At least the weather has the decency to be as miserable as I am
Mikä päivä. Vain muutamassa tunnissa mä olen täysin menettänyt uskoni itseeni, onneeni ja tulevaisuuteeni. Mutta etenkin itseeni, ja itseni jokaiseen osaan. "I sometimes wish I'd never been born at all". -Queen
Kävin tänään uusimassa ajokoulun teoriakokeen. Olin suhteellisen itsevarma, koin tietäväni kaiken ja olin harjoitellut koekysymyksiä. Ja kuinkas kävikään? Se sana, FAILED, kun sen näkee punaisella kirjoitettuna ruudulla, tekee niin pahaa että sattuu fyysisesti. Pahinta on voimattomuus, avuttomuus: kun ei voi tehdä mitään. Ei auta kun purra hammasta ja kituuttaa vielä kolme teoriatuntia ja elää sen tiedon kanssa, että mun kyvyttömyyteni on maksanut isälle jo sata euroa. Sata euroa ylimääräistä, ajokouluni muutenkin tekee turhan ison loven sen kukkaroon.
Ekalla reputuskerralla mua harmitti lähinnä se, miten en ollut osannut ennakoida miten paska se koe on, miten kiero, miten pikkumainen. Toisella kerralla mua vitutti äärettömän paljon enemmän, ja vain siksi että olin ollut niin VARMA että pääsisin läpi. Olinhan mä tehnyt kaiken mikä mun vallassani oli tehdä! Kysymyksetkin oli noin yleisesti ottaen helppoja, vrt. ekalla kerralla oli ihme että sain edes ne 15 pistettä 20:stä (16:lla olisi päässyt läpi) eli samat kuin nyt. Mua vituttaa se, että Jari pääsi toisella kerralla läpi, ja mua vituttaa se, että multa on evätty ilo tulla huomenna pomppien kouluun ja kertoa ihmisille että läpäisin sentään toisella kerralla. Mua vituttaa se tieto, ettei kukaan muu (paitsi Henri, mutta tätä en halua ajatella) ole niin tomppeli ettei pääse kahdellakaan yrityksellä läpi. Ja tietenkin mua vituttaa se, että joudun taas lojumaan maailman epämukavimmilla penkeillä kolme kertaa kaksi tuntia.
Mutta kyllä mä vitutusta osaan käsitellä, ainakin paremmin kun tätä mitä nyt tunnen. Mutta en kestä sitä ymmärrystä, jonka mokoma epäonnistuminen pakotti mun ylleni: mähän olen ihan tyhmä. Olen tottunut pitämään itseäni kohtalaisen älykkäänä: sen siitä saa kun saa hyviä numeroita koulussa (ja meiän koulussa arvosanoihin vaikuttaa tasan tarkkaan lukemisen määrä eikä mikään muu) eikä oikeasti ole mitään terävää ajattelukykyä. Olen elänyt harhamaailmassa, jossa nyt huomaan viihtyneeni. Nyt kun mut on raa'asti riuhtaistu sieltä pois. Minen ole tottunut feilaamaan enkä mä siksi osaa prosessoisda sitä fiilistä, joka lamauttaa kaiken itseluottamuksen ja toivon. Jos mä en selviä edes yhdestä kahdenkymmenen pisteen testistä, johon luettava kirja on puolentoista sentin paksuinen (=ohut), miten mä voin ikinä kuvitella pääseväni lääkikseen? Tai edes selviäväni BACista? Tai ajokokeesta, jossa niin paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin teoriassa?
