First week: Pop music bootcamp from hell. [5/6]
”Mutta kun…” Yukimi hieraisi poskeaan, ja kohautti sitten olkiaan. Hänhän halusi muuttaa itseään vai mitä? Hän halusi olla enemmän kuten Jin-Ho-kun, joka tuli toimeen kaikkien kanssa ensimmäisestä hetkestä lähtien. Ihmiset pitäisivät hänestä enemmän niin, ihan varmasti. Mutta hän oli, ehkä, vähän ujo.
''Ei tietenkäään tarvitse kutsua heti etunimeltä, normaalisti aloitetaan sukunimellä. Gongin luonteeseen sopii kutsua melkein automaattisesti etunimeltä ikäisiään tai ihmisiä, joita pitää mahdollisina ystävinään. Mutta itse aloitan sukunimellä ja siirryn etunimi käyttöön kun se tuntuu luontevalta tai toinen pyytää,'' Riku sanoi.
”Jassoo.” Yukimi nyökkäsi ymmärtävänsä, muttei tiennyt oliko hänestä potkimaan tapojaan persuksille. ”Sää voit kutsuu mua Yukimiks jos tahot…” Ja tässä hän punastui jälleen. Hän tuntui punastelevan Usa- Riku-kunin seurassa aika paljon.
”…miten käsiä venytellään?” Takaya mietti itsekseen ääneen, tarkoituksella, olettaen saavansa vastauksen kuulostamatta siltä että oletti sitä. Paras oli saada tämäkin puoli hoidettua, hän ei halunnut kärsiä niistä kivuista joista hän oli kasvaessaan kuullut yhden jos toisenkin teinitähden valittavan.
''Et sitten yhtään läpinäkyvämpi voisi olla,'' Jin-Ho totesi nauraen ja taputti Takayan olkapäätä. ''Nouse ylös niin näytän.''
Sävähtäen kosketusta, Takaya raahasi itsensä jaloilleen. Yhtä kidutusta koko päivä. Häntä säälitti se joka saisi myöhemmin kärsiä hänen egonsa palautukseen tarvittavasta määrästä Takayaa puhtaimmillaan.
Jin-Ho ei vain näyttänyt miten venytellä käsiä vaan myös muita alueita, jotka helposti kipeytyivät punnerruksia tehdessä. Selkälihakset ynnä muut.
''Aah, wakatta. Yukimi,'' Riku toisti nimen, ilman suffixia tosin, ja virnisti.
Daichi seurasi Yukimin ja Rikun keskustelua kauempaa. Hän ei kylläkään kuullut mistä he puhuivat, mutta hän ei jostain syystä pitänyt siitä kun Yukimi punastui.
Kun Riku-kun sanoi ”Yukimi” poika-raukka meni aivan tuppisuuksi, punaisena kuin raaka pihvi. Rikun ÄÄNI vei häneltä melkein kirjaimellisesti jalat alta. ”Älä…” Yukimi sopersi aivan kauhuissaan. ”Älä sano sitä Noin!” Hän kietoi kädet ympärilleen suojaksi.
''Eh?'' Riku tunsi itsensä eksyneeksi. ''Eh? Cho-- Yuk... Yukimi---kun? Mikä tuli?'' Kurtisti kulmiaan ja astui askeleen taaemmas. ''Sano millä tavalla? En tietääkseni sanonut ''Yukimia'' mitenkään normaalista poiketen...''
Tämä keskustelu sai kaksi silmäparia seuraajikseen. Daichi, joka vihdoin kuuli mistä kaksikko puhui kun äänen voimakkuus nousi hiukan, ja Jin-Ho, joka tajusi että jotain oli tekeillä. Jotain, johon liittyi tulipunainen Yuki-kun ja hämmentynyt Usa-kun.
Yukimi-raukka ei päässyt yli kaikista Rikun sanomista Yukimeista. Mutta ainakaan tämä ei sanonut niitä Sillä äänellä. Mutta kun Riku näytti pahoittavan mielensä hänen sanoistaan, hän hätääntyi välittömästi. ”Emp- Mää vaa- Riku-kuni ääni- sano se hassust- tai eip hassust- perhosii vattan pohjas- anteeks…”
''Ha?'' Riku putosi kärryiltä. Mitä ihmettä hänen äänellään oli tekemistä perhosten kanssa? Ja vatsan kanssa? Hän ei tuntunut pystyvän lukemaan rivien välistä tällä kertaa.
Jin-Ho tirskahti. Yuki-kun oli niin söpö. Jätti Takayan omilleen ja nojasi Yukimin selkään. ''Sekushii deshou~ Usa-kunin ääni...'' tämä kuiskasi Yukimin korvaan.
''Ah, Gong, tiedätkö mitä te--'' Riku keskeytti lauseensa ja katsoi suuren ihmetyksen vallassa kun Jin-Hokin punastui yllättäen.
''Luoja... Tuon pitäisi olla laissa kiellettyä...'' Jin-Ho mutisi haudaten kasvonsa Yukimin kaulaan.
”U-Un!” Yukimi nyökytti päätään painokkaasti ja nojasi Jin-Hohon. Oli ihanaa kun joku ymmärsi hänen sekavia selityksiäänkin. ”L-laissa kiellettyä”, hän toisti, lainkaan reagoimatta Jin-hon läheisyyteen. Hänellä oli edessään suurempi dilemma. Hän oli aiemmin ollut ihan okei, mutta silloin Riku-kun ei juuri ollut avannut suutaan. Nyt hän oli saanut tämän avaamaan suunsa, ja hänen Tietoisuutensa tämän ääneen oli napsahtanut päälle tämän kuiskatessa hänen herkkään korvaansa. tämä oli paha juttu. Paha, paha juttu!
Aiji katseli toisia vähän aikaa, ja sitten nyökkäsi hitaasti, hiukan epäröiden, itsekseen. Jostain syystä, hän myönsi saattavansa ymmärtää Gongia ja Pupua. Tai siis, mistä nämä puhuivat. Hän Ei ymmärtänyt miksi se oli äkkiä niin suuri juttu että molemmat menivät ihan solmuun.
Takaya venytteli, yrittäen pitää ajatuksensa poissa lähellään käytävästä keskustelusta. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Sitä paitsi, hän oli vihainen muille.
''Mutta toisaalta, tuo ääni on vain niin... Addiktoiva, eikö?'' Jin-Ho huokaisi.
''Oi, Gong, mistä-'' Riku aloitti, mutta tuli keskeytetyksi kun korealaisesta karkasi... outo ääni.
''Miuu,'' Jin-Ho miukaisi ja värähti.
Riku huokaisi ja rapsutti päänahkaansa. Mikä ihme kaksikkoon oli tullut?
''Oi kyllä vain... Usa-kunin ääni on... Suklaisen savuinen,'' Jin-Ho totesi kietoen kätensä Yukimin vatsan ympäri hellästi huomaamattaan.
''Sukla--savui... Siis täh?'' Daichi kysyi, pudoten yhtä lailla kärryiltä kuin Riku, joka tuijotti Jin-Hoa kuin alienia.
Takaya huokaisi syvään. Hän oli ehkä vähän kateellinen kaksikolle, kun nämä olivat pudottaneet Usamin täysin kärryiltä. ”Kysy joltakin muulta”, hän ehdotti edes osoittamatta puhuvansa kenellekään erityisemmin. ”Vanhempamme eivät vaikuta vastauskykyisiltä.”
Aiji nyökkäsi ja jäi sitten kauhistuneena paikoilleen. Mitä hän oli juuri mennyt tekemään?! Ei edes se että hän oli samaa mieltä Asagin kanssa, vaan hän oli juuri myöntänyt muistavansa sen idioottimaisen leikin koelauluista!
