisi kertoa Yukille, mutta muilta hän pitäisi sen salassa, jep!
Jin-Ho melkein pörrötti Yukimin hiuksia, mutta päätyikin silittämään niitä. ''En voi pörröttää, muuten saan huutia meikkaaja-neesanilta,'' tämä sanoi mutristaen huuliaan lapsellisesti ennen kuin virnisti taas. ''Meidän kahden salaisuus, ne~''
Ikuton hymy kilpaili veljensä leveimmän kanssa. ”Un! Senpai sugooi~” Hän tarttui pojan käsivarteen ja nojasi tähän vähän. ”Jin-Ho-kun välittän vaik hyppäsimp se sylii eile~” Tosin, heti kun joku tuli ovista ulos, Ikuto pomppasi kauemmas aivan tulipunaisena, mutisten anteeksipyynnön ja juosten sisään kuin pelästynyt aropupu. Hän törmäsi johonkuhun, ja säikähti aivan valkoiseksi rekisteröidessään pitkän vaalean tukan, ja pojan rintakehän. ”Kyaa!! Anteeks!” Ja taas hän juoksi päättömästi eteenpäin.
Jin-Ho tuijotti silmät suurina Yukimin perään. Se meni korkealle, se. Kiinnittäen sitten huomionsa paikalle tulijaan, Jin-Ho hymyili. ''Yo.''
Toisaalla taas Daichi harjoitteli vuorojaan keskittyneesti omissa oloissaan.
Aiji katsoi killerpupun perään ja otti sitten huikan OPF:stään, kääntyen seuraavan paikalle tulijan suuntaan. ”Yo. Hiiragiko se oli?” Hänen yleensä hapan naamansa oli rentoutunut yksinkertaiseen ilmeettömyyteen, josta saattoi tarkkasilmäinen havaita suorastaan tyytyväisyyttä.
Kun Ikuto pääsi tarpeeksi kauas hän pysähtyi - tai oikeastaan hän juoksi seinään. Otsaansa pidellen hän yritti rauhoittua ja hengittää syvään, huolimatta siitä, että hänen sydämensä hakkasi kuin viimeistä päivää. olikin Pakko törmätä juuri Hazama Aiji-saniin! tämä oli yksi voittajasuosikeista, ja Ikuto piti tämän naamasta, mutta hän ei osannut puhua sellaiselle henkilölle! Hänen otsaa hierova kätensä putosi hänen silmiensä löytäessä Daichi-sanin. Hänen katseensa kirkastui ja hän kiiruhti lähemmäs, kunnes tämän ääni pysäytti hänet. Puhuiko tämä jollekin? Ei. Ei, tämä harjoitteli vuorosanojaan. Ikuto hiipi lähemmäs, ettei vain häiritsisi senpaita. Hän halusi kuulla! Oli ihan normaalia haluta kuulla, vai mitä?
Daichi merkitsi paperiin kynällä huomioita ja lausui samoja repliikkejä eri tunteilla.
Daichi (epätoivoisesti): ''Kyllä me yhdessä pystytään, Rika!''
Daichi (uskottavasti): ''Kyllä me yhdessä pystytään, Rika.''
Kirjoitus, kirjoitus.
Daichi katsahti ylös sanoessaan seuraavan repliikin, tuijottaen Yukimia suoraan silmiin. ''Rakastan sinua.''
Se tuli niin yllättäen, että se jätti Ikuton aivan sanattomaksi. Mutta Yukilla oli aina jotain sanottavaa! Joten hänen tuli saada jotain ulos suustaan! Aivan punaisena kasvoiltaan hän änkytti: ”A-e-i-oi, na-nani? D-D-Daichi-san-” Ja sitten hän harmistui. Sanoi tuollaista Yukille! Ties vaikka pikkuveli olisi ottanut sen yhtä tosissaan kuin hän! Ikuton suuret silmät pakenivat sivulle hänen ristiessään kädet rinnalleen. ”S-se tekeep asioist vaikeemp mul. Daichi-san sais pelleil noi. Naistemies.”