Lisäksi minen osaa suhtautua asioihin, joille ei voi mitään. On niin kauheaa nähdä se sana, failed, ja tietää ettei voi mitenkään neuvotella itselleen uutta mahdollisuutta heti perään. Ja tästä tajusin, että mä tulen hajoamaan täysin, kun joku mun läheisistä kuolee. Mitä mä teen, kun mikään itkun tai raivoamisen määrä ei tuo sitä ihmistä takaisin? Tänään vasta mulle valkeni, että minen ollenkaan osaa käsitellä lopullisuutta, ainakaan sellaisissa asioissa joista todella välitän. Mun ei ole koskaan ennen tarvinnut, ja siksi mulle ei ole kehittynyt sitä taitoa. Toisaalta sietäisi olla onnellinen että saan harjoitella näinkin pienellä ja merkityksettömällä asialla (nauran tälle jo parin kuukauden päästä) jonka voi kuitenkin ajan kanssa korjata, enkä esimerkiksi joudu suoraan jonkun ihmisen kuolemaan. Voin vain kauhulla ajatella miltä tuntuu yhdestä Larasta, jota en juurikaan tunne, mutta jonka isä kuoli viime perjantaina. Tietenkään mun feilaamiset ei ole mitään sellaisen tragedian rinnalla, ja on elintärkeää ottaa huomioon näiden asioiden mittasuhteet, mutta kun tämä feili ja sen aiheuttama disillusionment on mulle nyt konkreettinen murheen aihe. Ja kuitenkaan minen voi lakata halveksimasta itseäni kun teen näin suhteettoman ison tälläisestä elämän mittapuulla täysin mitättömästä syystä.
Muutama asia auttoi mut pahimman yli tänään, kun vollotin silmäni pihalle pelkästä vitutuksesta, häpeästä, pettymyksestä, itseinhosta ja voimattomuudesta: Lost (oikeasti, mikään ei ole parempaa traumaterapiaa. Siinä jos missä saa asetettua asiat oikeaan kokoluokkaan) Bohemian Rhapsody ("any way the wind blows, doesn't really matter to me"), The Show Must Go On, Thank You ("how 'bout grieving it all at once") (Alanis) ja That I Would Be Good ("that I would be good even if I got the thumbs down / that I would be loved even when I numb myself") (Alanis). Lisäksi se, että taivaalta valuu vettä yhtä paljon kun mun silmistä ja ukkosen jyrinä peittää alleen mun riehuvan vitutuksen, ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, Vilde, joka on niin empaattinen ja kannustava kuin toivoa saattaa. Tämä siitä huolimatta, että se itse pääsi läpi ekalla kerralla... Niin paljon kun mä Sannaa rakastankin, se ei oikein osaa sanoa juuri sitä minkä mä tahdon kuulla (en itsekään tiedä mitä tahdon kuulla ennen kun kuulen sen) ja en usko että sitä suuremmin liikuttaa mun epäonnistumiseni. Mikä on ymmärrettävää, Vilde sentään tietää minkä pirun keksimän systeemin kanssa mä painiskelen. Myös mun perhe on tyynesti jaksanut lohduttaa ja jatkaa lohduttamista vaikka mä ärisen vastaan sellaisia lauseita kun "enhän osaa, kuten kuvasta näkyy!" tai "mitä väliä sillä on, kun lopputulos on tämä?", sen sijaan että myöntyisin kaikkeen mitä ne sanoo. Hädässä ystävä tunnetaan. <3 Ja niin, "Friends will be friends".
The Show Must Go On. Huomenna mä olen jo toipunut paremmin ja jaksan ehkä piirtää hymyn naamalleni. Pahinta on kohdata Jari, Cali ja kaikki muut joiden tiedän pääseen toisella kerralla läpi. Mutta kyllä mä siitä selviän, eihän mulla juuri muutakaan vaihtoehtoa ole. Toivon tulevaisuutta (sekä lähi- että kaukaista tulevaisuutta) kohtaan palauttaminen saattaa kestää pari seuraavaa viikkoa, mutta otetaan se siltä kannalta, että mikä ei tapa se vahvistaa.
Kun mä kerran olen epäonnistunut niin surkeasti, olisi vain reilua että Arsenal voittaisi Barcelonan huomanna Champions Leaguen finaalissa. Eiks je?