Jin-Ho kääntyi katsomaan Takayaa ja sitten Aijia. Räpäytti silmiään ja ''Ah! Omoidashita!'' Kurtisti kulmiaan ja katsoi Rikua. ''Aah! Olen huono äiti! Ajatella näin omasta tyttärestäni!... Mutta toisaalta, meidän perheellä tosiaan on taipumuksia insestiin, hmmmmm...''
Daichin katse tummeni hiukan ennen kuin pirteä ja iloinen maski palasi hänen kasvoilleen. EI ole minun paikkani sanoa kestä Yukimi-kun saa pitää ja kenestä ei, tämä ajatteli, melkein katkerasti.
Riku punastui. Hän ymmärsi nyt mistä kaksikko puhui. Hänen ÄÄNENSÄ oli kaksikolle jonkin sortin turn-on. Tämä uusi tieto nolostutti poikaa, varsinkin Jin-Hon suorasukainen ilmaisutapa. Riku vannoi pitävänsä suunsa kiinni aina kuin mahdollista. Ja näin alkoi Rikun elämä hiljaisena, tummana, pitkänä ja mysteerisenä Rikuna.
Toisin sanoen, tuppisuuna.
Takayan oli vaikea nähdä puna Rikun poskilla. Hän näki sen, siitä ei ollut kyse, mutta hän Inhosi sitä äkkiä todella paljon. Vähän aikaa sitten Hän oli ollut se, jolla oli vaikutusta pitkään komeaan poikaan. Vähän aikaa sitten Hän oli… Poika sulki silmänsä ja hengitti syvään. Miten raivostuttava luonteinen Takaya olikin, hän itse paremmin kuin kukaan muu erotteli ja tunnisti pahimmat piirteet itsessään. Jos hän koskaan päätyisi hylkäämään tulevaisuudenhaaveensa ja päätyisi yliopistoon, hän valitsisi psykologian sivuaineekseen. Pääaineen valinta riippui hänen isästään, eikös? Mutta juuri nyt, hänen piti rauhoittua, nähdä ajatustensa punainen lanka ja katkaista se järkensä terävillä saksilla. Tässä bisneksessä kaikenlainen monopolisointi oli haitaksi. Ei ollut sellaista asiaa kuin omistusoikeus, ennen kuin lopulliseen projektiin osallistuvien nimet olivat papereissa, ja silloinkin oikeudet olivat yhtiöllä, eivät yksittäisellä henkilöllä, eivätkä varsinkaan Takayalla. Hän käyttäisi sellaisia oikeuksia väärin.
Yukimin puolestaan piti rauhoittua toisella tavalla. Hän oli samassa ryhmässä Riku-kunin kanssa, joten hän ei voinut antaa tämän äänen vaikuttaa esiintymiseensä. Pieni huppupää nojasi vielä vähän aikaa ainoaan ystäväänsä - hän oli aika varma, että Jin-Ho-kun halusi olla hänen ystävänsä yhtä paljon kuin hän halusi olla Jin-Ho-kunin ystävä - ja irrottautui sitten tämän otteesta. ”Me omp valmiit, eiks vaa? Tehää parhaamp erillämme, eiks vaa? Ja sit vikas ryhmäs me omp taas kaik siel, eiks vaa?”
Aiji, hiljainen, mysteerinen sivustakatsoja Aiji, suoristi selkänsä ja kiristi ponnariaan. Hän tiesi, ettei pupu puhunut hänelle, mutta paras laittaa jalkansa maahan tässä. ”Minä aion olla.”
Takaya oli hiljaa.
Jin-Ho virnisti. ''Totta kai!''
Riku nyökkäsi, kieltäytyen sanomasta mitään.
Daichi hymyili.
Kotori vilkaisi ympärilleen ja kun oli todennut kaikki valmiiksi avasi suunsa: ''Saisinko huomionne, kiitos. Kerääntykää tasavälisiin riveihin, jotta kaikilla on tilaa huitoa käsillä ja jaloilla. Noin sitä pitää, ripeää toimintaa, seuraavaksi kysymys! Ketkä teistä osaavat tanssia? Nostakaa kätenne ylös, jos harrastatte tanssia tai opitte helposti askeleet.''
Jin-Ho kuullessaan tämän nosti kätensä, samoin kuin muutama muukin sieltä täältä.
''Hyvä, levittäytykää ympäriinsä niin vähän hitaammin oppivat voivat katsoa teistä mallia eikä heidän tarvitse yrittää kaiken maailman raoista kurkkia, varsinkin taaimmaisissa riveissä olevat, kiitos,'' Kotori sanoi ja Jin-Ho kiltisti siirtyi vähän kauemmas porukasta niin että muutkin hänen ympärillään pystyisivät näkemään hänet. Korealainen tarrasi kiinni toisesta jalastaan ja venytti etureittään paremman tekemisen puutteessa.
Aiji siirtyi huomaamattomasti lähemmäs sitä reunaa, joka oli Jin-Hon puolella. Tanssiminen ei ollut maailman luontaisinta hänelle, ainakaan tarkkojen askelsarjojen suorittaminen asetetussa rytmissä samaan aikaan muiden kanssa. Syy Aijin yleiseen voittovarmuuteen tappeluissa oli se, ettei hän noudattanut mitään sääntöjä. Hän oli harrastanut karatea, mutta vain sen verran, että oli ymmärtänyt sen liikkeet ja idean, samoin kuin muita taistelulajeja. Aijille efekti oli tärkeämpi kuin muoto tai liikesarjat. Hänen piti vain tietää, mikä liike sai aikaan eniten vahinkoa ja mihin hänen piti iskeä saadakseen vastustajansa ulos pelistä. Tanssiminen oli erilaista ja ainoa, jolta Aiji oli koskaan oppinut mitään tanssista, oli hänen korealainen koulutoverinsa.
Yukimi empi sinne ja empi tänne, muttei loppujen lopuksi uskaltautunut ulos joukon sisältä, vaikka reunamille olikin matkalla, ennen kuin tajusi ettei halunnut viittäkymmentä silmäparia itseensä. Jos hän vaikka tekisi virheitä, gasp!
Takaya taas ei uskonut jaksavansa oppia enää mitään tänään. Häntä otti päähän, että Izumi ja Seki olivat ilmestyneet jostain, estäen hänen loistavan pakosuunnitelmansa. Hän tiesi oppivansa liikkeet kuin liikkeet helposti, jos laittoi koko juttuun ajatusta ja yritystä. Mutta Takayan yritys oli puristettu tältä päivältä loppuun, niin hän oli päättänyt, ja päätti uudestaan huomatessaan käsiensä tärisevän aikaisemmasta rasituksesta. Miten noloa. Poika liitti kätensä yhteen peittääkseen ryhmäläisiltään niiden tärinän. Kaikista mieluiten hän suorisi juuri nyt Shibuyaan ja löytäisi itseään vähän vanhemman, isorintaisen tytön häntä lohduttamaan. Joten hän loi inhoavan katseen koko farssin vetäjään ja päätti epäonnistua täydellisesti. Saisipa sitten ajatella mitä laittoi hänet kärsimään turhanpäiten.
Eiji halusi hiippailla Noborun ja Ryon suuntaan, mutta he eivät olleet hänen ryhmässään. Ehkä he eivät halunneet hänen tunkeutuvan joukkoon? Vaikka Eiji oli nähnyt Ryon ensin, Noborulla ei ollut oikeutta viedä Ryota häneltä. Oli kyllä tyhmää ajatella näin. Omistusoikeudet eivät toimineet ystävien kesken. ”Vai mitä?” poika kysyi viereiseltä pojalta, joka oli hänen mutistessaan vaikuttanut siltä kuin hän olisi latonut kilon jauhosäkkejä tämän olkapäille. Ehkä tällä oli syyllinen olo?