Daichi räpäytti silmiään ja näki Yukimin. ''Yukimi-kun? Mistä lähtien sinä siinä olet ollut?'' tämä kysyi yllättyneen oloisena.
Ai, jaa, tietysti, eihän Daichi-san sanoisi mitään sellaista. Ikuto nauroi häpeissään ja hiplasi hiussuortuvaa otsallaan. ”Tulimp justiisa.”
''Aah, harjoittelin juuri vuorosanojani. Minun pitäisi kertoa 'tunteistani' vastanäyttelijälleni... Näin yksinään se onnistuu hyvin, mutta epäilyttää kasvokkain sen sanominen,'' Daichi sanoi ja taputti kutsuvasti penkkiä vierellään.
”Jassoo”, Ikuto harkitsi toisen sanoja mietteliäästi, ja noudatti kutsua, kuten hän tuntui aina tekevän, kuka tahansa hänet sitten viereensä kutsuikin, ellei se ollut joku pelottava, ja silloinkin, koska melkein kaikki pelottivat häntä. Hän istahti ja taas hänen jalkansa vispasivat kuin innokkaan koiran häntä. ”Haluuks mun lukeva sen toise osa?”
Daichi hymyili. ''Se auttaisi, kiitos,'' hän sanoi ja ojensi paperinivaskan toiselle. Hän osasi sanansa jo melkein kokonaan, tekisi hänelle hyvää harjoitella katsomatta.
Ikuto otti paperit ja sulki silmänsä. Hän huokaisi syvään ja veti sitten yhtä syvään henkeä. Kun hän avasi silmänsä ja kohtasi tekstin, hän oli valmis taisteluun. Hän luki tekstin suurin piirtein läpi ja sai kokonaiskuvan. Daichi-san oli laittanut tyttöystävänsä paksuksi, paitsi ettei ollut, koska tytöllä oli salaisuus. Ikuto katsoi viimein ylös ja loi vakavan katseen Daichi-saniin. ”Mist kohast?”
''Siitä kun Rika ensimmäisen kerran kertoo raskaudestaan,'' Daichi sanoi ja nousi, eläytyäkseen tilanteeseen paremmin. Rika oli juuri pyytänyt hänet kertoakseen jotain tärkeää. Daichi oli huolissaan. Poika nyökkäsi partnerilleen aloittamisen merkiksi.
Daichin kasvot huokuivat huolta ja jännitystä. ''Rika? Halusit puhua. Onko jotain sattunut? Oletko kunnossa?'' Daichi puhui nopeasti, hän oli huolestunut ja rakastunut poikaystävä.
Ikuto sulki silmänsä hetkeksi ja painoi päänsä. ”D-Daichi-kun…” Hän laski paperit viereensä, jotta voisi vilkuilla niitä sattuessaan pahan paikan eteen, mutta Ikutolla oli loistava muisti. Jopa kertaluvulla hänen mieleensä jäi paljon. ”Minä…” Ehkä vaikeinta kaikessa oli käyttää kantou-beniä. Mutta sellaiset haasteet olivat olemassa ylikäytäviksi! Hän halusi olla mahdollisimman paljon hyödyksi Daichi-sanille!
Daichi polvistui 'Rikan' eteen ja otti tämän käsistä. ''Kuulin, että voit pahoin aamulla jälleen. Ehkä sinun pitäisi olla kotona pari päivää,'' Daichi sanoi hellästi ja sipaisi hiussuortuvan pois 'Rikan' silmiltä.
