i drag behind -
olen nykyisin ongelmissa kuvaillessani itseäni virallisille tahoille (esimerkiksi työtä hakiessa), koska en tiedä, kutsuisinko itseäni tytöksi vai naiseksi. olen 22-vuotias... mikä? kierrän ilmaisun useimmiten liittämällä perään jonkin muun termin, kuten ravintola-alan opiskelija tai osa-aikainen tarjoilija. pahimpia ovat naispuoliset ihmiset, jotka kutsuvat itseään esimerkiksi reippaiksi 26-vuotiaiksi tyttösiksi. 'tyttönen' on vaaraton ja harmiton, hiukan yksinkertainenkin, tekstistä saattaa löytyä yhdys sana virheitä... got the point?
ongelmani ei itse asiassa koske sitä, pidänkö itseäni lapsena vai aikuisena; luokittelen itseni nykyisin hampaita kiristelemättä ja ahdistumatta Aikuiseksi. en vain pidä tippaakaan kummastakaan termistä. tyttö on pieni ja viaton, herttainen ja harmiton, lapsekas ja suloinen. nainen käyttää kynsilakkaa ja juo siideriä, käy baareissa vain viikonloppuisin, kiroilee puoliääneen ja satunnaisesti, ei innostu, ei hyppele, erottelee sinkkuuden ja parisuhteen erillisiksi elämänvaiheiksi... ja pakoilee tätä vaihetta kutsumalla itseään tytöksi tai tyttöseksi vielä nelikymppisenä.
jos ryhtyisin kutsumaan itseäni naaraaksi...? (no niin, en ehkä viralllisissa papereissa, mutta muuten.)
jos henkilöittäisin itseni eläimeksi, se olisi jokin koiraeläin.
jos naalit eläisivät laumoissa, olisin naali...
mietin koiraeläimiä ja laumoja tänä aamuna (krhm, iltapäivänä) herättyäni.
olin eilen taas poikien kanssa ulkona ja meni niin kuin meni... huh.
kävelin murjottavan rokkarikaverini rinnalla etsimässä ruokapaikkaa kello puoli neljä aamulla, kun muut sankarit olivat jo rantautuneet jatkopaikkaansa (jonne minä en saanut tulla, koska oli poikien ilta). toisinaan ei voi tehdä muuta kuin seurata vierellä ja kuulostella, haluaako toinen leikkiä, silittää vai tarvitseeko lohduttaa. erotessa halataan ja minusta tuntuu ikävältä lähteä sillä tavalla kotiin, epävarmana, pärjääkö toinen (vaikka se olen minä, joka kävelen pahamaineisia katuja pitkin yksin kotiin).
yhdelle sankareista täytyy näyttää kulmahampaita ja murista, jopa näykkäistä hieman. se näykkäisee takaisin, säikähtäneesti, mutta yllättäen seuraavana päivänä minä en ehdi hieromaan sovintoa ensin. olen edelleenkin maailman helpoin antamaan anteeksi ja unohtamaan... ja jostain syystä näen itseni siinä kohdassa aina koiraeläimenä, joka kierähtää selälleen tyytyväisenä, kun laumassa on kaikki hyvin.
tämä kaikki kuulostaa kirjoitettuna kovastikin kornilta, mutta... suurin osa luonteenpiirteistäni tuntuu näyttäytyvän enemmänkin eläimellisinä kuin inhimillisinä.
ongelmani ei itse asiassa koske sitä, pidänkö itseäni lapsena vai aikuisena; luokittelen itseni nykyisin hampaita kiristelemättä ja ahdistumatta Aikuiseksi. en vain pidä tippaakaan kummastakaan termistä. tyttö on pieni ja viaton, herttainen ja harmiton, lapsekas ja suloinen. nainen käyttää kynsilakkaa ja juo siideriä, käy baareissa vain viikonloppuisin, kiroilee puoliääneen ja satunnaisesti, ei innostu, ei hyppele, erottelee sinkkuuden ja parisuhteen erillisiksi elämänvaiheiksi... ja pakoilee tätä vaihetta kutsumalla itseään tytöksi tai tyttöseksi vielä nelikymppisenä.
jos ryhtyisin kutsumaan itseäni naaraaksi...? (no niin, en ehkä viralllisissa papereissa, mutta muuten.)
jos henkilöittäisin itseni eläimeksi, se olisi jokin koiraeläin.
jos naalit eläisivät laumoissa, olisin naali...
mietin koiraeläimiä ja laumoja tänä aamuna (krhm, iltapäivänä) herättyäni.
olin eilen taas poikien kanssa ulkona ja meni niin kuin meni... huh.
kävelin murjottavan rokkarikaverini rinnalla etsimässä ruokapaikkaa kello puoli neljä aamulla, kun muut sankarit olivat jo rantautuneet jatkopaikkaansa (jonne minä en saanut tulla, koska oli poikien ilta). toisinaan ei voi tehdä muuta kuin seurata vierellä ja kuulostella, haluaako toinen leikkiä, silittää vai tarvitseeko lohduttaa. erotessa halataan ja minusta tuntuu ikävältä lähteä sillä tavalla kotiin, epävarmana, pärjääkö toinen (vaikka se olen minä, joka kävelen pahamaineisia katuja pitkin yksin kotiin).
yhdelle sankareista täytyy näyttää kulmahampaita ja murista, jopa näykkäistä hieman. se näykkäisee takaisin, säikähtäneesti, mutta yllättäen seuraavana päivänä minä en ehdi hieromaan sovintoa ensin. olen edelleenkin maailman helpoin antamaan anteeksi ja unohtamaan... ja jostain syystä näen itseni siinä kohdassa aina koiraeläimenä, joka kierähtää selälleen tyytyväisenä, kun laumassa on kaikki hyvin.
tämä kaikki kuulostaa kirjoitettuna kovastikin kornilta, mutta... suurin osa luonteenpiirteistäni tuntuu näyttäytyvän enemmänkin eläimellisinä kuin inhimillisinä.