”Eikä ole! Mul ei ole hajuakaan mistä sä puhut!” poika älähti. Eijin mieleen nousi vertauskuva, ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, vai olikohan se sanonta? ”Jos sä et halua olla siinä, niin mene muualle. Paskaako mä välitän.” Eiji aikoi lähteä kävelemään, kun hänen mieleensä tuli pelottava ajatus ja hän kääntyi takaisinpäin.
”Yleensä ihmiset eivät ilmaise asiaansa noin, toisin sanoen yrität vain peitellä sitä että välittäisit jos menisin muualle, sanomalla ettet välitä. Aika juonikasta.” Poika voihkaisi ja painui lysyyn.
”Miksi aina minä?” tämä kysyi, eikä Eiji ymmärtänyt tämän ajatuksen juoksua ollenkaan. Olisi paljon helpompi jos kaikki maailman ihmiset toisivat ajatuksensa uskollisesti esille. Niin ei syntyisi väärinkäsityksiä, ja kaikki olisivat onnellisempia.
Sekin silmät vaihtoivat kohdetta Asagin ja samurain välillä hermostuneena. Nämä näyttivät molemmat väsyneiltä, mutta näistä lähti aura joka julmasti sulki hänet ulkopuolelle. Hän halusi tulla yhtä vahvaksi kuin nuo kaksi. Tarpeeksi vahvaksi että hänkin vetäisi puoleensa toisia ihmisiä. hän halusi olla edes jossain asiassa parempi kuin kukaan muu.
Kotorilla oli edessa kaksi avustajaa, jotka seisoivat naamat kilpailijoita päin kun Kotori oli selkä heihin päin. ''Aloitamme alusta ilman musiikkia ja liikkeet on pilkottu osiin. Mutta me ei jäädä kuhnimaan liikkeiden kanssa vaan painetaan eteenpäin vaikka ette vielä edellistä kunnolla osaisikaan. Kun ollaan koko kappaleen liikkeet käyty, sovelletaan ne musiikkiin. Ja tätä sitten tehdään niin kauan kunnes minä sanon että riittää. Tänään kaikkein tärkeintä on että te näette liikkeet ja tunnistatte ja tutustutte siihen. Viikon lopussa teidän pitääkin jo sitten osata tämä tanssi kaikki samassa rytmissä. Okei, aloitetaan!''
Jin-Ho nappasi nopeasti mukaan, tämä oli sitä missä hän oli parhaimmillaan. Liikkeet tehtiin aluksi todella hitaasti, mutta joka kerralla tahti nopeutui, sillä musiikin rytmi ja tahti oli todella nopea ja liikkeet olivat myös nopeita, pienen pieniä yksityiskohtia.
”Um näi? Näi!” Yukimi lähti kokeilemaan ja hän luontaisesti nappasi kiinni tahdituksesta, ja sitten pitikin vain muistaa mitä tuli mihinkin. Improvisoitu tanssi olisi ollut paljon vaikeampaa, mutta tässä heille selvästi näytettiin miten. Se oli kivaa, todella!
Aiji kurtisti kulmiaan, huokaisi ja matki liikkeitä, tuntien olonsa apinaksi. Näin saat rikki kookospähkinän, dumdidum. Mekaaninen puoli ei tuonut hänelle juuri vaikeuksia, eikä vauhdin nopeutuminenkaan. Häntä vain inhotti ajatella miten helvetissä hän muistaisi kaiken vielä huomennakin.
Takayan kädet tuntuivat puupalikoilta. Jalat vielä suostuivat liikkumaan, mutta hän lähinnä ruokki inhoaan koko asiaa kohtaan, joten sekään ei ihan mennyt nappiin. Hän Niin soittaisi hierojan kotikäynnille kun pääsisi täältä. Hemmetti.
Sitten päästiin musiikkiin. Nyt ei enää riittänyt että osasi liikkeet vaan musiikki määräsi tahdin ja liikkeen. Jin-Holla oli yksityiset juhlat pystyssä. Ei korealainen tehnyt yhtään turhaa liikettä eikä vastaavaa, mutta tämä oikein säteili ja hymyili onnellisena. Hän oli esiintyjä-moodissaan.
Noboru tuli siihen lopputulokseen että tanssiminen musiikkiin oli tosiaan aivan toinen asia kuin tanssiminen ilman musiikkia. Monesti hänellä jäi liike kesken kun huomasikin musiikin siirtyneen jo seuraavaan.
Mamoru huomasi hien alkavan hiljalleen valua hänen selkäänsä pitkin, paljon aiemmin kuin oli odottanut. Hänellä oli todella hyvä kunto, mutta että hän näin nopeasti alkaisi hikoilla ja hengästyä. Sitä pitkä poika ei ollut odottanut.
Aiji puri hammasta ja seurasi silmillään Jin-Hon jalkoja. Hänellä oli rytmitajua, se vain meni piiloon kun piti muistaa ja tehdä ja kuunnella samaan aikaan. Hän ei edes yrittänyt fiilistellä, kunhan vain ei mokaisi tässä. Paras antaa itsestään mahdollisimman täydellinen kuva vai mitä? Hän huokui murhaavaa auraa ulospäin, joka sai pojat hänen ympärillään tekemään tilaa, mutta ei hän tarkoittanut sitä niin. Hän vain keskittyi tanssimiseen kuin tarkkailisi vastustajaansa elämän ja kuoleman ottelussa.
Takaya löysi päivän tarkoituksensa kompuroimalla mitä erikoisin tavoin. Se, tekikö hän sen tahallaan vai ei, oli jokaisen päätettävissä. Totuus tosin saattoi kallistua ihan vähän tahallisuuden puolelle. Hän Oli täydellinen. Kun halusi.
Musiikin liittyessä seuraan Yukimi huokaisi helpotuksesta. Oli paljon helpompi ymmärtää miten piti tanssia kun oli musiikki ajoittamassa sen sijaan että joku laski monotonisesti yks kaks kol nel, yks kaks kol nel. Pupun alahuuli oli mutrussa hampaiden välissä, mutta kun hän nappasi kiinni rytmistä ja ymmärsi osaavansa, se muuttui suureksi poikamaiseksi hymyksi joka näytti aimo annoksen valkoisia hampaita ja vaaleanpunaisia ikeniä.
Eijin pitkät jalat tuottivat hänelle vaikeuksia lyhyempien poikien keskellä, ja poika pyyhkäisi silmiään aina välillä. Silti hänen jatkuva mutinansa kustakin liikkeestä muistutti myös poikia hänen ympärillään. Hänen muistinsa oli oikein hyvä, vaikka hänen mutinansa olikin reaaliaikainen ja muuttui kokoajan.
Izumi siristi silmiään, huomasi jonkin puuttuvan ja älähti kauhusta. ”Minun piilolinssini!” Parikymmentä sekuntia musiikin alkamisesta, samuraipoika pudottautui polvilleen ja alkoi haroa nurmikkoa sormillaan. ”Missä se on? Missä se on? Tämä on niin noloa!”
Tunti jos toinenkin kului nopeasti tanssiessa, Kotori nautti nähdä hengästyneitä ja punertuneita kasvoja, jotka janosivat lopettaa. No, pian heidän olisi pakko lopettaa, jotta pojat ehtisivät syödäkin jotain ennen kuin joutaisivat lähteä studiotiloihin muunlaisiin harjoituksiin.
Vielä puoli tuntia Kotori kituutti poikia ennen kuin taputti käsiään ja hymyili. ''Sen tältä päivältä! Huomenna uudestaan, ja nyt voitte mennä syömään. Muistakaa kuitenkin että teitä odotetaan piakkoin studiolle, joten ei jäädä lojumaan minnekään.''