Okei, Ikuto ajatteli katsoessaan Daichi-sanin kasvoja näin läheltä, ehkä hän haukkasi liian suuren palan kerralla. Hän jäi vain tuijottamaan hetkeksi. Daichi-san oli vain Niin hyvännäköinen, että mikäs siinä tuijottaessa, paitsi että hänen piti sanoa jotain. Mitä se nyt olikaan? Suklaanruskeat silmät kääntyivät vaivalla papereihin, helakan punan koristaessa Ikuton poskia. ”Minä-! Minun pitää kertoa Daichi-kunille jotain… Ole… Ole kiltti äläkä vihaa minua, ole kiltti…”
Daichi vakavoitui ja silitti peukalollaan 'Rikan' poskea. ''Rika, tiedät etten voisi koskaan vihata sinua,'' hän sanoi ja painoi suudelman 'Rikan' kädelle, jota piteli hellästi omassaan.
Ikuton pehmeän suklaisissa silmissä loistivat tähdet hänen katsoessaan Daichi-sania silmiin. Aah, tämä oli vain niin loistava… ”Minä….Minä olen...” ja hän mutisi lopun niin ettei hän itsekään saanut siitä selvää.
Daichi räpäytti silmiään. Hän muisti miten hänen vuoronsa jatkuivat tästä, mutta... ''Rika, onko kaikki hyvin?''
… … … Äh. Ikuto peitti kasvonsa ja Daichi-sanin kasvot näkyvistään. Menkui! Hän oli menkui! Hän ei voinut ajatella suoraan hyvännäköisten miesten lähellä! ”…Raskaana.”
Daichi jähmettyi ja tuijotti 'Rikaa' silmät suurina. ''R-Raskaana?'' Pojan tasapaino heitti ja Daichi istui lattialle. ''Minun?'' tämän onnistui heikolla äänellä kysyä.
Ikun silmät vilkaisivat paperia, ja hän nyökkäsi, odotettuaan kolmisen sekuntia.
Daichin sisällä mylläsi. Raskaana? Hänen lapsensa?! ''O-o-oletko varma, Rika? Aivan varma? Tämä... On todella vakavaa,'' Daichi totesi heikosti yrittäen epätoivoisesti koota ajatuksensa.
”M-minä…tiesin…!” Ikuto nousi seisomaan ja geh, nyt häntä itketti. ”Teet mitä haluat, saatat minut tähän pulaan ja sysäät kaiken syyn minun niskoilleni! KENEN muun kanssa minä muka…! Minä tiesin, ettei minun olisi pitänyt luottaa tähän! Nuoremman kanssa seurustelu ei koskaan toimi, minulle Sanottiin niin!”
Daichi ponkaisi jaloilleen ja tarttui toisen käsistä. ''En minä sitä tarkoittanut, Rika! En epäile etteikö se olisi minun, tämä vain... Tuli niin odottamatta, en tiennyt miten reagoida!''
Daichi vetäisi 'Rikan' halaukseen ja painoi nenänsä tämän hiuksiin. ''En aio jättää sinua yksin tämän kanssa. En aio jättää sinua,'' hän lupasi.
Ikuto unohti hengittää ja kaikki vuorosanat. Daichi-san halasi häntä! Oliko se käsikirjoituksessa? Miksei Ikuto ollut varautunut tähän?! Hän ei tiennyt olivatko vuorosanat jotka tulivat hänen mieleensä kun hän oikein rääkkäsi aivpjaan, tähän paikkaan, mutta ne ainakin tuntuivat jatkumolta. Hemmoteltu t-ty-tyttoystävä. Aivan punaisena taas, Ikuto änkytti: ”Ra-rahaa… Daichi-kun, minä tahdon eroon siitä. Minä olen ihan liian nuori tällaiseen! Mutta minulla ei ole rahaa aborttiin.”
Jotain sinne päin, Daichi naurahti päänsä sisällä. ''Älä huoli, minä autan keräämään rahaa. Kyllä me yhdessä pystytään, Rika!'' Daichi vetäytyi askeleen taakse päin ja katsoi 'Rikaa' silmiin. ''Rakastan sinua,'' hän sanoi ja kumartui alas painamaan suukon toisen poskelle. Käsikirjoituksen mukaan hänen olisi pitänyt suudella, mutta... Ehkä näin oli parempi.