Kiitos teille, jos jaksoitte lukea. Piti saada selostettua johonkin, miksi mulla on nyt niin paska olo, ja kyllä tämä(kin) auttoi. Ihan totta, mä selviän tästä.
Kävin tänään uusimassa ajokoulun teoriakokeen. Olin suhteellisen itsevarma, koin tietäväni kaiken ja olin harjoitellut koekysymyksiä. Ja kuinkas kävikään? Se sana, FAILED, kun sen näkee punaisella kirjoitettuna ruudulla, tekee niin pahaa että sattuu fyysisesti. Pahinta on voimattomuus, avuttomuus: kun ei voi tehdä mitään. Ei auta kun purra hammasta ja kituuttaa vielä kolme teoriatuntia ja elää sen tiedon kanssa, että mun kyvyttömyyteni on maksanut isälle jo sata euroa. Sata euroa ylimääräistä, ajokouluni muutenkin tekee turhan ison loven sen kukkaroon.
Ekalla reputuskerralla mua harmitti lähinnä se, miten en ollut osannut ennakoida miten paska se koe on, miten kiero, miten pikkumainen. Toisella kerralla mua vitutti äärettömän paljon enemmän, ja vain siksi että olin ollut niin VARMA että pääsisin läpi. Olinhan mä tehnyt kaiken mikä mun vallassani oli tehdä! Kysymyksetkin oli noin yleisesti ottaen helppoja, vrt. ekalla kerralla oli ihme että sain edes ne 15 pistettä 20:stä (16:lla olisi päässyt läpi) eli samat kuin nyt. Mua vituttaa se, että Jari pääsi toisella kerralla läpi, ja mua vituttaa se, että multa on evätty ilo tulla huomenna pomppien kouluun ja kertoa ihmisille että läpäisin sentään toisella kerralla. Mua vituttaa se tieto, ettei kukaan muu (paitsi Henri, mutta tätä en halua ajatella) ole niin tomppeli ettei pääse kahdellakaan yrityksellä läpi. Ja tietenkin mua vituttaa se, että joudun taas lojumaan maailman epämukavimmilla penkeillä kolme kertaa kaksi tuntia.
Mutta kyllä mä vitutusta osaan käsitellä, ainakin paremmin kun tätä mitä nyt tunnen. Mutta en kestä sitä ymmärrystä, jonka mokoma epäonnistuminen pakotti mun ylleni: mähän olen ihan tyhmä. Olen tottunut pitämään itseäni kohtalaisen älykkäänä: sen siitä saa kun saa hyviä numeroita koulussa (ja meiän koulussa arvosanoihin vaikuttaa tasan tarkkaan lukemisen määrä eikä mikään muu) eikä oikeasti ole mitään terävää ajattelukykyä. Olen elänyt harhamaailmassa, jossa nyt huomaan viihtyneeni. Nyt kun mut on raa'asti riuhtaistu sieltä pois. Minen ole tottunut feilaamaan enkä mä siksi osaa prosessoisda sitä fiilistä, joka lamauttaa kaiken itseluottamuksen ja toivon. Jos mä en selviä edes yhdestä kahdenkymmenen pisteen testistä, johon luettava kirja on puolentoista sentin paksuinen (=ohut), miten mä voin ikinä kuvitella pääseväni lääkikseen? Tai edes selviäväni BACista? Tai ajokokeesta, jossa niin paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin teoriassa?