Jin-Ho vetäisi syvään henkeä ja sanoi ihmisille ympärillään kohteliaasti: ''Otsukaresamadeshita!''
”Yay YAY YAHHOO!! JIN-HO-KUUUUuuuuuuuun!!!” Yukimi loikki sekalaisesti reagoivan porukan läpi uuden parhaan kaverinsa luo ja hyppäsi tämän kaulaan. ”Tanoshikattabai!”
”…hankkikaa huone”, Aiji mumisi itsekseen ja käveli takaperin pari askelta kunnes kääntyi ja harppoi kohti Kotoria. Kun hän tavoitti tämän, hän ei vetänyt tätä turpiin. ”Oi, omae, mikä tuo biisi oli? Minkä niminen?”
Takaya keräsi kamppeensa ja palasi Izumin luo, jonka oikea silmä vuosi vettä kuin viimeistä päivää.
”Älä sano mitään”, Izumi äyskähti terävästi nähdessään arkkivihollisensa tulevan lähemmäs.
Hopeatukkainen poika nosti kädet eteensä rauhanmerkiksi ja istui toisen viereen hymyilleen enkelinhymyään. ”minähän sanoin. älä laita sitä silmään ennen kuin olet puhdistanut sen.”
”Minä kielsin sinua sanomasta mitään! miten minä olisin voinut lähteä rivistä kesken kaiken piilolinssin takia?”
Takaya nauroi. ”No, sinä häiritsit meitä enemmän ryömimällä etsimässä sitä.”
”Takaya-san! Urusai!” Izumi hengitti kiivaasti pompattuaan jaloilleen. Hän todella todella VIHASI Takayaa sydämensä pohjasta! ”Ja olisin antanut teidän astua sen päälle?!”
”Maa maa, tonikaku, otahan se pois silmästäsi nyt, ja putsataan se.” Takaya kaivoi piilolinssinesteen laukustaan. Hänellä oli se aina mukanaan, samoin kuin silmälasinsa. Joskus oli tilanteita jolloin ei vain voinut palata kotiin hakemaan laseja vain koska linssit katosivat tai silmiä alkoi särkeä. Mutta mitään siitä hän ei sanonut, ojensi vain pullon Izumille. ”Älä huoli, se ei ole myrkkyä tai mitään. Minusta on vain hyvä olla varautunut kaikkeen. Olenhan kuitenkin Asagi Takaya, nee?” Innocent Smile-beam! Izumi olisi yhtä hyvin voinut kuolla juuri nyt, jos hymysäteily olisi ollut vaarallista.
Samuraipoika otti pullon toisen käsistä ajattelemattaan, sen verran hämmentynyt hän oli Takayan äkillisistä hymyistä hänen suuntaansa. He olivat viholliset, joten Miksi tämä hymyili hänelle noin?! Izumin oli vaikea reagoida huonosti tuohon hymyyn!
Jin-Ho katsahti haikailevasti Aijin perään mutta halasi Yukimia takaisin. ''Ai oli kivaa? Hauska kuulla,'' Jin-Ho sanoi nauraen ja pörrötti Yukimin hiuksia päästämättä pojasta kuitenkaan irti.
Kotori nosti kulmaansa kuullessaan blondin röyhkeän puhetavan. ''Annan neuvon blondi, tuo puhetapa ei tuo sinulle pisteitä. Joten kun puhut korkea-arvoisempien ihmisten kanssa täällä, hankkiudu siitä eroon. Muutoin en usko että pääset jatkoon, jotkut meistä tuomareista on vähän enemmän kuin nirppanokkia siinä suhteessa. Mutta, koska olen huikea ja kiva senpai, vastaan kysymykseesi: kappaleen nimi on Round and Round, älä unoha sitä,'' Kotori sanoi vakavana mutta virnisti lopussa ennen kuin käveli pois päin.
Hän oli antanut neuvon vain koska poju oli Takayan suosikki ja Takayalla oli kyky löytää ne hiomattomat timantit. Mutta kuten Kotori oli todennut, osa tuomareista katsoisi nenänvarttansa pitkin jos heille puhuisi tuolla tavalla ja silloin voisi olla varma että jatkopaikka menisi jolle kulle toiselle.
”Urusai, minä puhun näin kaikille.” Aiji pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään. ”Paitsi vanhoille ja hauraille”, hän lisäsi, koska hänellä Oli käytöstapoja. ”Minulla ei vain ole mitään syytä olla muodollinen ihmisille, joista en erityisemmin pidä. Ei millään pahalla. Mutta kiitos, säästit minut etsimiseltä.” Pienen kumarruksen kera Aiji otti takapakkia ja kääntyi ponnari mielenosoituksellisesti heilahtaen jatkaakseen matkaansa jonnekin mistä saisi halpaa ruokaa.
Takaya jatkoi hymyilemistä omalla puolellaan ja Yukimi huomasi hämmennyksekseen olevansa lukittuna haliin, joka kesti pidempään kuin halit yleensä. Yukimi kun oli tapojensa mukaan pikainen kaikessa. Mutta hän päätti, ettei se mitään ja nauroi rutistaen Jin-Ho-kunia uudelleen. ”Mitä olikaan seuraavaksi, nee, tiedätkö?”
Jin-Ho katsahti alas ja hymyili kuullessaan vatsansa kurisevan. ''Ruoka.'' Silmäkulmastaan Jin-Ho näki Aijin harppovan jonnekin ja huudahti. ''Aiji-kun! Mennään yhdessä syömään,'' korealainen hymyili kaverillisesti eikä tästä näkynyt minnekään ulospäin kuinka toivottamasti hän toivoi Aijin suostuvan ehdotukseen.
Aiji kuuli nimensä ja pysähtyi. Hänen ei tarvinnut kääntyä tietääkseen kuka oli kutsunut hänen peräänsä. Hän kohotti ääntään vain vähän, mutta luotti sen kuuluvan. ”Aa, ala tulla sitten.”
Yukimi virnisti Jin-Ho-kunille ja nappasi tätä hihasta vetäen perässään Hazama Aiji-kunin luo. ”Määki tuup, jos vaa käyp.”
Jin-Ho oli yhtä hymyä heidän saavuttaessaan Aijin. Jos ei muuta, niin ainakin Aiji sieti häntä. Oli se parempi kuin se ''hakkaan-sinut-kunhan-saan-kiinni-Gong!''-Aiji.
Aiji nyökkäsi pupulle ja haukotteli vähän kätensä takana lähtiessään kävelemään. ”Minne?”
''Hmm... Siinä studion lähellä on yksi Ramen-ravintola, kohtuullinen paikka ja ihan hyvää ruokaa. Voitaisiin vaikka suunnistaa sinne. Plus, sieltä saa kimchiä,'' Jin-Ho ehdotti, siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi saanut kimchiä, ja kukaan korealainen ei voinut olla kaipaamatta kimchiä. Korealainen ei vain voinut selvitä pitkiä aikoja ilman kimchiä. Jin-Ho ei ollut poikkeus.
”Kimchi? Ii o, betsuni.”
”Yattabai~” Yukimi hihkaisi ja hymyili leveästi. Hän löysi Daichi-sanin äkkiä joukosta ja vilkutti suurin elein. Koska hän oli pieni, hänen piti elehtiä aina suuresti jos halusi tulla nähdyksi.
Yukimin ei tarvinnut huolehtia siitä, ettei tulisi nähdyksi sillä Daichi oli jo huomannut kolmikon ja oli alkanut siirtyä lähemmäs. ''Hei. Oletteko nähneet Rikua tai Takayaa?'' tämä kysyi päästessään lähemmäksi.