”Atashi mo”, Ikuto mutisi ja sitten hänen jalkansa viimein pettivät. Hän oli ollut liian kauan ikemenin huomion säteilypisteessä, ja nyt hän oli sisältä aivan muusia. Oli kuin hän olisi tullut siihen vaiheeseen elämässä kun ei enää lainkaan haitannut, että muut katsoivat hänen olevan Yuki, tai sanotaanko että hän täysin unohti sen. Nyt, tässä, hän oli vain tyttö, jonka sydän oli pudonnut ja lujaa.
''Uwah!'' Daichi nopeasti otti kiinni Yukimista. Tämä oli ihan löllö. Daichi hymyili hermostuneesti. ''Öh, oletko kunnossa, Yukimi-kun?''
Daichi istutti toisen penkille ja huokaisi. Sitten hymyili. ''Kiitos kun vaivauduit auttamaan minua. Haluatko jotain juotavaa? Tarjoan kiitokseksi,'' poika sanoi.
”Ki-kiitoksii..” Ikuto kuiskasi hengästyneenä. ”Anteeks moka tuos lopusa. Unohi sanat kokon.” Hän vilkuili Daichi-sania ruskean otsatukkansa alta, pieni puna kuin unohtuneena poskilleen. ”Jos must omp mitää apuu, nii hyvä. Demo, Daichi-san wa sugoi. Iha erilaine.”
''Ahaha, en nyt sentäs,'' Daichi sanoi. ''Haen vettä, tulen pian takaisin.''
Daichi tunsi korviensa päiden kuumottavan julmetusti.
"Un." Ikuto istui ja katseli Daichi-sanin selkää tämän mennessä. Hän painoi polvensa yhteen ja painoi kätensä penkille niiden kummallakin puolella. "Mistaa Paafekto", hän huokaisi haaveilijan sävyyn, ja kikatti sitten itsekseen.
Riku pysähtyi lähistöllä ja kurtisti kulmiaan. Tuo ääni... Oli tytön kiherrystä. Pää kääntyi ja katse osui Yukimiin. Riku räpäytti silmiään. ''Yo, Yukimi...'' hän tervehti. Oli toinen ennenkin ollut tyttömäinen, mutta tuo nauru... Oli häiritsevää.
”Usami-san!” Ikuto tervehti vilkuttaen, ja hänen jalkansa alkoivat taas vispata. ”Osu! Mite men? Tiet hyvi, ku Usami-san omp Kooru~” Jos jonkun kanssa Ikuto tuli toimeen Mister Suklaisen ihanuuden kanssa, sen jälkeen kun hän oli tottunut heikotukseen polvissaan. Hän veti siinä ajatellessaan hupparin taas koulupuvun päälle ja tunsi olonsa taas normaaliksi. Hemmetti, joskus hän vielä lopettaisi reagoimasta hyvännäköisiin kasvoihin näin ilmiselvästi!
Riku hymähti kehuille, ja pörrötti toisen tukkaa pienesti. ''Wazzup, bunny?'' Riku kysyi ja vilkaisi vispaavaa jalkaa.
”Mää tyttöile!” Ikuto ilmoitti tärkeänä. ”Iha vähä aikaa moon Daichi-sanin knocked up koibito~ Ah! Mut mun vatta omp viel iha littee.” Hän nosti takin ja paidan helmaa näyttääkseen vatsansa. ”Jote emmää oikeast oo raskaana. Mut omp kivaa ku Daichi-san juoks hakemaa mul kaikkee.”
I feel for you, bro, Riku ajatteli tuijottaessaan pojan vatsaa. Sitten hän tarrasi kiinni. Pehmeä. Liian pehmeä. Tutunoloinen. ''Hmm, ehket ole raskaana, mutta voisit vähentää suklaan kanssa,'' poika kiusoitteli ja tökki toisen kylkiä. ''Sitä paitsi, jos olisit raskaana, niin olisit ensimmäinen siihen kynnyt mies, Yukimi.'' Jos olet mies...
