Tervetuloa kouluun, Kira-kun.

[ihmesusi]

Hmm, hehe. eiköhän tuo otsikko jo kerro ihan tarpeeksi~.



Tarinamme alkaa eräänä lumoavan kauniina aamuna. Ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Linnut laulavat puiden oksilla ilman hätäpäivää. Postimies kulkee vihellen katua pitkin. Ja Ishida Yamato, DeadDayn kuuluisa jumalaisen kaunis laulaja-kitaristi kävelee onnellisesti hymyillen ulos viiden tähden asuntorakennuksesta Roppong-cityssä. Mitä hänen mielessään liikkuu, kun hän noin ihastuttavasti hymyilee? Mikä saa hänet laskemaan katseensa taivaista nöyrään kertojaamme, ja hyppäämään hänen kaulaans-.

"Yeriko," blondi hymyili vaarallisesti, kädet vanhemman pojan kaulan ympärillä hivenen liian tiukasti.

"Niin, rakkaani?" Sinihiuksinen poika vikisi yrittäen vetää henkeä.

"Älä enää ikinä väitä että minä olen onnellinen." Nuorempi pojista päästi otteensa irti ja jatkoi matkaansa hieman epäröivin askelin. Yeriko hymyili hellästi ottaessaan pari juoksuaskelta päästäkseen tämän vierelle.

"Haluatko sinä kyydin, päivänsäde?" Blondi pysähtyi ja katsoi asvalttia vähän aikaa.

"Haluan."

Satoru sulki oven perässään ja veti syvään henkeä. Tänään oli hänen ensimmäinen päivänsä uudessa koulussa, ja poikaa jännitti enemmän kuin hän suostui myöntämään itselleen. Satoru ei ollut aikaisemmin ollut tavallisessa japanilaisessa poikakoulussa, joten hän ei oikein tiennyt, millaista siellä olisi. Kyllä poika oli jo ymmärtänyt lukukausien erot ja sellaiset, mutta käytäntö... Satoru veti uudestaan syvään henkeä ja lähti sitten urheasti bussipysäkille.

"Whippeee!" Yamato kiljaisi Yerikon kiihdyttäessä ajotiellä. Tämä päästi samanlaisen äänen ja he nauroivat yhdessä. "Yeri-baby! Akai!" Vanhempi poika käänsi rakkaan moottoripyöränsä postimerkin päällä vain hetkeä ennen kuin he olisivat ajaneet punaisia valoja päin, ja kiihdytti sitten sivukatua pitkin. Yamato nojasi taaksepäin pitäen vain yhdellä kädellä kiinni sempainsa vyötäröstä. Vapaalla kädellään hän repäisi klubimainoksen lamppupylväästä. "Yeriko!"

"Nani?!"

"Milloin sinä ajattelit ilmoittaa minulle että meillä on keikka huomenna illalla?!" Blondi heilutti julistetta kuskinsa nenän edessä. Yeriko huitaisi sen syrjään kun oli ensin ajanut pari kertaa kapean kadun laidasta toiseen, ja naarmuttanut menopelinsä tiiliseinään.

"Hullu kouhai!" tämä kirosi pistäen vauhtia masiinaan. "Minähän kerroin siitä jo viime viikolla!"

"Milloin?!"

"Kun sä olit sammunut viime keikan jälkeen!" Yamato oli hiljaa vähän aikaa ja nauroi sitten.

"Ok! Jiiihaaa!"

Satoru nousi bussiin, maksoi matkansa ja istui jonnekin auton puoliväliin. Häntä jännitti edelleen, ja enemmän kuin hän suostui myöntämään edes itselleen. Rehtori vaikutti mukavalta, ja Satorun oma opettaja oli myös vaikuttanut siedettävältä, mitä hän oli tämän kanssa eilen puhunut. Satoru katseli ulos ikkunasta ja toivoi olevansa jo koululla, niin kaikki jännitys olisi ohi.

"Hei, hiljennä vähän, Yeriko!"

"Nandayo?!"

"HIDASTA!"

"Liian hidasta?!"

"Liian nopeeta!"

"Huh?! Nyt minä en ymmärrä ollenkaan!"

"Täytyykö minun hypätä alas?!"

"Hypätä alas? Ai, joo! Warui, warui..." Yamato huokaisi moottoripyörän hiljentäessä vauhtiaan ja pysähtyessä sitten. "Miksi sinä tahdot jäädä pois jo tässä?"

"En minä pois. Sanoin vain että hidasta vähän. Muuten me olemme ajoissa koululla." Blondi työnsi käden hiuksiensa läpi. Yeriko kohautti olkiaan.

"Minulla ei ole varaa olla myöhässä tänään. Jatketaan matkaa, sinä voit sitten vaikka duunia jotain omiasi kun päästään sinne asti."

Satoru astui ulos bussista hyvin helpottuneena ja käveli lopun matkaa koululle. Poika veti jälleen syvään henkeä ennen kuin astui koulun porteista sisään ja lähti etsimään senseitään.

Yamato käveli vähän kauemmas kun Yeriko lukitsi moottoripyöränsä. Hän katseli oppilaita jotka kiirehtivät sisään kouluun. Kohta Yeriko liittyisi heidän seuraansa ja Yamato saisi olla rauhassa. Yksin. "Oi! 'Mato!" Hän kääntyi parahiksi ottamaan kopin siitä mitä ikinä vanhempi poika hänelle heittikään. Tupakka-aski. Yerikon lempisavukkeita. Tämän piti matkustaa Kiotoon asti ostamaan niitä. "Ajattele minua, kulta~." Hän näytti tälle sormea ja tämä meni nauraen menojaan, kadoten tasaiseen oppilasmassaan. Hän huokaisi ja avasi rasian.

Satoru löysi kuin löysikin opettajanhuoneen eksymättä kertaakaan, koputti kohteliaasti ovelle ja odotti. Poikaa hermostutti edelleen, aivan luvattoman paljon.

"Yo, Ishida-kun." Toinen poika ilmestyi jostain hänen viereensä. Se oli joku puolituttu, ei hän muistanut tämän nimeäkään. "Heitä rööki."

"Osta omat." Hän puhalsi savut tämän naamalle saaden tämän yskimään. Poika mulkaisi häntä ja otti sitten oman rasiansa esille. He seisoivat nojaillen seinään vierekkäin, puhumatta. Ei ollut mitään sanottavaa.