Jin-Ho nyökkäsi. ''Un. Näin Usa-kunin kävelevän pois päin jonkun naisen kanssa, joten en viittinyt huikata hänelle. Ties mitä jos se olis ollut sen tyttöystävä!''
''Ei tietenkäään tarvitse kutsua heti etunimeltä, normaalisti aloitetaan sukunimellä. Gongin luonteeseen sopii kutsua melkein automaattisesti etunimeltä ikäisiään tai ihmisiä, joita pitää mahdollisina ystävinään. Mutta itse aloitan sukunimellä ja siirryn etunimi käyttöön kun se tuntuu luontevalta tai toinen pyytää,'' Riku sanoi.
”Jassoo.” Yukimi nyökkäsi ymmärtävänsä, muttei tiennyt oliko hänestä potkimaan tapojaan persuksille. ”Sää voit kutsuu mua Yukimiks jos tahot…” Ja tässä hän punastui jälleen. Hän tuntui punastelevan Usa- Riku-kunin seurassa aika paljon.
”…miten käsiä venytellään?” Takaya mietti itsekseen ääneen, tarkoituksella, olettaen saavansa vastauksen kuulostamatta siltä että oletti sitä. Paras oli saada tämäkin puoli hoidettua, hän ei halunnut kärsiä niistä kivuista joista hän oli kasvaessaan kuullut yhden jos toisenkin teinitähden valittavan.
''Et sitten yhtään läpinäkyvämpi voisi olla,'' Jin-Ho totesi nauraen ja taputti Takayan olkapäätä. ''Nouse ylös niin näytän.''
Sävähtäen kosketusta, Takaya raahasi itsensä jaloilleen. Yhtä kidutusta koko päivä. Häntä säälitti se joka saisi myöhemmin kärsiä hänen egonsa palautukseen tarvittavasta määrästä Takayaa puhtaimmillaan.
Jin-Ho ei vain näyttänyt miten venytellä käsiä vaan myös muita alueita, jotka helposti kipeytyivät punnerruksia tehdessä. Selkälihakset ynnä muut.
''Aah, wakatta. Yukimi,'' Riku toisti nimen, ilman suffixia tosin, ja virnisti.
Daichi seurasi Yukimin ja Rikun keskustelua kauempaa. Hän ei kylläkään kuullut mistä he puhuivat, mutta hän ei jostain syystä pitänyt siitä kun Yukimi punastui.
Kun Riku-kun sanoi ”Yukimi” poika-raukka meni aivan tuppisuuksi, punaisena kuin raaka pihvi. Rikun ÄÄNI vei häneltä melkein kirjaimellisesti jalat alta. ”Älä…” Yukimi sopersi aivan kauhuissaan. ”Älä sano sitä Noin!” Hän kietoi kädet ympärilleen suojaksi.
''Eh?'' Riku tunsi itsensä eksyneeksi. ''Eh? Cho-- Yuk... Yukimi---kun? Mikä tuli?'' Kurtisti kulmiaan ja astui askeleen taaemmas. ''Sano millä tavalla? En tietääkseni sanonut ''Yukimia'' mitenkään normaalista poiketen...''
Tämä keskustelu sai kaksi silmäparia seuraajikseen. Daichi, joka vihdoin kuuli mistä kaksikko puhui kun äänen voimakkuus nousi hiukan, ja Jin-Ho, joka tajusi että jotain oli tekeillä. Jotain, johon liittyi tulipunainen Yuki-kun ja hämmentynyt Usa-kun.
Yukimi-raukka ei päässyt yli kaikista Rikun sanomista Yukimeista. Mutta ainakaan tämä ei sanonut niitä Sillä äänellä. Mutta kun Riku näytti pahoittavan mielensä hänen sanoistaan, hän hätääntyi välittömästi. ”Emp- Mää vaa- Riku-kuni ääni- sano se hassust- tai eip hassust- perhosii vattan pohjas- anteeks…”
''Ha?'' Riku putosi kärryiltä. Mitä ihmettä hänen äänellään oli tekemistä perhosten kanssa? Ja vatsan kanssa? Hän ei tuntunut pystyvän lukemaan rivien välistä tällä kertaa.
Jin-Ho tirskahti. Yuki-kun oli niin söpö. Jätti Takayan omilleen ja nojasi Yukimin selkään. ''Sekushii deshou~ Usa-kunin ääni...'' tämä kuiskasi Yukimin korvaan.
''Ah, Gong, tiedätkö mitä te--'' Riku keskeytti lauseensa ja katsoi suuren ihmetyksen vallassa kun Jin-Hokin punastui yllättäen.
''Luoja... Tuon pitäisi olla laissa kiellettyä...'' Jin-Ho mutisi haudaten kasvonsa Yukimin kaulaan.
”U-Un!” Yukimi nyökytti päätään painokkaasti ja nojasi Jin-Hohon. Oli ihanaa kun joku ymmärsi hänen sekavia selityksiäänkin. ”L-laissa kiellettyä”, hän toisti, lainkaan reagoimatta Jin-hon läheisyyteen. Hänellä oli edessään suurempi dilemma. Hän oli aiemmin ollut ihan okei, mutta silloin Riku-kun ei juuri ollut avannut suutaan. Nyt hän oli saanut tämän avaamaan suunsa, ja hänen Tietoisuutensa tämän ääneen oli napsahtanut päälle tämän kuiskatessa hänen herkkään korvaansa. tämä oli paha juttu. Paha, paha juttu!
Aiji katseli toisia vähän aikaa, ja sitten nyökkäsi hitaasti, hiukan epäröiden, itsekseen. Jostain syystä, hän myönsi saattavansa ymmärtää Gongia ja Pupua. Tai siis, mistä nämä puhuivat. Hän Ei ymmärtänyt miksi se oli äkkiä niin suuri juttu että molemmat menivät ihan solmuun.
Takaya venytteli, yrittäen pitää ajatuksensa poissa lähellään käytävästä keskustelusta. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Sitä paitsi, hän oli vihainen muille.
''Mutta toisaalta, tuo ääni on vain niin... Addiktoiva, eikö?'' Jin-Ho huokaisi.
''Oi, Gong, mistä-'' Riku aloitti, mutta tuli keskeytetyksi kun korealaisesta karkasi... outo ääni.
''Miuu,'' Jin-Ho miukaisi ja värähti.
Riku huokaisi ja rapsutti päänahkaansa. Mikä ihme kaksikkoon oli tullut?
''Oi kyllä vain... Usa-kunin ääni on... Suklaisen savuinen,'' Jin-Ho totesi kietoen kätensä Yukimin vatsan ympäri hellästi huomaamattaan.
''Sukla--savui... Siis täh?'' Daichi kysyi, pudoten yhtä lailla kärryiltä kuin Riku, joka tuijotti Jin-Hoa kuin alienia.
Takaya huokaisi syvään. Hän oli ehkä vähän kateellinen kaksikolle, kun nämä olivat pudottaneet Usamin täysin kärryiltä. ”Kysy joltakin muulta”, hän ehdotti edes osoittamatta puhuvansa kenellekään erityisemmin. ”Vanhempamme eivät vaikuta vastauskykyisiltä.”
Aiji nyökkäsi ja jäi sitten kauhistuneena paikoilleen. Mitä hän oli juuri mennyt tekemään?! Ei edes se että hän oli samaa mieltä Asagin kanssa, vaan hän oli juuri myöntänyt muistavansa sen idioottimaisen leikin koelauluista!
Jin-Ho kääntyi katsomaan Takayaa ja sitten Aijia. Räpäytti silmiään ja ''Ah! Omoidashita!'' Kurtisti kulmiaan ja katsoi Rikua. ''Aah! Olen huono äiti! Ajatella näin omasta tyttärestäni!... Mutta toisaalta, meidän perheellä tosiaan on taipumuksia insestiin, hmmmmm...''