Kuten sanottu, jostain syystä Ikuto tuli kaikista parhaiten toimeen Rikun kanssa. Hän kiljaisi toisen tarttuessa hänen vatsaansa ja tippui penkiltä lattialle paetessaan tämän tökkivää sormea - ja purskahti nauruun. "Mou! Eip oo mun vika, jos mul ostetaa kaikkee hyvää. Kakku omp hyvää~ Ja suklaakakku, uwaaah!" Ikuto virnisti ja nuoli huuliaan. Hän levitti kätensä ja kaatui maahan makuulle. "Mää voi elää olemat raskaan, mut ilma kakkuu tää Yuki-kun kuoleep!"
Tämä Yuki-kun? Toisen paita oli noussut hiukan. Riku tunsi olonsa lapselliseksi tuijottaessaan maassa makaavaa poikaa. Chance! Riku hyökkäsi.
Kutitus.
”KYAAAaaaaa!!” Ikuto ei millään voinut puolustautua toisen huokkäystä vastaan, ja hän nauroi vedet silmissä, yrittäen paeta, mutta päästen vain kääntymään kyljelleen, eikä siitä ollut mitään apua. ”U-Usami-saaaaaaan! Lope-ta, ol kiltti!!!”
Riku ei lopettanut. Hän ei halunnut. Lapsekas vietti oli jälleen herännyt, tämän toisenlaisen Yukimin seurassa. Sillä Riku oli huomannut. Oli kaksi Yukimia. Ja tämä, ei ollut se oikea.
Riku hymyili. Omoshiroi.
Ikuto kiemurteli ja yritti työntää Usami-sanin pois kimpustaan, mutta lopulta hänenkin täytyi ruveta epäreiluksi. "Ta-taskete! Daichi-saan!" Jos totta puhuttiin, Ikuto nautti hurjasti Usami-sanin kiusaamana olosta. Se vain oli tuskaa aina välillä. Tekikö se Ikutosta masokistin?
Run, run, koibito-san, Riku lauleskeli päänsä sisällä kuullessaan nopeita askelia. ''R-riku?! Mitä ihmettä?'' Daichi kysyi pöllämystyneenä, laski vesipullot ja veti Rikun pois Yukimin luota.
''Che~ Daichi on ihan tylsä,'' Riku totesi monotonisesti, mutta antoi kiltisti toisen ohjata hänet kauemmas.
Ikuto käpertyi kerälle lattialle ja piteli vatsaansa. Siihen sattui nauramisen jäljiltä, ja oli vaikea lopettaa kikattamista nytkään. Hiljalleen, vähän kerrassaan äänettömät puuskat, joiksi nauru oli muuttunut, hellittivät, ja Ikuto kierähti selälleen, nallehuppari ja koulupuku ihan sekaisin, ja näyttäen harhaanjohtavalta, aivan tietämättään, naurun hehku yhä kasvoillaan.
Naama peruslukemilla Daichi siirtyi lähemmäs maassa makaavaa Yukimia ja nosti kulmaansa. ''Mitä ihmettä te oikein teitte?''
''Leikittiin,'' tuli monotooninen vastaus.
''Niin mitä?''
''Jaa, mietipä sitä.''
Daichi mulkaisi Rikua, joka vain kohautti olkapäitään.
Daichi-sanin kasvojen tullessa näköpiiriin Ikuto nosti molemmat kätensä ylös, leveästi hymyillen, ignooraten poikien jutut, koska ne saivat hänen korvansa punaisiksi. ”Nee nee, auta ylös~? Nee, Daichi-saan~”
Daichi ojensi kätensä, mutta käänsi kasvonsa pois. Hänen poskensa punoittivat. Hulluko poika oli? Aivan kuin tämä tarkoituksella yritti saada Daichin menettämään otteensa.
Riku alkoi yskiä rajusti nähdessään Daichin kasvot. Ne olivat helakan punaiset!