Satoru otettiin ystävällisesti vastaan opettajanhuoneessa ja pojan sensei kävi vielä hänen kanssaan läpi tarvittavat asiat. Sitten he suunnistivat kohti luokkahuonetta kellojen jo soidessa tunnin alkamiseksi.

Kello soi. Toinen poika heitti tumppinsa poljettuun maahan ja astui sen päälle ennen kuin juoksi tiehensä. Yamato katsoi tämän perään huvittuneena ja hieman säälien. Tosin... Joskus vuosi sitten hän oli ollut samanlainen. Nyt häntä ei voinut vähempää kiinnostaa. Hän otti toisen Yerikon savukkeista ja sytytti sen. Kukaan ei kuitenkaan olettanut hänen menevän tunnille ajoissa. Ei tässä koulussa.

Satoru saattoi kuulla oppilaiden puhelevan keskenään luokassa. Poika nielaisi huomaamattomasti ja seurasi opettajaa sisään. Luokka hiljeni siinä samassa. "Hyvää huomenta kaikille. Meille tulee tänään uusi oppilas." Opettaja selitti luokalle ja kirjoitti taululle Satorun nimen. "Tässä on Kira Satoru."

"Yoroshiku onegaishimasu." Satoru sanoi selkeällä äänellä luokalle ja kumarsi japanilaisittain.

"No niin, Ishida-kunin vieressä taitaa olla luokan ainoa vapaa paikka. Ishida-kun, nostaisitko kätesi? Ishida-kun? Eikö Ishida ole taaskaan täällä?"

Blondi aivasti kätensä suojissa ja pyyhkäisi suutaan kädensyrjällä. Vilkaisu ylöspäin kertoi kellon olevan jo sen verran että voisi jo lähteä tunnille. Kolmas tumppi liittyi vanhempien seuraan koulun poikien yleisen 'salaisen' tupakkapaikan pohjalle lenkkarien viereen jotka haluttomasti liikkuivat sitten poispäin, kohti takaovea, josta "ei saanut kulkea", mutta joka silti oli aina auki. Yamato oli tottunut käyttämään sitä. Se oli lähellä hänen päivän ensimmäistä luokkaansa. Sama käytävä jatkui vielä luokanovesta eteenpäinkin, mutta blondi pysähtyi sen eteen. Sipaisi hiuksiaan huolimattomasti ja koputti sitten, valmistautuen tavanomaiseen saarnaan, jonka tiesi saavansa.

"Ah, Ishida-kun, siinähän sinä oletkin. Ole hyvä ja näytä Kira-kunille hänen paikkansa, Kira-kun tulee istumaan viereesi." Sai Yamato vastaansa puhetulvan opettajan avatessa oven.

Yamaton reaktio opettajan yllättävään anteeksiantavaisuuteen ja sen syyhyn oli tietynlainen kysyvä kulman kohotus. Hän vilkaisi ohimennen tyhjänpanttina seisovaa poikaa ja heilautti kättään jotta tämä seuraisi häntä. "Istu vaikka tuohon," hän nyökkäsi tyhjään pulpettiin omansa vieressä ja lysähti tuoliinsa tiputtaen laukkunsa pulpettien väliin lattialle.

"No niin sitten, aloitetaanpas tunti. Tänään..." opettaja jatkoi puhumistaan. Satoru kääntyi katsomaan Yamatoa. "Et voi olla saman ikäinen." hän totesi toiselle liiankin suoraan.

Hymyillen huvittuneesti jonnekin ylös katon suuntaan Yamato kirjoitti ikänsä vihkonsa sivulle ja käänsi sen sitten niin että toinen saattoi lukea sen. "15".

"Tiesin sen. Mitä sinä teet tällä luokalla?" Miten niin he olivat oppitunnilla? Satoru vilkaisi kerran taululle ja käänsi taas huomionsa Yamatoon. Kyllä hän ehtisi opiskella sen asian myöhemminkin.

"Täytin juuri. Hiljaa nyt, Kira-kun." Yamato soi yhden harvoista hymyistään uudelle luokkatoverilleen. "Minä yritän kuunnella." Hän napautti hellästi korvaansa. Kuka sanoi, että muistiinpanot olivat tärkeitä, kun oli kuulo-muisti?

Satoru vain pudisti päätään ja Yamaton vihkoon ilmestyi siistillä, huolellisella käsialla: "Tunnin jälkeen." Poika käänsi huomionsa taas opettajaan ja tämän puheeseen. Satorun vihkoon alkoi ilmestyä hajanaisia muistiinpanoja erinäisistä asioista ja selkeästi jotain, joka ei mitenkään liittynyt kouluun.

Yamato kuunteli sensein sanoja yrittäen löytää niistä jotain mielenkiintoisia sanontoja tai tarpeellisia tietoiskuja jotka myöhemmin toisivat muutkin asiat hänen mieleensä. Onneksi tämä sensei ei ollut tylsimmästä päästä. Sensein saarnojakin oli joskus mielenkiintoista kuunnella. Hänen silmänsä käväisivät vierustoverin vihon sivulla silloin tällöin, ja hän pudisti päätään itsekseen. Jotkut olivat ihan liian hyviä oppilaita.

"Ja Kira-kun vastaa." sensei totesi luokan edestä. Satoru kohotti katseensa ja nousi seisomaan. Poika oli näyttänyt juuri siltä, kuin ei olisi lainkaan kuunnellut, mutta sensein ilmeestä näki, että tämä oli yllättynyt Satorun vastatessa oikein. "Kiitos, Kira-kun." Satoru vajosi takaisin tuolilleen ja huokaisi.

Sensei ei koskaan vaivautunut kysymään Yamatolta mitään. Ilmeisesti tämä kuvitteli että hänen passiivisuutensa ja innottomuutensa merkitsi sitä ettei hän osannut mitään. Hän sai hyviä numeroita kokeista, mutta tunneille hänellä ei riittänyt aktiivisuutta. Hän vastusti halua näyttää kieltä opettajalle vierustoverinsa vastatessa täsmälleen niillä sanoilla kuin mitä hän oli ajatellutkin tämän vastaavan. Blondi huokaisi itsekseen hiljaa ja kirjoitti nopeasti vihkonsa sivulle "Mihin lounasvuoroon ne laittoivat sinut?" ja työnsi sen toisen eteen kääntämättä katsettaan opettajasta.

"Siihen samaan kuin kaikki muutkin tältä luokalta", tuli vastaus katseen kääntymättä muuten kuin lukeakseen tekstin. Pojan huulilla saattoi erottaa pienen hymynpoikasen sensein ilmeen takia.