Daichin katse tummeni hiukan ennen kuin pirteä ja iloinen maski palasi hänen kasvoilleen. EI ole minun paikkani sanoa kestä Yukimi-kun saa pitää ja kenestä ei, tämä ajatteli, melkein katkerasti.
Riku punastui. Hän ymmärsi nyt mistä kaksikko puhui. Hänen ÄÄNENSÄ oli kaksikolle jonkin sortin turn-on. Tämä uusi tieto nolostutti poikaa, varsinkin Jin-Hon suorasukainen ilmaisutapa. Riku vannoi pitävänsä suunsa kiinni aina kuin mahdollista. Ja näin alkoi Rikun elämä hiljaisena, tummana, pitkänä ja mysteerisenä Rikuna.
Toisin sanoen, tuppisuuna.
Takayan oli vaikea nähdä puna Rikun poskilla. Hän näki sen, siitä ei ollut kyse, mutta hän Inhosi sitä äkkiä todella paljon. Vähän aikaa sitten Hän oli ollut se, jolla oli vaikutusta pitkään komeaan poikaan. Vähän aikaa sitten Hän oli… Poika sulki silmänsä ja hengitti syvään. Miten raivostuttava luonteinen Takaya olikin, hän itse paremmin kuin kukaan muu erotteli ja tunnisti pahimmat piirteet itsessään. Jos hän koskaan päätyisi hylkäämään tulevaisuudenhaaveensa ja päätyisi yliopistoon, hän valitsisi psykologian sivuaineekseen. Pääaineen valinta riippui hänen isästään, eikös? Mutta juuri nyt, hänen piti rauhoittua, nähdä ajatustensa punainen lanka ja katkaista se järkensä terävillä saksilla. Tässä bisneksessä kaikenlainen monopolisointi oli haitaksi. Ei ollut sellaista asiaa kuin omistusoikeus, ennen kuin lopulliseen projektiin osallistuvien nimet olivat papereissa, ja silloinkin oikeudet olivat yhtiöllä, eivät yksittäisellä henkilöllä, eivätkä varsinkaan Takayalla. Hän käyttäisi sellaisia oikeuksia väärin.
Yukimin puolestaan piti rauhoittua toisella tavalla. Hän oli samassa ryhmässä Riku-kunin kanssa, joten hän ei voinut antaa tämän äänen vaikuttaa esiintymiseensä. Pieni huppupää nojasi vielä vähän aikaa ainoaan ystäväänsä - hän oli aika varma, että Jin-Ho-kun halusi olla hänen ystävänsä yhtä paljon kuin hän halusi olla Jin-Ho-kunin ystävä - ja irrottautui sitten tämän otteesta. ”Me omp valmiit, eiks vaa? Tehää parhaamp erillämme, eiks vaa? Ja sit vikas ryhmäs me omp taas kaik siel, eiks vaa?”
Aiji, hiljainen, mysteerinen sivustakatsoja Aiji, suoristi selkänsä ja kiristi ponnariaan. Hän tiesi, ettei pupu puhunut hänelle, mutta paras laittaa jalkansa maahan tässä. ”Minä aion olla.”
Takaya oli hiljaa.
Jin-Ho virnisti. ''Totta kai!''
Riku nyökkäsi, kieltäytyen sanomasta mitään.
Daichi hymyili.
Kotori vilkaisi ympärilleen ja kun oli todennut kaikki valmiiksi avasi suunsa: ''Saisinko huomionne, kiitos. Kerääntykää tasavälisiin riveihin, jotta kaikilla on tilaa huitoa käsillä ja jaloilla. Noin sitä pitää, ripeää toimintaa, seuraavaksi kysymys! Ketkä teistä osaavat tanssia? Nostakaa kätenne ylös, jos harrastatte tanssia tai opitte helposti askeleet.''
Jin-Ho kuullessaan tämän nosti kätensä, samoin kuin muutama muukin sieltä täältä.
''Hyvä, levittäytykää ympäriinsä niin vähän hitaammin oppivat voivat katsoa teistä mallia eikä heidän tarvitse yrittää kaiken maailman raoista kurkkia, varsinkin taaimmaisissa riveissä olevat, kiitos,'' Kotori sanoi ja Jin-Ho kiltisti siirtyi vähän kauemmas porukasta niin että muutkin hänen ympärillään pystyisivät näkemään hänet. Korealainen tarrasi kiinni toisesta jalastaan ja venytti etureittään paremman tekemisen puutteessa.
Aiji siirtyi huomaamattomasti lähemmäs sitä reunaa, joka oli Jin-Hon puolella. Tanssiminen ei ollut maailman luontaisinta hänelle, ainakaan tarkkojen askelsarjojen suorittaminen asetetussa rytmissä samaan aikaan muiden kanssa. Syy Aijin yleiseen voittovarmuuteen tappeluissa oli se, ettei hän noudattanut mitään sääntöjä. Hän oli harrastanut karatea, mutta vain sen verran, että oli ymmärtänyt sen liikkeet ja idean, samoin kuin muita taistelulajeja. Aijille efekti oli tärkeämpi kuin muoto tai liikesarjat. Hänen piti vain tietää, mikä liike sai aikaan eniten vahinkoa ja mihin hänen piti iskeä saadakseen vastustajansa ulos pelistä. Tanssiminen oli erilaista ja ainoa, jolta Aiji oli koskaan oppinut mitään tanssista, oli hänen korealainen koulutoverinsa.
Yukimi empi sinne ja empi tänne, muttei loppujen lopuksi uskaltautunut ulos joukon sisältä, vaikka reunamille olikin matkalla, ennen kuin tajusi ettei halunnut viittäkymmentä silmäparia itseensä. Jos hän vaikka tekisi virheitä, gasp!
Takaya taas ei uskonut jaksavansa oppia enää mitään tänään. Häntä otti päähän, että Izumi ja Seki olivat ilmestyneet jostain, estäen hänen loistavan pakosuunnitelmansa. Hän tiesi oppivansa liikkeet kuin liikkeet helposti, jos laittoi koko juttuun ajatusta ja yritystä. Mutta Takayan yritys oli puristettu tältä päivältä loppuun, niin hän oli päättänyt, ja päätti uudestaan huomatessaan käsiensä tärisevän aikaisemmasta rasituksesta. Miten noloa. Poika liitti kätensä yhteen peittääkseen ryhmäläisiltään niiden tärinän. Kaikista mieluiten hän suorisi juuri nyt Shibuyaan ja löytäisi itseään vähän vanhemman, isorintaisen tytön häntä lohduttamaan. Joten hän loi inhoavan katseen koko farssin vetäjään ja päätti epäonnistua täydellisesti. Saisipa sitten ajatella mitä laittoi hänet kärsimään turhanpäiten.
Eiji halusi hiippailla Noborun ja Ryon suuntaan, mutta he eivät olleet hänen ryhmässään. Ehkä he eivät halunneet hänen tunkeutuvan joukkoon? Vaikka Eiji oli nähnyt Ryon ensin, Noborulla ei ollut oikeutta viedä Ryota häneltä. Oli kyllä tyhmää ajatella näin. Omistusoikeudet eivät toimineet ystävien kesken. ”Vai mitä?” poika kysyi viereiseltä pojalta, joka oli hänen mutistessaan vaikuttanut siltä kuin hän olisi latonut kilon jauhosäkkejä tämän olkapäille. Ehkä tällä oli syyllinen olo?