”Riku-kun, onko sinulla hetki aikaa?” Takaya pisti päänsä ulos läheisen huoneen ovesta kuultuaan Rikun äänen. Oikeastaan hän oli kuullut sen jo vähän aikaa, mutta vasta nyt hän keksi miksi se oli niin hyvä asia. ”Joku pisti minut kantamaan materiaaleja, ja näitä on paljon. Yuki-kun, Sadoshima-kun myös, jos intoa riittää. Tarjoan jäätelöt vaivan palkaksi~”
Ikuto glomppasi lähimmän henkilön kuullessaan sanan ”jäätelö”. Vaikka selvästi kaksi täysin eri henkilöä, tietyt taikasanat lumosivat kummankin Hiiragin. ”Yattaa! Asagi Takaya-san wa sugooooi!” hän riemuitsi kädet ja jalat Daichin ympärillä. ”Jätskii! Jätskii jätskii jätskii~”
Takaya pysähtyi katsomaan aloittamiaan riemujuhlia ja yskähti sitten. ”Minä näen minulla on ainakin yksi apulainen. Riku-kun?”
Riku tuijotti ensin hetken ei-Yukimia. Miten ihmeessä tämä ei huomannut Daichin olevan pyörtymispisteessä? Ainakin tämän kasvojen punaisuus ilmaisi sen olevan lähellä.
''Toki.'' Rauhallisesti Riku käveli Takayan luo. Kääntyi sitten. ''Yukimi, tseh, tseh,'' hän viittoi kuin koiralle, '' päästä kiltti setä irti.''
Lähellä. Lähellä. Lähellä. Lähellä. LÄHELLÄ. No niin, vastaa nyt jotain! Luulevat vielä, että sinussa on jotain vikaa. ''Minun pitää vielä petrata vuorojani, joten tällä kertaa jätän väliin, Asagi-san,'' Daichi sai vaivoin sanottua.
Näin läheltä katsottuna, Daichi-san oli kumman punainen. Ikuton palatessa omille jaloilleen hän tarttui pojan koulupuvun rintamuksesta ja veti tämän alas että sai painettua otsansa tämän otsaa vasten. ”Hemmeti pitkä!” hän valitti ja pudisti sitten päätään päästäen irti, ”Ei sul kuumet ainkaa oo. Oot sää juonu tarpeeks? Sun väritys omp vähä epätervee.” Ikuto taputti Daichi-sanin olkapäätä äidillisesti. ”Muist ny pitää huolt itestäs. Soot kasvavas iäs, vaikkei sun tarvii kasvaa enää yhtää enemp.”
Kun toiset pojat tuntuivat menevän jo, Ikuto hätääntyi ja juoksi näiden perään kuin unohdettu koiranpentu. ”Tullaa!”
”Hm…?” Takaya kommentoi hiljaa vain Rikulle, katsellessaan kilpailijoista nuorimman äidillistä käytöstä, ”tämä Yuki-kun on aika julma. Kumman luulet sen olevan tällä kertaa?”
''Number two,'' Riku vastasi Takayalle huomaamattomasti ja näytti vielä sormillaan victory-merkin. Numero 1 oli alkuperäinen ja oikea Yukimi, 2 oli fake.
Yukimin saavutettua heidät, Riku nappasi pojan kainaloonsa ja haukkasi tämän hiuksista. ''Osoi, Yukimi~'' Fake-Yukimi oli Rikun virallinen nojapuu - Takayan jälkeen.
”Teehee~” Ikuto virnisti leveästi. Jäätelöä ja Usami-san! Ihan paras päivä taas tiedossa! Hän tuli ajatelleeksi jotain ja katsoi siistin huoliteltuun poikaan toisella puolellaan. ”Anooou, Asagi Takaya-san?”
”Niin, Yuki-kun~?” Takaya vastasi lempeällä äänellä, miettien hymynsä takana kumpi Yukimi oikeastaan oli nyt kilpailun osallistuja ja kumpi decoy. Ei niin että hän oletti Yukimin asian liittyvän siihen.