"Jees. Sinä voit istua meidän pöydässä jos huvittaa." Lopputuntiin blondi ei sitten enää avannut suutaan suuntaan eikä toiseen.

Viimein tunti loppui ja Satoru alkoi keräillä tavaroitaan sensein poistuessa luokasta. Muutamia oppilaita kerääntyi Satorun ympärille, mutta tämä vain hymyili nätisti ja totesi kohteliaasti, mutta torjuvasti, että hänen ja Ishida-kunin pitäisi mennä nyt. Mainitessaan Yamaton nimen Satoru heitti tähän katseen, joka ilmaisi selkeästi, ettei pojan kannattanut edes yrittää kiemurrella pakoon.

Eipä Yamatolla ollutkaan mikään kiire paeta pihalle luokasta. Hän piilotti naurun kätensä taakse ja nojasi oviaukkoon odottaen toista, ja ignooraten suurimmaksi osaksi ne pojat, jotka yrittivät puhua hänelle. Hän sääli heitä - oli se aika köyhää jos näillä ei ollut muuta tekemistä kuin häiritä häntä joka ikinen vapaa hetki. Olisivat jonkun perässä jota kiinnosti.

"'Mato! Oot sie syömää menos?" Iloinen vihreän hiuspaljouden ympäröimä naama ilmestyi jostain hänen eteensä. Matsukokin ignoorasi lahjakkaasti kaikki heidän ympärillään. "Aletaa heittään. Minuu ahdistaa."

Yamato pudisti huvittuneena päätään.

"Täytyy odottaa yhtä tiettyä fania." Hän ei vaivautunut selittämään sanojaan pojalle, jonka silmät muodostivat uskottavat kysymysmerkit.

"Hai~" Satoru kommentoi ilmestyessään Yamaton viereen. "Voidaan mennä. Äläkä sinä tuijota minua noin, Ayakawa-kun, minähän sanoin, että nähdään koulussa."

"So yo~" Matsuko virnisti leveämmin. "Mit sinul kuuluu, Kira-kun?"

Yamato antoi ystävänsä puhua. Ei hänellä oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Ja Matsuko tosiaan puhui. Tämä alkoi selittämään jotakin kouluruokalan kammottavasta historiasta. Yamato ei edes vaivautunut korjaamaan tämän sanoja, ei hän tiennyt historiasta mitään muutenkaan.

Satoru vastasi Matsukolle jotain epämääräistä, ja jatkoi sitten keskutelua tämän kanssa täysin sujuvasti kuin edustuslapsi ikään, vaikka Yamato saattoikin huomata, ettei Satoru oikeastaan keskittynyt keskusteluun. Pojan katse harhaili silloin tällöin Yamatoon ja pysähtyi musiikinluokan oveen heidän kulkiessa sen ohi.

Yamato huomasi jokaisen katseen jonka sai. Hän oli tietenkin tottunut huomioon, mutta oli mukava saada sitä joltakulta, jolla oli vähintään yhtä huomiotaherättävä ulkonäkö. Musiikkiluokasta kuului rumpujen pauketta - tosin blondi huomasi sen vasta kun Kira kiinnitti huomiota luokkaan. Hän tarttui seremonioitta Matsukon käteen. "Suurella ja mahtavalla on yksityinen soittosessio?" Tämä kohautti olkiaan, mutta jäi silti kuuntelemaan.

"Ei, se o se min luokkalaine punapää. Hää tykkää hakata koulu rummut paskaks."

"Se punapää?" Yamato kuunteli tarkemmin. "Se on aika hyvä." Hän katsoi kiusoittelevasti joukon kolmanteen poikaan. "Siitä vain bändiä perustamaan, Kira-kun. Rumpali ainakin olisi tiedossa." Hän nauroi ja jatkoi matkaansa. Oli parasta olla häiritsemättä tyyppiä, joka hakkasi viattomia rumpuja noin väkivaltaisesti. Hän ei malttanut odottaa, että saisi kertoa bändinsä suurelle johtajalle tämän uudesta kilpailijasta.

Satoru vain hymyili ja pudisti päätään. "Taidan tyytyä seuraamaan vierestä. Ei siitä bändistä kuitenkaan tulisi mitään. Ei minulla ole edes aikaa. Ganesa pölyttyy muutenkin ihan turhaan nurkassa." Mutta pojan oli kuitenkin reväistävä katseensa irti musiikinluokan ovesta.

"Ganesa?" He lausuivat kysymyksensä samaan aikaan, blondi rauhallisen kiinnostuneesti ja viherpää energisen vaativasti. He vilkaisivat toisiaan ja käänsivät sitten odottavina katseensa takaisin maailman 13. ihmeeseen.

Satoru hätkähti ja käänsi sitten katseensa maahan. "Minun kitarani.." tuo mumisi vastaukseksi ja kulki kaksikon välistä.

"Mie tiesi se-!" Matsuko mutisi kiihtyneesti Yamatolle, ja hän nyökkäsi tälle. He seurasivat uutta ystäväänsä mietteliäinä. Tai Yamato seurasi.

Matsuko pomppasi pian tämän vierelle tuttu virne kasvoillaan. "Juu, mie tiedä et myö sanottii eile kaikelaist, mut osaat sie laulaa? Tai ees pysyy säveles? Iha mikä tahansa o paremp kui 'Mato tuos. Jote kiinnostaisiks sinuu paikka mein-"

Yamato tukki basistin suun takaa päin.

"Älä anna pojalle harhakuvitelmia, Macchan," blondi sanoi lempeän vaarallisesti. "Jos sinulla on jotain valittamista valita suurelle ja mahtavalle. Minä tappelen paikastani."

Viherhiukkanen nyökkäili pariin otteeseen nopeasti.

"Älä ny vitsist villiintyy, 'Mato..." hän mutisi työntäen hiuksensa korviensa taakse. Yamato onnistui aina säikäyttämään hänet jotenkin...

Satoru hymyili kaksikolle. "Kiitos tarjouksesta, Akayama-kun, mutta ei kiitos. Sanoinhan jo, ettei minulla ole aikaa bändille, enkä missään nimessä suostuisi astumaan Ishida-kunin paikalle."

"Mitäs vikaa minun paikassani on?" sanottu blondi heitti kevyesti kävellessään käsi Matsukon olkapäidän mpärille heitettynä. "Ja ainahan sitä aikaa saa tehtyä."

