(no subject)
Viikkoon en ole tuntenut olevani kunnolla hereillä saatikka keskittynyt.
Kunnolla nukutun yön jälkeen asiat ovat toisin. 14 tuntia unta ja rauhassa vietetty ilta takana.
Nyt toinen mukillinen kahvia. Rauhassa.
Palasia loksahtelee paikoilleen, vihdoinkin. Tehtävälistalta voi ruksia yhden jos toisenkin ranskalaisen viivan pois.
Vatsanpohjassa kipristelee ja oksettaa. Kaikella hyvällä tavalla.
Unissani palaan aina samanlaiseen tilanteeseen. Yhtenäiseen rinnakkaistodellisuuteen. Asiat eivät sielläkään välttämättä ole hyvin, mutta ainakin ne noudattavat jonkinasteista lineaarista tapahtumakulkua. Ja tunnen olevani yksi hallitsevista elementeistä, i make shit happen, niin kuin eräs voisi sanoa.
Musiikki sykähtelee lävitseni. Sitäkään ei tapahdu usein. Saman tunteen aiheuttaa valokuva. Säpsähtelen risalla tuolilla kun innostun niin. Mielessä pyörivät opettajan sanat.
"Taiteilijaksi kasvamiseen vähän kuuluu se pimeässä metsässä puiden halailu."
En sanonut mitään, tuijotin vain kuviani ja silloin ajattelin että teen sarjastani jotain sellaista, että tyypin on pakko perua sanansa.
Hymyilen pölyisessä huoneessani. Joskus sattuma tuo elämään juuri sen mitä kaipaa. Törmäsin verkossa pyöriessäni Roger Ballenin kuviin. Onko siitä jo vuosi kun viimeksi näitä kuvia katselin?
Uskomatonta.
Ja tällä hetkellä tuntuu, ettei hienompaa valokuvaajaa ole olemassakaan. Tästä aion jatkaa.
Kunnolla nukutun yön jälkeen asiat ovat toisin. 14 tuntia unta ja rauhassa vietetty ilta takana.
Nyt toinen mukillinen kahvia. Rauhassa.
Palasia loksahtelee paikoilleen, vihdoinkin. Tehtävälistalta voi ruksia yhden jos toisenkin ranskalaisen viivan pois.
Vatsanpohjassa kipristelee ja oksettaa. Kaikella hyvällä tavalla.
Unissani palaan aina samanlaiseen tilanteeseen. Yhtenäiseen rinnakkaistodellisuuteen. Asiat eivät sielläkään välttämättä ole hyvin, mutta ainakin ne noudattavat jonkinasteista lineaarista tapahtumakulkua. Ja tunnen olevani yksi hallitsevista elementeistä, i make shit happen, niin kuin eräs voisi sanoa.
Musiikki sykähtelee lävitseni. Sitäkään ei tapahdu usein. Saman tunteen aiheuttaa valokuva. Säpsähtelen risalla tuolilla kun innostun niin. Mielessä pyörivät opettajan sanat.
"Taiteilijaksi kasvamiseen vähän kuuluu se pimeässä metsässä puiden halailu."
En sanonut mitään, tuijotin vain kuviani ja silloin ajattelin että teen sarjastani jotain sellaista, että tyypin on pakko perua sanansa.
Hymyilen pölyisessä huoneessani. Joskus sattuma tuo elämään juuri sen mitä kaipaa. Törmäsin verkossa pyöriessäni Roger Ballenin kuviin. Onko siitä jo vuosi kun viimeksi näitä kuvia katselin?
Uskomatonta.
Ja tällä hetkellä tuntuu, ettei hienompaa valokuvaajaa ole olemassakaan. Tästä aion jatkaa.