”Miksää tarjoot, jos sut laitettii tekeen jotai? Eiks sen joka lait sut tähä hommaa pitäs tarjot?” Se ei nyt ollut ihan oikea tapa kysyä mitä Ikutolla oli mielessä. Hän oli miettinyt jo vähän aikaa että tuntui olevan jotain, mitä Yuki ei tiennyt, mutta jonka Usami-san ja pari muuta tiesivät. Kukaan ei koskaan räpäyttänyt silmääkään Asagi-sanin alkaessa jaella määräyksiä ja ehdotuksia kuin tämä olisi osa kuvausryhmää, sen sijaan että olisi kilpailija.
”Saa, miksiköhän~” Takaya naureskeli itsekseen. Jos Yukimi kakkonenkin huomasi, hänen pitäisi oikeasti tehdä vähän enemmän töitä peittääkseen roolinsa. ”Maa, sanotaan vaikka että minulla on rahaa, ja on tylsää joutua juoksupojaksi yksin.”
Ikuto rypisti kulmiaan. ”Jassoo…”
”Mou, Yuki-kun! Kuulostat ihan siltä kuin epäilisit minun sanaani, ahaha~” Takaya tiesi ettei Yukimi kysyisi enempää. Ei tämä, eikä toinenkaan. Ja jos, hän ottaisi puheeksi tämän oman ristiriitaisuuden. Todellakin, luuliko toinen oikeasti vain kasvojen tekevän työn? Tämä Yukimi puhui kaikille paljon kunnioittavammin ja kutsui kaikkia eri nimiltä kuin alkuperäinen. Sokeakin huomaisi eron, tai ehkä jopa vielä paremmin.
"Mou, Usami-san aina kiusaa minua..." Ikuto murjotti leikkisästi.
Takaya taputti käsiään. "Kas niin. Flirtti seis ja töihin." Häntä huvitti suuresti nähdä Tumman ja Mysteerisen Rikun käyttäytyvän kuin teini - ei niin etteivät he olisi kaikki teinejä - tämä oli niin rauhallinen ja koottu yleensä. Oikeastaan, Takaya pysähtyi kuin seinään hetkeksi, saaden Yukimin törmäämään selkäänsä ("Ooww!"), oliko Yukimi jopa Ainoa jolla oli mitään vaikutusta Rikun käytökseen? Kun muisti showta, jonka Yukimi oli tehnyt - kahdesti - Rikun äänestä, ja kuinka Riku meni aina ihan tuppisuuksi, tai sitten päinvastoin, kuten nyt.
Poika avasi oven omilla avaimillaan, sen kummemin ajattelematta miten se saattoi vaikuttaa Yukimin jo muutenkin kasvaviin epäilyihin, ja astui sisään huoneeseen. Ah, hyvä juttu. Kuten hänelle ole luvattu, kaikki oli siisteissä pinoissa, valmiina kuskattaviksi. Heille oli jopa jätetty kärryt painavimpia lavasteita varten, kuten ne pulpetit joille kevyet asiat oli kasattu. "Olisi saanut Sadoshima-kunkin liittyä seuraan", hän huomautti, pinoja katsellessaan, "nyt me joudumme tekemään kaksi reissua, kun yhdellä lisäkäsiparilla olisimme pärjänneet yhdellä." Takaya käveli ikkunan ääreen ja ilahtui nähdessään yllättävän auringossa paistattelijan. Hazama Aiji todella oli kaunein poika jonka hän oli koskaan tavannut, ja hän oli tavannut kauniita poikia vaikka kuinka. Jopa kaukaa katsottuna, tämä veti katseita puoleensa, Takayan ainakin.
Ikkuna Auki! "HAZAMA-KUN!" Takaya kutsui kovaan ääneen, saaden toisen kääntymään ja etsimään häntä katseellaan. "KOLMAS IKKUNA VASEMMALTA TOISESSA KERROKSESSA! TULE AUTTAMAAN KANTAMISESSA JA SAAT JOTAIN HYVÄÄ!!!" Aijin silmät tuntuivat löytäneen hänet, sillä tämä näytti hänelle keskisormea, ja sitten suoraan ignoorasi hänet, kuin hän ei olisi koskaan tämän nimeä huutanutkaan. "Che, unlovable bastard."