"Minä en ole hullu, Ishida-kun. Tiedätkö kuinka moni fani yrittäisi tappaa minut, jos syrjäyttäisin sinut?" Satoru virnisti hiukan. "Saisi tehtyä, jos yrittäisi. Mutta en halua edes yrittää."

"Damn straight." Yamato hymyili lempeästi vastakohtana hänen itsevarmoille sanoilleen. Hän jätti pojan loput sanat huomiotta. "Entä oletko Sinä yksi minun faneistani, hmm?"

Satoru kohautti olkiaan. "En sanoisi ihan niin. Pidän DeadDayn biiseistä, ne ovat oikeasti hyviä, mutta en kutsuisi itseäni faniksi." poika vastasi heidän saapuessa ruokalaan.

"Harmi~." Yamaton silmät löysivät heti heidän kanssaan samaan aikaan ruokailevat vanhemmat bändiläisensä. Hän astui ruokajonoon, kun taas Matsuko seilasi suoraan pöytään jossa tämän serkku jo odotti bentoaan.

Satoru katsoi ensin Yamatoa, ja suunnisti sitten Matsukon perään. Kouluruoka oli aivan liian kallista hänen budjetilleen.

Yamato tarttui sen suuremmitta seremonioitta karkaavan luokkatoverinsa hihaan, pysäyttäen tämän. Kun tämä katsoi häneen yllättyneenä hän kohautti olkiaan. "Tuli yksinäinen olo."

Satoru pudisti päätään ja huokaisi. "Ehkä minä sitten jonotan kanssasi." Poika jäi kiltisti seisomaan Yamaton vierelle.

"Domo." Yamato ei sanonut juuri muuta kun he jonottivat ruokaa ja kun he pääsivät jonon päähän hän kohautti olkiaan päättäen ettei hänellä sittenkään ollut niin nälkä. "Mennään sittenkin pöytään."

Satoru kohotti kulmaansa toiselle ja pudisti uudestaan päätään. "Idiot." poika mutisi lähinnä ystävällisesti itsekseen seuratessaan toista.

"Mon cheriee!" Pinkkihiuksinen (tyttö?) poika heitti kätensä Yamaton kaulaan heidän päästessään pöydän luo.

Blondi pysähtyi ja käänsi päätään estääkseen julkisen suudelman, joka olisi seurannut jos Orimoto Asuko olisi saanut mitä halusi.

"Hidoooi..." vanhempi poika itki blondin olkapäätää vasten, sitten iski silmänsä poikaan tämän takana. "Rakkaus on löytänyt mut uudelleen..." Jos kaikki olisi tänään sujunut Asukon käsikirjoituksen mukaan, Yamato ei olisi estänyt tätä pongahtamasta seuraavan nuoren uhrinsa kimppuun.

"Mutta, sempai ...minä luulin että sinä rakastat minua..." Nuorempiaan piti suojella, vai mitä? Yamato toivoi, ettei olisi niin mukava ihminen, kun vanhemman pojan huomio siirtyi taas häneen.

"Kuulinko mä oikein, 'Mato? Myönsitkö sä viimein et mä olen sun elämäsi rakkaus?"

"...En."

"Suo anteeksi", Satoru totesi ja astui Yamaton vierelle, työntäen Asukon kauemmas, "mutta Ishida-kun on MINUN." Poika väläytti Asukolle viehättävän hymyn ja kääntyi Yamaton puoleen. "Desu yoo?"

"'Mato-chan!" Molemmat serkuksista huudahtivat järkyttyneinä.

Yamato tukki korvansa hetkeksi, kohottaen kulmiaan molemmille. Ja sitten Kira-kunille.

"...Soka?" Hän kysyi hiljaa huvittuneena, ja jatkoi sitten olkiaan kohauttaen. "Tuo oli ehkä ihan pikkuisen liian omistavasti sanottu, Kira-baby. Sinähän kuitenkin sanoit, ettet ole minun fanini." Viimeinen lause tuli liioitellun surullisesti.

"Ei minun tarvitse olla fanisi omistaessani sinut." Satoru hymyili ilkikurisesti ja kohotti sormellaan Yamaton leukaa. "Right, honey?"

"Oi! Me ymmärrettiin jo." Matsuko murjotti pöydän päässä, letittäen toisen vanhemmista pojista hiuksia kahdelle pitkälle mustalle letille.

Asuko kaivoi serkkunsa laukkua saadakseen kätensä tämän bentoon, nopeasti takaisin normaaliin mielialaansa bongahtaneena.

Haruno Seiko, kakkosluokkalainen ja kolmas DeadDayn 'rikkaista pojista' soi heille hymyn pitkien, silmät peittävien mustien otsahiuksien läpi, ja mutisi:

"Istukaa alas. Hauska tavata, Kira-kun."

Yamato harkitsi Kira-kunin suutelemista, mutta jätti sen sitten tekemättä, väläyttäen tälle hymyn ja vetäen tämän pöytään, Yerikon paikalle.

"Onko sinulla oma bento mukana?" hän kysyi sitten, kaivaen omansa laukustaan.

Satoru istui hänelle osoitetulle paikalle ja pudisti päätään Yamatolle. "Ei minulla ole bentoa. Syön sitten töissä ennen vuoron alkua." Poika selitti ja alkoi kaivelemaan laukustaan koulukirjoja.

Yamato kohautti olkiaan ja kääntyi muiden puoleen, vain kohdatakseen kaksi paria vaativia silmiä. Hän huokaisi ja kääntyi takaisin ympäri laskien kätensä Kira-kunin kädelle. "Minä voin jakaa omani sinun kanssasi. Sitä on liikaa yhdelle muutenkin."

Satoru pudisti päätään. "Ei sinun tarvitse. Syö vain itse, haluat kuitenkin", poika hymyili ja kaivoi vihkonsa esille.

Yamato pudisti myös päätään. "Sinä et nyt ymmärrä, Kira-kun." Hän kumartui ihan lähelle. "Minä vaadin saada jakaa sen sinun kanssasi." Hän loi merkitsevän vilkaisun ahneisiin bänditovereihinsa jotka vaanivat hänen bentoaan.

Satoru vilkaisi sivusilmällä kahta silmäparia ja hymyili sitten Yamatolle. "Jos sinä vaadit. Enhän minä voisi kieltäytyä."