Lisäksi minen osaa suhtautua asioihin, joille ei voi mitään. On niin kauheaa nähdä se sana, failed, ja tietää ettei voi mitenkään neuvotella itselleen uutta mahdollisuutta heti perään. Ja tästä tajusin, että mä tulen hajoamaan täysin, kun joku mun läheisistä kuolee. Mitä mä teen, kun mikään itkun tai raivoamisen määrä ei tuo sitä ihmistä takaisin? Tänään vasta mulle valkeni, että minen ollenkaan osaa käsitellä lopullisuutta, ainakaan sellaisissa asioissa joista todella välitän. Mun ei ole koskaan ennen tarvinnut, ja siksi mulle ei ole kehittynyt sitä taitoa. Toisaalta sietäisi olla onnellinen että saan harjoitella näinkin pienellä ja merkityksettömällä asialla (nauran tälle jo parin kuukauden päästä) jonka voi kuitenkin ajan kanssa korjata, enkä esimerkiksi joudu suoraan jonkun ihmisen kuolemaan. Voin vain kauhulla ajatella miltä tuntuu yhdestä Larasta, jota en juurikaan tunne, mutta jonka isä kuoli viime perjantaina. Tietenkään mun feilaamiset ei ole mitään sellaisen tragedian rinnalla, ja on elintärkeää ottaa huomioon näiden asioiden mittasuhteet, mutta kun tämä feili ja sen aiheuttama disillusionment on mulle nyt konkreettinen murheen aihe. Ja kuitenkaan minen voi lakata halveksimasta itseäni kun teen näin suhteettoman ison tälläisestä elämän mittapuulla täysin mitättömästä syystä.
Muutama asia auttoi mut pahimman yli tänään, kun vollotin silmäni pihalle pelkästä vitutuksesta, häpeästä, pettymyksestä, itseinhosta ja voimattomuudesta: Lost (oikeasti, mikään ei ole parempaa traumaterapiaa. Siinä jos missä saa asetettua asiat oikeaan kokoluokkaan) Bohemian Rhapsody ("any way the wind blows, doesn't really matter to me"), The Show Must Go On, Thank You ("how 'bout grieving it all at once") (Alanis) ja That I Would Be Good ("that I would be good even if I got the thumbs down / that I would be loved even when I numb myself") (Alanis). Lisäksi se, että taivaalta valuu vettä yhtä paljon kun mun silmistä ja ukkosen jyrinä peittää alleen mun riehuvan vitutuksen, ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, Vilde, joka on niin empaattinen ja kannustava kuin toivoa saattaa. Tämä siitä huolimatta, että se itse pääsi läpi ekalla kerralla... Niin paljon kun mä Sannaa rakastankin, se ei oikein osaa sanoa juuri sitä minkä mä tahdon kuulla (en itsekään tiedä mitä tahdon kuulla ennen kun kuulen sen) ja en usko että sitä suuremmin liikuttaa mun epäonnistumiseni. Mikä on ymmärrettävää, Vilde sentään tietää minkä pirun keksimän systeemin kanssa mä painiskelen. Myös mun perhe on tyynesti jaksanut lohduttaa ja jatkaa lohduttamista vaikka mä ärisen vastaan sellaisia lauseita kun "enhän osaa, kuten kuvasta näkyy!" tai "mitä väliä sillä on, kun lopputulos on tämä?", sen sijaan että myöntyisin kaikkeen mitä ne sanoo. Hädässä ystävä tunnetaan. <3 Ja niin, "Friends will be friends".
The Show Must Go On. Huomenna mä olen jo toipunut paremmin ja jaksan ehkä piirtää hymyn naamalleni. Pahinta on kohdata Jari, Cali ja kaikki muut joiden tiedän pääseen toisella kerralla läpi. Mutta kyllä mä siitä selviän, eihän mulla juuri muutakaan vaihtoehtoa ole. Toivon tulevaisuutta (sekä lähi- että kaukaista tulevaisuutta) kohtaan palauttaminen saattaa kestää pari seuraavaa viikkoa, mutta otetaan se siltä kannalta, että mikä ei tapa se vahvistaa.
Kun mä kerran olen epäonnistunut niin surkeasti, olisi vain reilua että Arsenal voittaisi Barcelonan huomanna Champions Leaguen finaalissa. Eiks je?
Kiitos teille, jos jaksoitte lukea. Piti saada selostettua johonkin, miksi mulla on nyt niin paska olo, ja kyllä tämä(kin) auttoi. Ihan totta, mä selviän tästä.