”Eikä ole! Mul ei ole hajuakaan mistä sä puhut!” poika älähti. Eijin mieleen nousi vertauskuva, ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, vai olikohan se sanonta? ”Jos sä et halua olla siinä, niin mene muualle. Paskaako mä välitän.” Eiji aikoi lähteä kävelemään, kun hänen mieleensä tuli pelottava ajatus ja hän kääntyi takaisinpäin.
”Yleensä ihmiset eivät ilmaise asiaansa noin, toisin sanoen yrität vain peitellä sitä että välittäisit jos menisin muualle, sanomalla ettet välitä. Aika juonikasta.” Poika voihkaisi ja painui lysyyn.
”Miksi aina minä?” tämä kysyi, eikä Eiji ymmärtänyt tämän ajatuksen juoksua ollenkaan. Olisi paljon helpompi jos kaikki maailman ihmiset toisivat ajatuksensa uskollisesti esille. Niin ei syntyisi väärinkäsityksiä, ja kaikki olisivat onnellisempia.
Sekin silmät vaihtoivat kohdetta Asagin ja samurain välillä hermostuneena. Nämä näyttivät molemmat väsyneiltä, mutta näistä lähti aura joka julmasti sulki hänet ulkopuolelle. Hän halusi tulla yhtä vahvaksi kuin nuo kaksi. Tarpeeksi vahvaksi että hänkin vetäisi puoleensa toisia ihmisiä. hän halusi olla edes jossain asiassa parempi kuin kukaan muu.
Kotorilla oli edessa kaksi avustajaa, jotka seisoivat naamat kilpailijoita päin kun Kotori oli selkä heihin päin. ''Aloitamme alusta ilman musiikkia ja liikkeet on pilkottu osiin. Mutta me ei jäädä kuhnimaan liikkeiden kanssa vaan painetaan eteenpäin vaikka ette vielä edellistä kunnolla osaisikaan. Kun ollaan koko kappaleen liikkeet käyty, sovelletaan ne musiikkiin. Ja tätä sitten tehdään niin kauan kunnes minä sanon että riittää. Tänään kaikkein tärkeintä on että te näette liikkeet ja tunnistatte ja tutustutte siihen. Viikon lopussa teidän pitääkin jo sitten osata tämä tanssi kaikki samassa rytmissä. Okei, aloitetaan!''
Jin-Ho nappasi nopeasti mukaan, tämä oli sitä missä hän oli parhaimmillaan. Liikkeet tehtiin aluksi todella hitaasti, mutta joka kerralla tahti nopeutui, sillä musiikin rytmi ja tahti oli todella nopea ja liikkeet olivat myös nopeita, pienen pieniä yksityiskohtia.
”Um näi? Näi!” Yukimi lähti kokeilemaan ja hän luontaisesti nappasi kiinni tahdituksesta, ja sitten pitikin vain muistaa mitä tuli mihinkin. Improvisoitu tanssi olisi ollut paljon vaikeampaa, mutta tässä heille selvästi näytettiin miten. Se oli kivaa, todella!
Aiji kurtisti kulmiaan, huokaisi ja matki liikkeitä, tuntien olonsa apinaksi. Näin saat rikki kookospähkinän, dumdidum. Mekaaninen puoli ei tuonut hänelle juuri vaikeuksia, eikä vauhdin nopeutuminenkaan. Häntä vain inhotti ajatella miten helvetissä hän muistaisi kaiken vielä huomennakin.
Takayan kädet tuntuivat puupalikoilta. Jalat vielä suostuivat liikkumaan, mutta hän lähinnä ruokki inhoaan koko asiaa kohtaan, joten sekään ei ihan mennyt nappiin. Hän Niin soittaisi hierojan kotikäynnille kun pääsisi täältä. Hemmetti.
Sitten päästiin musiikkiin. Nyt ei enää riittänyt että osasi liikkeet vaan musiikki määräsi tahdin ja liikkeen. Jin-Holla oli yksityiset juhlat pystyssä. Ei korealainen tehnyt yhtään turhaa liikettä eikä vastaavaa, mutta tämä oikein säteili ja hymyili onnellisena. Hän oli esiintyjä-moodissaan.
Noboru tuli siihen lopputulokseen että tanssiminen musiikkiin oli tosiaan aivan toinen asia kuin tanssiminen ilman musiikkia. Monesti hänellä jäi liike kesken kun huomasikin musiikin siirtyneen jo seuraavaan.
Mamoru huomasi hien alkavan hiljalleen valua hänen selkäänsä pitkin, paljon aiemmin kuin oli odottanut. Hänellä oli todella hyvä kunto, mutta että hän näin nopeasti alkaisi hikoilla ja hengästyä. Sitä pitkä poika ei ollut odottanut.
Aiji puri hammasta ja seurasi silmillään Jin-Hon jalkoja. Hänellä oli rytmitajua, se vain meni piiloon kun piti muistaa ja tehdä ja kuunnella samaan aikaan. Hän ei edes yrittänyt fiilistellä, kunhan vain ei mokaisi tässä. Paras antaa itsestään mahdollisimman täydellinen kuva vai mitä? Hän huokui murhaavaa auraa ulospäin, joka sai pojat hänen ympärillään tekemään tilaa, mutta ei hän tarkoittanut sitä niin. Hän vain keskittyi tanssimiseen kuin tarkkailisi vastustajaansa elämän ja kuoleman ottelussa.
Takaya löysi päivän tarkoituksensa kompuroimalla mitä erikoisin tavoin. Se, tekikö hän sen tahallaan vai ei, oli jokaisen päätettävissä. Totuus tosin saattoi kallistua ihan vähän tahallisuuden puolelle. Hän Oli täydellinen. Kun halusi.
Musiikin liittyessä seuraan Yukimi huokaisi helpotuksesta. Oli paljon helpompi ymmärtää miten piti tanssia kun oli musiikki ajoittamassa sen sijaan että joku laski monotonisesti yks kaks kol nel, yks kaks kol nel. Pupun alahuuli oli mutrussa hampaiden välissä, mutta kun hän nappasi kiinni rytmistä ja ymmärsi osaavansa, se muuttui suureksi poikamaiseksi hymyksi joka näytti aimo annoksen valkoisia hampaita ja vaaleanpunaisia ikeniä.
Eijin pitkät jalat tuottivat hänelle vaikeuksia lyhyempien poikien keskellä, ja poika pyyhkäisi silmiään aina välillä. Silti hänen jatkuva mutinansa kustakin liikkeestä muistutti myös poikia hänen ympärillään. Hänen muistinsa oli oikein hyvä, vaikka hänen mutinansa olikin reaaliaikainen ja muuttui kokoajan.
Izumi siristi silmiään, huomasi jonkin puuttuvan ja älähti kauhusta. ”Minun piilolinssini!” Parikymmentä sekuntia musiikin alkamisesta, samuraipoika pudottautui polvilleen ja alkoi haroa nurmikkoa sormillaan. ”Missä se on? Missä se on? Tämä on niin noloa!”
Tunti jos toinenkin kului nopeasti tanssiessa, Kotori nautti nähdä hengästyneitä ja punertuneita kasvoja, jotka janosivat lopettaa. No, pian heidän olisi pakko lopettaa, jotta pojat ehtisivät syödäkin jotain ennen kuin joutaisivat lähteä studiotiloihin muunlaisiin harjoituksiin.
Vielä puoli tuntia Kotori kituutti poikia ennen kuin taputti käsiään ja hymyili. ''Sen tältä päivältä! Huomenna uudestaan, ja nyt voitte mennä syömään. Muistakaa kuitenkin että teitä odotetaan piakkoin studiolle, joten ei jäädä lojumaan minnekään.''
Jin-Ho vetäisi syvään henkeä ja sanoi ihmisille ympärillään kohteliaasti: ''Otsukaresamadeshita!''