Yamato nyökkäsi hymyillen, ja avasi bentolaatikkonsa. Hän oli aamulla nähnyt erityistä vaivaa ruokansa eteen. Hän ei itse juuri koskaan saanut syödä lounastaan, eikä häntä huvittanut tuoda edellisen illallisen jäännöksiä kouluun joka päivä. Hän oli päätynyt tekemään Yakitoria, ja nyt hän saisi jakaa sen söpön pojan kanssa. Kaksinkertainen syy olla tyytyväinen valintaansa.

"Itadakimasu..." Satoru mutisi ja tajusi sitten, ettei hänellä ollut omia puikkoja mukana. "Eh... Ano.." Poika katsoi Yamatoa ja sitten bentoa. "Minulla ei ole puikkoja."

Yamato piilotti naurun jälleen kätensä taakse ja ojensi omat puikkonsa pojalle. Hän laittoi kätensä ohikulkevan pojan eteen ja hymyili puolihymyään, kallistaen päätään. "Ei sinulla olisi ylimääräisiä puikkoja?" Poika mulkaisi häntä ja antoi omansa hänelle, palaten takaisin jonoon hakemaan uusia. "No worries~" Blondi iski silmää uudelle ystävälleen.

Satoru kohotti kulmaansa selkeästi kysyen oliko tuo sallittua, mutta ei sanonut asiasta mitään, otti vain toisen tarjoamat puikot ja kiitti. "No niin, nyt.." tuo mutisi ja iski kiinni bentoon.

"Syö niin paljon kuin haluat..." Yamato nojasi päänsä pöydälle ristimiensä käsiensä päälle ja nautti katsellessaan kun toinen poika söi hyvällä ruokahalulla. Ei hänellä edes ollut niin nälkä, ja jos nälkä iskisi myöhemmin, hänellä oli taskurahaa. Hän huokaisi ja katsoi Kira-kunin läpi omaan muistoonsa siitä toisesta pojasta, jolle hän oli tehnyt vakituisesti lounaan, ja usein päivällisenkin. Työntäen äkkiä tuolinsa taakse hän nousi ja lähti pöydästä, jättäen laukkunsakin jälkeensä. Hän ei halunnut muistaa sitä enää. Ei nyt, ei ikinä.

"Ishida-kun?" Satoru kohotti katseensa toisen lähtiessä ja nousi jo itsekin lähteäkseen pojan perään. "Teinkö minä jotain?"

Loppu bändi vaihtoi katseita ja Seiko tarttui Kira-kunin hihaan pudistaen päätään. "Anna hänen olla. 'Matolla on paljon ongelmia tällä hetkellä."

Matsuko hymyili vaivautuneena. "Et sie mitää tehny."

Asuko mutisi jotain "Yagamista" ja hänen serkkunsa läpsäytti häntä takaraivolle. "Mitä?" hän protestoi mutta kohautti sitten murjottaen olkiaan. "Sillä on vaikeaa."

Satoru katsoi hiljaa muiden kolmen sanaharkkaa, ja vetäytyi Seikon otteesta. "Kiitos varoituksesta", Satoru vain totesi pehmeästi ja jatkoi itsepäisesti Yamaton perään.

Seiko katseli nuoremman pojan perään ja vilkaisi sitten pinkkihiuksiseen bänditoveriinsa. "Milloin sinä viimeksi myit Yamatolle?"

Asuko mietti hetken, ennen kuin kirosi hiljaa. "Toissapäivänä."

Kaikki kolme huokaisivat syvään. Ei hyvä.

---

Yamato harkitsi menevänsä koulun taakse tupakkapaikalle, mutta siellä oli tällä hetkellä varmasti liuta muita oppilaita. Hän huokaisi ja vilkaisi ympärilleen ollakseen varma ettei yksikään opettaja nähnyt hänen menevän portaita alas kellarikerrokseen. Pommisuoja oli ainoa paikka jonne muilla ei ollut asiaa.

Satoru kiiruhti Yamaton perään ja ehti juuri nähdä kuinka tämä katosi kellarin portaisiin. Satoru vilkaisi ympärilleen, ja kun ketään ei näkynyt, laskeutui Yamaton perässä alas.

Hiljaa Yamato antoi itsensä liukua lattialle istumaan. Pommisuojassa oli yllättävän viileää, mutta ei se ollut koskaan häntä haitannut. "Hyvä sinun on sanoa että se on väärin..." hän mutisi ei-kenellekään ja kääri huolellisesti itselleen sätkän, eikä tällä kertaa mitään niin vaaratonta kuin tupakkaa. "Tämä on kaikki sinun syytäsi."

Satoru astui hiljaa pommisuojaan ja haistoi ilmassa jonkin oudon tuoksun. Poika seisoi jonkin aikaa paikoillaan ihan hiljaa, kuunnellen, antaen silmiensä tottua pimeään. "Yamato?" Satoru kysyi viimein hiljaa, pehmeällä, rauhoittavalla äänellä, jota Sam oli aina käyttänyt, kun Satoru itse oli ollut peloissaan tai surullinen. Poika pysyi edelleen paikoillaan, haluamatta säikäyttää toista.

Heh, joku oli löytänyt hänet... Hän työnsi kätensä vaaleiden hiuksiensa läpi ja nojasi päänsä taaksepäin, kylmää sementtiseinää vasten. Yamato veti savua henkeensä ja puhalsi sen jälleen ulos. Sen irrottava vaikutus alkoi jo tuntua, tehden hänen sekavista muistoistaan kevyempiä, vähemmän kivuliaita. "Mitä sinä haluat?" Mitä hän itse halusi? Hän tiesi mitä hän halusi, tiesikö toinen? Hän halusi olla taas alle kouluikäinen ja leikkiä hiekkalaatikolla pikkuveljensä kanssa. Silloin kun ei ollut ketään muuta häiritsemässä hänen elämäänsä...

Satoru asteli lähemmäs ja vajosi istumaan Yamaton vierelle. "Haluan? En mitään", Satoru vastasi hiljaa ja yritti olla hengittämättä liikaa sitä jotain, mitä Yamato poltti. Se ei todellakaan ollut tupakkaa. "Tulin vain pitämään seuraa." Poika nojasi myöskin päätään kylmää ja kovaa seinää vasten ja katseli suoraan eteensä pimeyteen. Satoru halusi perheen, joka ei yrittäisi tukehduttaa häntä omilla vaatimuksillaan. "...anteeksi", poika kuiskasi hiljaa ilmaan ei-kenellekään tarkoittamatta sanojaan erityisesti kenellekään.

