kuka lohduttaisi nyytiä?
Hassua miten oma alitajunta voi yllättää niin täydellisesti.
Eräs ihminen jota rakastin kauan aikaa sitten, on löytänyt uuden ihmisen jota rakastaa. Itse en tiedostanut, että enään kaipaisin tätä ihmistä.
Mutta kuitenkin kun mulle selvisi tämä asia, tuntui kuin kuin jostain olisi pudonnut pohja. Mahassa tuntui sellanen kouraisu, kuin silloin kun tippuu yllättäen jostain tai kaatuu. Se vain ei mennyt ohi kymmenesosa sekunnissa niinkuin kuuluisi vaan jatkui, en edes tiiä miten kauan.
Vähitellen se vaihtui sellaseksi kammottavaksi ontoksi tunteeksi.
Luulin jo että oon päässy täydellisesti yli siitä. Mutta nyt kun jälkeenpäin aloin ajatella tätä asiaa, tajusin että mun haaveet on ihan luvattoman usein harhaillu tähä kyseiseen ihmiseen.
En vaan voi unohtaa sitä miten se likainen asemalaituri oli hetken aikaa paratiisi. Vain sen yhen ihmisen takia.
Ehkä olin elätyllyt jotain typerää toivoa että kaikki ei olisikaan vielä ohi. Olisi ollu paljon helpompaa jos oisin saanut edes jonkin syyn vihata tai pettyä. Mutta mulle ei jäänyt mitään niin pahaa muistoa, josta oisin voinu kehitellä inhoa.
Mutta viimeistään nyt on pakko repiä ittensä irti.
Jäljelle jää vaan tyhjä olo.
Säälittävää, tiiän sen.
Takertua tolleen jonkun ihmisen muistoon, mutta on niin vaikeeta oppia rakastamaan jotain toista. Vielä vaikeempaa on yrittää uskaltaa saada joku toinen ihminen rakastamaan itseäni. Se tässä lähinnä on ongelmana. Pelkään liikaa. Ja se taas syö mun "karisman" ihan olemattomiin.
Oon vaan sellanen vitun nyyti jota kukaan ei huomaa. Tai no huomaa ehkä friikin ulkomuodon puolesta. Siitä onkin tullut ehkä ainoa keino jolla saan itseni huomatuksi ja siksi panostankin siihen niin paljon. Turhamaista. Vähitellen oon alkanu haluta jotain muutakin. Mutta onko mussa edes mitään muuta?
Odotan vain että tapahtuisi joku ihme ja joku huomaisi.
Kumpa Tove Janssonin nyyti- stoori voisi tapahtua todellisuudessa.
Oon ollu liian kauan yksin. Ainoa asia jota haluun on ihminen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin.
En nyt väitä etteikö mulla olisi perhettä ja paria ihanaa ystävää joita rakastan, ei mulla edes pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. Mutta haluun toisenlaista rakkautta, mikään ei riitä mulle, oon vaan niin helvetin ahne.
Vain yksi ihminen riittäisi tekemään mut onnelliseksi. Tai ainakin niin haluisin uskoa. Mikä sitten on elämän tarkoitus jos ei rakastaminen?
Tuli taas kirjotettua tällänen helvetin romaani perus teiniangsti-itsesäälipaskaa. Pyrin ajattelemaan että se ois kuitenkin jollain tavalla erilaista. Mutta ei se ole, se on sitä samaa puuroa jota kaikki pikku-lissut jauhaa leikkiessään juustohöylällä ja ranteilla. Häpeen kun sorrun kirjottaan tällästä tänne.
Eräs ihminen jota rakastin kauan aikaa sitten, on löytänyt uuden ihmisen jota rakastaa. Itse en tiedostanut, että enään kaipaisin tätä ihmistä.
Mutta kuitenkin kun mulle selvisi tämä asia, tuntui kuin kuin jostain olisi pudonnut pohja. Mahassa tuntui sellanen kouraisu, kuin silloin kun tippuu yllättäen jostain tai kaatuu. Se vain ei mennyt ohi kymmenesosa sekunnissa niinkuin kuuluisi vaan jatkui, en edes tiiä miten kauan.
Vähitellen se vaihtui sellaseksi kammottavaksi ontoksi tunteeksi.
Luulin jo että oon päässy täydellisesti yli siitä. Mutta nyt kun jälkeenpäin aloin ajatella tätä asiaa, tajusin että mun haaveet on ihan luvattoman usein harhaillu tähä kyseiseen ihmiseen.
En vaan voi unohtaa sitä miten se likainen asemalaituri oli hetken aikaa paratiisi. Vain sen yhen ihmisen takia.
Ehkä olin elätyllyt jotain typerää toivoa että kaikki ei olisikaan vielä ohi. Olisi ollu paljon helpompaa jos oisin saanut edes jonkin syyn vihata tai pettyä. Mutta mulle ei jäänyt mitään niin pahaa muistoa, josta oisin voinu kehitellä inhoa.
Mutta viimeistään nyt on pakko repiä ittensä irti.
Jäljelle jää vaan tyhjä olo.
Säälittävää, tiiän sen.
Takertua tolleen jonkun ihmisen muistoon, mutta on niin vaikeeta oppia rakastamaan jotain toista. Vielä vaikeempaa on yrittää uskaltaa saada joku toinen ihminen rakastamaan itseäni. Se tässä lähinnä on ongelmana. Pelkään liikaa. Ja se taas syö mun "karisman" ihan olemattomiin.
Oon vaan sellanen vitun nyyti jota kukaan ei huomaa. Tai no huomaa ehkä friikin ulkomuodon puolesta. Siitä onkin tullut ehkä ainoa keino jolla saan itseni huomatuksi ja siksi panostankin siihen niin paljon. Turhamaista. Vähitellen oon alkanu haluta jotain muutakin. Mutta onko mussa edes mitään muuta?
Odotan vain että tapahtuisi joku ihme ja joku huomaisi.
Kumpa Tove Janssonin nyyti- stoori voisi tapahtua todellisuudessa.
Oon ollu liian kauan yksin. Ainoa asia jota haluun on ihminen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin.
En nyt väitä etteikö mulla olisi perhettä ja paria ihanaa ystävää joita rakastan, ei mulla edes pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. Mutta haluun toisenlaista rakkautta, mikään ei riitä mulle, oon vaan niin helvetin ahne.
Vain yksi ihminen riittäisi tekemään mut onnelliseksi. Tai ainakin niin haluisin uskoa. Mikä sitten on elämän tarkoitus jos ei rakastaminen?
Tuli taas kirjotettua tällänen helvetin romaani perus teiniangsti-itsesäälipaskaa. Pyrin ajattelemaan että se ois kuitenkin jollain tavalla erilaista. Mutta ei se ole, se on sitä samaa puuroa jota kaikki pikku-lissut jauhaa leikkiessään juustohöylällä ja ranteilla. Häpeen kun sorrun kirjottaan tällästä tänne.