”Yay YAY YAHHOO!! JIN-HO-KUUUUuuuuuuuun!!!” Yukimi loikki sekalaisesti reagoivan porukan läpi uuden parhaan kaverinsa luo ja hyppäsi tämän kaulaan. ”Tanoshikattabai!”
”…hankkikaa huone”, Aiji mumisi itsekseen ja käveli takaperin pari askelta kunnes kääntyi ja harppoi kohti Kotoria. Kun hän tavoitti tämän, hän ei vetänyt tätä turpiin. ”Oi, omae, mikä tuo biisi oli? Minkä niminen?”
Takaya keräsi kamppeensa ja palasi Izumin luo, jonka oikea silmä vuosi vettä kuin viimeistä päivää.
”Älä sano mitään”, Izumi äyskähti terävästi nähdessään arkkivihollisensa tulevan lähemmäs.
Hopeatukkainen poika nosti kädet eteensä rauhanmerkiksi ja istui toisen viereen hymyilleen enkelinhymyään. ”minähän sanoin. älä laita sitä silmään ennen kuin olet puhdistanut sen.”
”Minä kielsin sinua sanomasta mitään! miten minä olisin voinut lähteä rivistä kesken kaiken piilolinssin takia?”
Takaya nauroi. ”No, sinä häiritsit meitä enemmän ryömimällä etsimässä sitä.”
”Takaya-san! Urusai!” Izumi hengitti kiivaasti pompattuaan jaloilleen. Hän todella todella VIHASI Takayaa sydämensä pohjasta! ”Ja olisin antanut teidän astua sen päälle?!”
”Maa maa, tonikaku, otahan se pois silmästäsi nyt, ja putsataan se.” Takaya kaivoi piilolinssinesteen laukustaan. Hänellä oli se aina mukanaan, samoin kuin silmälasinsa. Joskus oli tilanteita jolloin ei vain voinut palata kotiin hakemaan laseja vain koska linssit katosivat tai silmiä alkoi särkeä. Mutta mitään siitä hän ei sanonut, ojensi vain pullon Izumille. ”Älä huoli, se ei ole myrkkyä tai mitään. Minusta on vain hyvä olla varautunut kaikkeen. Olenhan kuitenkin Asagi Takaya, nee?” Innocent Smile-beam! Izumi olisi yhtä hyvin voinut kuolla juuri nyt, jos hymysäteily olisi ollut vaarallista.
Samuraipoika otti pullon toisen käsistä ajattelemattaan, sen verran hämmentynyt hän oli Takayan äkillisistä hymyistä hänen suuntaansa. He olivat viholliset, joten Miksi tämä hymyili hänelle noin?! Izumin oli vaikea reagoida huonosti tuohon hymyyn!
Jin-Ho katsahti haikailevasti Aijin perään mutta halasi Yukimia takaisin. ''Ai oli kivaa? Hauska kuulla,'' Jin-Ho sanoi nauraen ja pörrötti Yukimin hiuksia päästämättä pojasta kuitenkaan irti.
Kotori nosti kulmaansa kuullessaan blondin röyhkeän puhetavan. ''Annan neuvon blondi, tuo puhetapa ei tuo sinulle pisteitä. Joten kun puhut korkea-arvoisempien ihmisten kanssa täällä, hankkiudu siitä eroon. Muutoin en usko että pääset jatkoon, jotkut meistä tuomareista on vähän enemmän kuin nirppanokkia siinä suhteessa. Mutta, koska olen huikea ja kiva senpai, vastaan kysymykseesi: kappaleen nimi on Round and Round, älä unoha sitä,'' Kotori sanoi vakavana mutta virnisti lopussa ennen kuin käveli pois päin.
Hän oli antanut neuvon vain koska poju oli Takayan suosikki ja Takayalla oli kyky löytää ne hiomattomat timantit. Mutta kuten Kotori oli todennut, osa tuomareista katsoisi nenänvarttansa pitkin jos heille puhuisi tuolla tavalla ja silloin voisi olla varma että jatkopaikka menisi jolle kulle toiselle.
”Urusai, minä puhun näin kaikille.” Aiji pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään. ”Paitsi vanhoille ja hauraille”, hän lisäsi, koska hänellä Oli käytöstapoja. ”Minulla ei vain ole mitään syytä olla muodollinen ihmisille, joista en erityisemmin pidä. Ei millään pahalla. Mutta kiitos, säästit minut etsimiseltä.” Pienen kumarruksen kera Aiji otti takapakkia ja kääntyi ponnari mielenosoituksellisesti heilahtaen jatkaakseen matkaansa jonnekin mistä saisi halpaa ruokaa.
Takaya jatkoi hymyilemistä omalla puolellaan ja Yukimi huomasi hämmennyksekseen olevansa lukittuna haliin, joka kesti pidempään kuin halit yleensä. Yukimi kun oli tapojensa mukaan pikainen kaikessa. Mutta hän päätti, ettei se mitään ja nauroi rutistaen Jin-Ho-kunia uudelleen. ”Mitä olikaan seuraavaksi, nee, tiedätkö?”
Jin-Ho katsahti alas ja hymyili kuullessaan vatsansa kurisevan. ''Ruoka.'' Silmäkulmastaan Jin-Ho näki Aijin harppovan jonnekin ja huudahti. ''Aiji-kun! Mennään yhdessä syömään,'' korealainen hymyili kaverillisesti eikä tästä näkynyt minnekään ulospäin kuinka toivottamasti hän toivoi Aijin suostuvan ehdotukseen.
Aiji kuuli nimensä ja pysähtyi. Hänen ei tarvinnut kääntyä tietääkseen kuka oli kutsunut hänen peräänsä. Hän kohotti ääntään vain vähän, mutta luotti sen kuuluvan. ”Aa, ala tulla sitten.”
Yukimi virnisti Jin-Ho-kunille ja nappasi tätä hihasta vetäen perässään Hazama Aiji-kunin luo. ”Määki tuup, jos vaa käyp.”
Jin-Ho oli yhtä hymyä heidän saavuttaessaan Aijin. Jos ei muuta, niin ainakin Aiji sieti häntä. Oli se parempi kuin se ''hakkaan-sinut-kunhan-saan-kiinni-Gong!''-Aiji.
Aiji nyökkäsi pupulle ja haukotteli vähän kätensä takana lähtiessään kävelemään. ”Minne?”
''Hmm... Siinä studion lähellä on yksi Ramen-ravintola, kohtuullinen paikka ja ihan hyvää ruokaa. Voitaisiin vaikka suunnistaa sinne. Plus, sieltä saa kimchiä,'' Jin-Ho ehdotti, siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi saanut kimchiä, ja kukaan korealainen ei voinut olla kaipaamatta kimchiä. Korealainen ei vain voinut selvitä pitkiä aikoja ilman kimchiä. Jin-Ho ei ollut poikkeus.
”Kimchi? Ii o, betsuni.”
”Yattabai~” Yukimi hihkaisi ja hymyili leveästi. Hän löysi Daichi-sanin äkkiä joukosta ja vilkutti suurin elein. Koska hän oli pieni, hänen piti elehtiä aina suuresti jos halusi tulla nähdyksi.
Yukimin ei tarvinnut huolehtia siitä, ettei tulisi nähdyksi sillä Daichi oli jo huomannut kolmikon ja oli alkanut siirtyä lähemmäs. ''Hei. Oletteko nähneet Rikua tai Takayaa?'' tämä kysyi päästessään lähemmäksi.
Jin-Ho nyökkäsi. ''Un. Näin Usa-kunin kävelevän pois päin jonkun naisen kanssa, joten en viittinyt huikata hänelle. Ties mitä jos se olis ollut sen tyttöystävä!''