"Ii no da..." Yamato ei tiennyt mitä toinen pyysi anteeksi, mutta vastasi kuitenkin. Häntä inhottivat ne ihmiset jotka sanoivat 'Ei ole mitään anteeksipyydettävää'. Jos joku pyysi anteeksi tällä ilmiselvästi oli anteeksipyydettävää, ja... "Minäkin olen pahoillani." Hän naurahti, edes yrittämättä tapella Asukon sekoituksen vaikutusta. Tämä oli sanonut että se auttaisi hetkellisesti, ja kehen Yamato olisi uskonut ellei poikaan jolla oli oma kasvitarha huoneessaan?

"It's okay." Satoru vastasi ajattelematta puhuvansa englantia ja sulki silmänsä huokaisten. "Mitä sinä poltat?" Satoru ei pahemmin pitänyt tuoksusta, se muistutti häntä liikaa jostain, mistä hän ei aivan saanut kiinni.

"Paradise mixiä, Asukon erikoista. Marijuanaa ja jotain muuta. Maistuu ihan hyvältä." Ajatukset hellittivät pikkuhiljaa ja pää kietoutui mukavaan pumpulinpehmeään sumuun. Hän leijui pilvellä samaan aikaan kun istui koulun alla pommisuojassa. Yamato huokaisi ja antoi kätensä pudota lattialle. Jos opettajat saisivat hänet kerrankin kiinni tästä... Hän ei enää olisi yhdenkään lempioppilas..

Satoru ojensi kätensä hiljaisena ja otti Yamatolta sätkän. "Do you mind?"hän kysäisi samalla kun veti savua sisäänsä. Satoru antoi sätkän takaisin Yamatolla ja nojasi päätään uudestaan seinään. Aine vaikutti nopeasti. "Doushite?" pehmeä ääni kysyi ei-keneltäkään, odottamatta vastausta.

"Obviously not.." Sarkasmi nosti taas päätään. Se oli Yamatolle luontaista, jo ajalta ennen kuin kaikki oli mennyt päin seiniä. "Nanka... Life's a bitch and then you die, parasta mennä tyylillä, nee?" Sanat tuntuivat kaukaisilta. Oikeastaan tuntui mukavalta puhua, ja kuunnella sitä joka puhui - häntä itseään, tai sitä joka puhui hänen suullaan. "Heh, tämä on aika lapsellista.. Minä vain olen niin kyllästynyt..."

"Mm. I know the feeling. Like nothing really matters", Satoru mumisi. Hänestä alkoi tuntua paremmalta. Hän ei oikein enää jaksanut ajatella kaikkia niitä hankaluuksia ja ongelmia, mitä häntä odotti pommisuojan ulkopuolella. Pommisuojan... Pommisuojapa hyvinkin. Satoru naurahti hiljaa.

"Un... Sitä väsyy muistoihin ja sen sellaisiin..." Toisen naurahdus sai Yamatonkin naurahtamaan, ja sitten hän nauroi hiljaa vähän lisää, kunnes sitä oli vaikea lopettaa. Yamato ei edes huomannut kyyneleitä, jotka kastelivat hänen poskensa. "Mutta on tämä silti pelkurin ratkaisu." Hän oli pelkuri. Miksi se nauratti häntä niin paljon?

"Jos sinä olet pelkuri, niin minä olen vielä suurempi pelkuri", Satoru vastasi ja pyyhki Yamaton kyyneleitä yrittäen hillitä omaa nauruaan. "Sinä sentään sorrut vain ihmeellisiin sekoituksiin." Mille he oikein nauroivat?

Toisen sormet olivat lämpimät hänen kasvoillaan, Yamato huomasi. Itkikö hän todella? Miten huvittavaa... Käyttäen tilannetta hyväkseen hän hautasi päänsä Kira-kunin olkapäähän. Oli helpottavaa tuntea toinen siinä lähellä. Hän ei ollut stressaantuvaa tyyppiä, ei ollut koskaan ollut. Mitä olikaan koskaan? Hänen sormensa kiertyivät Kira-kunin valkoisen koulupaidan kankaan ympärille, pitäen kiinni niin kovaa että sen olisi pitänyt sattua, mutta se ei sattunut. Miksi hän itki?

Satoru kietoi kätensä vaistomaisesti Yamaton ympärille ja silitteli tämän hiuksia rauhoittuen hiukan, mutta saamatta kuitenkaan täysin otetta todellisuudesta. Ei se ollut niin ihmeellistä päätyä lohduttamaan kaksi kertaa tapaamaansa poikaa koulun pommisuojaan. Ei se ollut niin outoa lohduttaa toista poikaa. Sam oli- Satoru sulki silmänsä. Jotain kosteaa valui pojan poskea pitkin, eikä hän välittänyt pyyhkiä kyyneliä pois.

"Hei..." Yamato vetäytyi hieman rajattoman ajan päästä ja katsoi ylös päin toisen kasvoihin. Hänen kätensä kietoutuivat hitaasti tämän kaulaan. Ajattelematta siitä sen enempää Yamato vaihtoi asentoaan niin että pääsi lähemmäs tarjoilijapoikaa joka oli ilmestynyt hänen luokkaansa ja suuteli hellästi tämän kyyneliä. "Älä itke." Sanoiko hän sen Kira-kunille vai itselleen, hän ei tiennyt, mutta se kuulosti hyvältä ja hellältä, ja hän todella nautti oman äänensä kaiun kuulemisesta.

Satoru siveli Yamaton kasvoja hiljaa ja suuteli tätä pehmeästi huulille oikeastaan ajattelematta mitä teki.

Vaikka Yamaton pää olisikin ollut selvä hän ei olisi missään nimessä sanonut ei suudelmalle. Ja koska hänen päänsä ei ollut selvä, teki olonsa mukavaksi toisen pojan sylissä ja suuteli tätä takaisin tämän säännöillä. Pilven päällä hänen ei tarvinnut hävetä mitään eikä katua mitään. Sellainen oli maailma jossa hän halusi elää. Maailma jossa kynsien painuminen syvälle kämmeniin ei sattunut ja jossa hellyys oli vapaata kaikille.

Satoru kietoi kätensä ihailemansa bändin kitaristin ympärille eikä antanut ikävien asioiden häiritä hyvänolontunnettaan. Hänellä oli juuri se, mitä kaipasikin, ja enemmänkin, eikä häntä vaivannut mikään.