Riku oli monotooninen ihminen. Hänen ilmeensä pysyivät usein peruslukemilla, olemus rauhallinen ja aikuismainen. Oli vain kolme, ei, neljä ihmistä, jotka saivät hänet käyttäytymään normiensa ulkopuolella. Kaksi heistä oli hänen kanssaan samassa huoneessa. Kolmas oli oikea Yukimi ja neljäs Jin-Ho.
Jin-Ho oli ainut, joka oli saanut säikäytettyä Rikun - useampaan otteeseen vielä!
Riku alkoi ihmeitä sanomatta lastata tavaroita kärryihin, painavat alle, kevyet päälle.
”Mikä hänen ongelmansa on?” Takaya huokaisi ja raahautui auttamaan nuorempia, jotka olivat jo työntouhussa. Olisi ollut väärin sanoa, ett Takaya oli laiska, tai ettei hän koskaan tehnyt oikeaa työtä. Next Generation -projektin aikana hän oli oppinut tekemään fyysistä työtä, tanssista yleiseen paikasta toiseen siirtymiseen. Akateemisena ihmeenä hänellä ei ollut ollut siitä aiempaa kokemusta.
Ikuto kysyi monessa välissä, mutta kiiruhti hakemaan tavaroita ja kiikutti niitä pieniä määriä kerrassaan kärryihin ja antoi Usami-sanin järjestää niitä sitä mukaa. Oli ihmeellistä miten kärryihin mahtui Usami-sanin taitavien käsien ansiosta. Asagi Takayan ennustus kahdesta edestakaisesta kerrasta tuntui jäävän haaveeksi. Ikuto huomasi hokevansa sanaa ”sugoi” yhtenään.
Kun he olivat valmiit, Takaya otti sanaakaan siitä sanomatta puolet Yukimin pinosta omansa päälle. Toinen ei millään olisi jaksanut kantaa niitä, siitä hän oli varma. Hänelle tuotti vähän vaikeuksia keplotella isomman pinonsa kanssa, mutta hän onnistui. Ei hän voinut jäädä Rikua huonommaksi. ”Kas niin”, hän sanoi sitten. ”Yuki-kun, avaatko oven? Nämä ja nuo menevät huoneeseen 109, ja loput alakertaan. Sain meille luvan käyttää hissiä~ ♥”
Riku työnsi kärryjä vaivattoman näköisesti. Kyllä ne painoivat, mutta sitä ei olisi uskonut, Riku sai sen näyttämään niin helpolta. Hän seurasi kiltisti kaksikon perässä.
Laatikko ja kansiot sen päällä Painoivat. Ikuto halusi itkeä ennen kuin he edes pääsivät seuraavan nurkan ympäri, mutta hän yritti kestää, Sormiin alkoi sattua. Ikuto sanoi itselleen, että niihin ei sattunut. Hän nosti polvensa ja tuki laatikon siihen että sai avattua ja suljettua sormiaan , yrittäen saada veren kiertämään taas. Hän teki sen kerran, ja toisenkin. Hän päätyi tekemään sitä vähän väliä.
”Älä jää jälkeen Yuki-kun~” Takaya kutsui oman taakkansa alta ja irvisti vähän joka kerta kun joutui pysähtymään nuorinta odottamaan. Hänen omat kätensä alkoivat puutua, mutta hän ei tehnyt siitä numeroa. Rikukaan ei tehnyt, joten miksi hän? Hän oli sentään heistä kolmesta vanhin.
”U-un!” Ikuto sanoi urheasti ja kipitti taas eteenpäin. Mitä nopeammin hän liikkui, sitä pidemmälle hän pääsi kerralla, tai nopeammin ainakin.