P.S. Rakastan sinua (Ahern, C.)
"Holly ja Gerry ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, ja heillä on hauskaa jopa kinatessa. Holly ei voi edes kuvitella elävänsä ilman miestään! Mutta Gerry kuolee yllättäen, ja Holly vaipuu surun syövereihin. Holly herää horteestaan vasta kolme kuukautta Gerryn kuoleman jälkeen, kun hän saa äidiltään paksun kirjekuoren jonka päällä lukee 'Lista'.
Kaikki on alkanut rakastavaisten vitsistä: mitä ihmettä Holly tekisi, jos Gerry ei olisi muistuttelemassa häntä arjen pikkuasioista? Valot jäisivät sammuttamatta, laskut maksamatta ja maito ostamatta. Gerry on ottanut kaiken huomioon ja kirjoittanut Hollylle kymmenen 'muistilistaa', yhden jokaiselle kuukaudelle joka seuraa hänen kuolemaansa. Gerryn kirjeet auttavat Hollya tekemään surutyötään, ja kaiken lisäksi tuntuu siltä, että Gerry on punonut kokonaisen juonen Hollyn uutta elämää varten."
Yleensä en lue hömpäksi lueteltavissa olevia kirjoja. P.S. Rakastan sinua on kuitenkin poikkeus. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Suomen ensi-ilta on tänään (hurraa!), pääosassa suosikkiskottini - pakkohan se kirjakin on lukea. Odotukset eivät olleet erityisen korkealla, vaikka elokuvaa onkin kehuttu ihan mukavissa määrin. Olin väärässä - taas.
"Sharon ja Holly kävivät usein kahvilassa Grafton Streetillä, koska se oli paras paikka tarkkailla ihmisiä. He punoivat kaikenlaisia tarinoita ajankulukseen, mutta Holly harrasti sitä varsin usein yksinkin. Taas esimerkki siitä, että hän seurasi toisten elämää eikä keskittynyt omaansa. Nytkin hän kehitteli tarinaa miehestä, joka käveli kadulla käsi kädessä vaimonsa kanssa. Hän päätti, että mies olikin homo ja vastaantuleva mies oli hänen rakastajansa. Hän tarkkaili miesten kasvoja kun he lähestyivät toisiaan, ja arvaili katsoisivatko he toisiaan silmiin. Miehet panivat vielä paremmaksi ja Holly yritti olla tirskumatta, kun kolmikko seisahtui ihan hänen pöytänsä eteen.
'Anteeksi? Paljonkohan kello on?' rakastaja kysyi naiselta ja homoutensa salaavalta aviomieheltä.
'Vartin yli kymmenen', kaappihomo vastasi katsottuaan kelloaan.
'Kiitos', rakastaja sanoi, kosketti miehen kättä ja jatkoi matkaansa.
Oli päivänselvää, että Holly oli juuri todistanut, miten miehet olivat sopineet myöhemmästä salaisesta tapaamisesta. Hän tarkkaili ihmisiä vielä hetken kunnes kyllästyi ja päätti elää vaihteeksi omaa elämäänsä." (s. 188)
Mikäli en olisi lukenut kirjaa enimmäkseen julkisilla paikoilla (yliopistolla, bussissa, junassa), olisin luultavasti onnistunut työllistämään muutaman ihmisen lisää nenäliinateollisuuteen. Nyt piti kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi (ts. yrittää olla vetistelemättä niin pitkälti kuin hiukankin mahdollista).
Juoni itsessään on sangen hömppää, mutta Ahernin tyyli on (ainakin käännöksessä) mukavan pelkistettyä ja yllättävän sujuvaa. (Käännöksessä tosin on jäljellä muutamia inhottavia anglismeja ja muutamia kiusallisen töksähtäviä lauseita. Enimmäkseen kuitenkin sujuvaa suomea.) Huumoria on mukana sopivina annoksina: lukukokemus ei siis ollut pelkkää poraamista, vaan myönnän hihittäneeni tietyissä kohdissa puolihysteerisesti.
Kirjaa kuvaamaan sopinee parhaiten adjektiivi herttainen. Nopealukuinen, helppo teos, jota lukiessa voi joko (yli)analysoida kaikkea rakkaudesta puutarhanhoitoon tai unohtaa täysin kriittisen lukemisen ja vain nauttia silmien edessä soljuvista sanoista. Täydellinen kirja sohvannurkkaan piiloutumiseen kera peiton, suklaalevyn ja teekupin.
4/5
"Holly couldn't live without her husband Gerry, until the day she had to. They were the kind of young couple who could finish each other's sentences. When Gerry succumbs to a terminal illness and dies, 30-year-old Holly is set adrift, unable to pick up the pieces. But with the help of a series of letters her husband left her before he died and a little nudging from an eccentric assortment of family and friends, she learns to laugh, overcome her fears, and discover a world she never knew existed.
The kind of enchanting novel with cross-generational appeal that comes along once in a great while, PS, I Love You is a captivating love letter to the world!" (synopsis stolen from here)
Usually I do not read books such as P.S. I Love You, and frankly, my expectations were not too high. Fortunately, I was wrong - again. It actually made me both laugh and cry - so hard that I had to have a box of handkerchiefs close to me all the time. I really enjoyed Ahern's style, even though the translation was not the best possible.
The word I would use to describe the book would be either 'cute' or 'sweet'. (Tough choice, really…) P.S. I Love You was quite fast to read and easy to understand. While reading it, you can either (over-)analyse practically anything between love and gardening, or forget everything that you have ever heard about critical reading and just enjoy the text. A perfect book to read in the corner of the sofa, under a comforter, in the company of some chocolate and a cup of tea.
4/5