Kumpikaan ei kuullut, tai välittänyt askelista jotka juoksivat alas portaita, eivät ennen kuin painava ovi työnnettiin taas auki. "Yamato! Kira-kun! Mein pitää mennä ny heti! Huoltomies o tulos tänne! ...Mit työ niiku luuletten tekevänne?"

Yamato räpäytti hitaasti silmiään, vetäytyen Kira-kunin sylistä mahdollisimman hitaasti. Jopa hänen huumeilla pumpuloitu mielensä ymmärsi ettei huoltomies ollut hyvä asia, mutta kun toisen pojan lämpö katosi hänen ympäriltään hän päätti ettei huoltomieskään voinut saada häntä liikkumaan nyt.

"Mene pois, Macchan... Ja vie se mies pois kanssa..."

Satoru vilkaisi ärtyneenä Matsukoa ja antoi katseensa harhailla takaisin Yamatoon. "Mitä sinä luulet meidän tekevän?" poika kysyi vastaukseksi ja veti Yamaton lähemmäs saadakseen osansa tämän lämmöstä.

"Macchan! Mikä kestää?!" Toinen serkuksista tuli vauhdilla alas rappusia ja avoimesta ovesta sisään. Asuko otti tilanteen haltuunsa tottuneesti ja nappasi kevyen laulaja-kitaristin kainaloista kiinni vetäen tämän pois uuden valloituksensa päältä ja nosti tämän sitten yllättävän helposti syliinsä. "Oi, auta sä Kira-kun ulos. Nyt on kiire!"

Satoru tuijotti Asukoa, joka oli riistänyt häneltä kaiken lämmön, mitä pojan ruumiista löytyi ja kapusi vaivalloisesti seisomaan. Mikä kiire kaikilla oli?

"Huoltomies," Matsuko sanoi selvällä äänellä, hitaasti, vetäessään pojan mukanaan. "Tulos. Tänne. Kuka tietää miks just tänää, mut tänne se ol tulos ku Haruno-sempai huomas se."

"Hai..." Satoru mumisi vaikkei vieläkään oikein ymmärtänyt mikä kiire kaikilla oli. Poika raahautui Matsukon perässä käyttäen kyllä omiakin jalkojaan, mutta hiukan hitaanlaisesti.

Yamato lensi, tai ei lentänyt, mutta hänen jalkansa eivät koskettaneet maata. Kaikki hänen ympärillään oli yhtä väreilläpilattua sumua. Vahvat käsivarret pitivät hänet ilmassa, pitelivät hänestä kiinni kun hänen mielensä lipsui poispäin. "Yamato.." Ääni oli kaukainen, ja jollain lailla tuttukin, hän ei vain viitsinyt tarttua todellisuuteen tarpeeksi pitkäksi aikaa tunnistaakseen sen. Hän kuvitteli silti, että tiesi kuka se oli.

"Taiki..." hän huokaisi hiljaa, kietoen kätensä pojan kaulaan. "Älä mene minnekään.. Minä..."

"Älä itke, Yama-chan," ääni tyynnytteli häntä. Itkikö hän? Hän ravisti päätään ja takertui poikaystäväänsä. Hän ei enää koskaan päästäisi irti. Koskaan? Oliko hän joskus päästänyt irti?

"Aishiteru, Tai-chan..."

Satoru raahautui muiden perässä ja kääntyi katsomaan Yamatoa kuullessaan tämän äänen jostain. "...Taiki?" hän toisti hiukan tyhmän oloisena ja yritti saada jotain selkeyttä ajatuksiinsa ja kaikkialla pyöriviin väreihin ja valoihin.

Pinkkihiuksinen poika huokaisi ja otti paremman otteen kouhaistaan. Hän vihasi tällaisia hetkiä. Ei siksi, että ne olivat hänelle epämiellyttäviä, vaan siksi koska ne iskivät häntä aina yhtä kovaa kasvoihin sillä faktalla, ettei Yamato päässyt yli ex-poikaystävästään. Kusipää-Yagami. Yamato oli ollut onnekas päästessään eroon sellaisesta jätkästä. Mutta blondi itse ei koskaan ajatellut niin. Toisin kuin Yamato, hän kuuli kun Matsuko yritti selittää Yamaton sanoja sille toiselle pojalle.

"Nii siis Taiki o Yamato exä, ne eros vuos sitte ja-"

"Urusai, Macchan. Ei sen tarvitse tietää 'Maton koko elämäntarinaa." Yamato ei halunnut ihmisten tietävän. Sen he olivat kaikki saaneet kokea nahoissaan vuoden mittaan. Asukoa vitutti koko tilanne.

"Soo desu yoo?" Satoru mutisi ja huokaisi sitten, antaen vain olla. Päästäen irti kaikesta. Satoru ei jaksanut enää. Eikä sillä ollut niin väliä. Millään ei ollut väliä. Poika huokaisi uudestaan ja vajosi Matsukoa vasten tajuttomana.

Matsuko ehti juuri ja juuri ottamaan kaatuvan pojan kiinni, ja huokaisi päätään pudistaen. "Kira-kun, hyvvää ensimmäist koulupäivää..." He saivat pojat ulos koulusta takaoven kautta jäämättä kiinni.

Asuko ei päästänyt Yamatoa sylistään ulkonakaan. Tämä menettäisi varmaan tajunsa ihan pian muutenkin. Hän ei enää ikinä myisi Yamatolle sekoituksiaan. Ei enää ikinä. Tai jos myisi niin hyvin pienissä erissä. Yhden tai kahden sätkän muodossa. Ja hän pitäisi tälle puhuttelun koulussa käyttämisestä. Ja viattomien poikien korruptoimisesta koulun alueella. Sitten hän vain huokaisi.

"Mitä mä teen sun kanssasi, Yamato? Yeri-baby on kyllä oikeassa, mä en taida auttaa sua ollenkaan..."

"Suki, mit myö tehää ny? Tunti alkaa koht."

"Selvästikään me ei olla menossa tunneille, Mat. Ei näitä tännekään voi jättää kahdestaan. Kyllä ne pian selviää." Yamaton keho poisti yleensä aika tehokkaasti kaiken haitallisen pienessä ajassa. Ei tässä pitäisi mennä kuin jotain ...tunti? Pari?

Jonkin ajan kuluttua Satoru kavahti istualteen ja alkoi yskiä, kiroten samalla englanniksi ja japaniksi kaikkea mahdollista liian kirkkaasta valosta alkaen.

"Laita silmät kii ja vyö syvää henkee pari kertaa," Matsuko sanoi hieman säikähtäneenä väkivaltaisesta puhetulvasta. "Ja juo täst." Hän ojensi vesipullon toisen käteen, painaen sitten viileän kätensä tämän otsalle. Ainakaan tällä ei ollut kuumetta. Hän muisti oman ensireaktionsa serkkunsa huumeisiin, eikä se ollut kovin hyvä muisto. Ei siis itse huumeet, vaan se mitä niiden vaikutuksen jälkeen oli tullut. Hänen takanaan hänen serkkunsa puhui jotain hiljaa ja hellästi heidän laulajalleen. Ilmeisesti Yamatokin oli alkanut heräillä.

Satoru veti tottelevaisesti syvään henkeä ja joi sitten vesipullosta. Poika lysähti takaisin makuulle ja peitti silmänsä kädellään. "Thanks. What time is it?"

"Um..." Matsuko vilkaisi taakseen. Asuko osoitti ylöspäin pidellen yhä heidän blondiaan paikoillaan. Hän katsoi ja näki kellon. Ahaa! "Koulu loppuu iha koht." Koulun kello soi juuri silloin. "Eiku ny. Mikä sinu olo on?"

"Olo?" Satoru kysyi vastaan ja pyrki nousemaan ylös. Koulu loppu? Hänen piti saada jostain laukkunsa ja juosta töihin, hänen vuoronsa alkaisi... mitä, tunnin päästä? Satorulla oli jo kiire.

"Hei, älä sie nouse iha viel!" Matsuko painoi pojan takaisin alas ja piti tämän siellä. "Eik ainakaa noi nopiast. Onko siul kiire johonki?"

"Minulla alkaa työt", Satoru vastasi osaten vihdoin vaihtaa japaniksi, tajuamatta puhuneensa englantia ja yritti taas seisomaan.

"Mut sin laukku o viel jossai."

"Mä tiedän, sen takia mulla onkin kiire." Satoru melkeinpä ärähti ja vilkaisi kelloa hermostuneena. Hän ei saisi myöhästyä tänään.

"Eeetoo... Entä jos mie lähe etsiin sitä ja sie makaa täs se aikaa iha rauhasa ja stressaamat?" Matsuko ei osannut huolehti come-downista kärsivistä ihmisistä, eikä hänellä ollut erityisesti kärsivällisyyttäkään siihen. Yleensä Yeriko ja Seiko huolehtivat kahdesta muusta, ja hänestä jos hän oli ottanut jotain, mutta koska hän harvemmin otti mitään liikaa, hän sai toimia juoksupoikana. Se rooli sopi hänelle parhaiten.

Satoru veti syvään henkeä ja hymyili sitten. "Onegai desu."

Matsuko suli. "Ota iha rauhallisest, mie tule koht takasi." Hän hymyili ja nousi ja juoksi pois, jättäen serkkunsa yksin noiden kahden kanssa.

Satoru vajosi takaisin makuulle. "Ishida-kun?" hän kutsui hiljaa.

Asuko nosti päätään. Yamato oli juuri nukahtanut taas, eikä hänellä ollut sydäntä herättää tätä.

"'Mato on vielä vähän sekaisin. Mikä olo sulla on?" Hän laski blondin pään hellästi viikatun koulutakkinsa päälle ja meni toisen pojan luo.

"Ihan hyvä", Satoru vastasi oikeastaan ymmärtämättä, minkä takia molemmat pojat sähläsivät niin paljon hänen voinnistaan. "Mutta taidan sittenkin myöhästyä." Satoru huokaisi ja vilkaisi jälleen kelloa.

... Asuko ei kommentoinut mitenkään. 'Ihan hyvä'. IHAN HYVÄ! Millainen ihmeen puskurisysteemi pojan vartalossa oli?! Jos Yamatokin meni ihan sekaisin hänen 'lääkkeistään' - miten tämmöinen laiha ensikertalainen... Hän veti syvään henkeä. No okei, jos pojan olo oli ihan hyvä... "Nouse hitaasti istumisen kautta seisomaan, vaikka kuinka olisi ihan hyvä olo. Kyllä sä ehdit. Ei mun serkkuni ole niin air-head kuin miltä vaikuttaa. Tai on, mutta se on nopee kanssa."

"En minä sitä tarkoittanut. En vain taida juosta tänään." Satoru vastasi ja makoili edelleen vaivautumatta nousemaan. Hän voisi levätä vielä hetken. Satoru ei kuitenkaan pääsisi nukkumaan ennen puoltayötä.

"Sä olet töissä café Rosessa? Mäkin olin viime vuonna vähän aikaa. Usko pois, sun kannattaa juosta jos et tahdo jäädä työttömäksi." Asuko huokaisi. "Nouse ylös, anyway. Sulla on varmempi olo kun Macchan pääsee tänne asti."

"Un, hontou desu..." Satoru myönsi ja huokaisi taas. "Ehkä minä sitten nousen." poika mutisi ja kohottautui istumaan, otti uuden huikan Matsukon jättämästä vesipullosta ja vilkaisi kelloa. "Kyllä minä vielä ehdin, jos olen nopea."

Pinkkihiuksinen poika ojensi kätensä auttaakseen toisen ylös. "Ja tuolta tulee Matsuko. Hyvää työpäivää, Kira-kun."

"Arigatou", Satoru vastasi hakiessaan tasapainoa ja totuttautuessaan jälleen pystyasentoon. ”Arigatou nee", Satoru sanoi Matsukolle ottaessaan vastaan laukkunsa.

Serkukset hymyilivät pojalle identtisesti, eriväristen hiustupsujensa alta. "Itsudemo ii. Baibai~" He vilkuttivat myöskin miltei identtisesti, huomaamatta sitäkään itse.

Satoru hymyili serkuksille, vilkutti ja kääntyi lähteäkseen. "Ainiin, sanokaa Ishida-kunille, että hän on edesvastuuttomin, tyhmin ja ystävällisin ihminen jonka olen koskaan tavannut."

"Hai~" Matsuko huohotti vielä vähän juoksemisesta. "Mie yritä muistaa." Asuko palasi suojattinsa luokse. "Etkö sie ollu myöhäs?"

Satoru hymyili, kääntyi ja lähti juoksemaan. Kyllä hän ehtisi. Hänen oli pakko ehtiä. "Hai~"