Ajatuksia ja harhailua
Viimeisin kuukausi on ollut mielenkiintoinen.
Oma maailma on mennyt hetkeksi niin totaalisesti sekaisin, että ilmansuuntien merkitykset menettivät tarkoituksensa.
Olisin hyvin voinut eksyä tiheään kuusimetsikköön hämärän laskeutuessa. Oksat tuntuivat raapivan kasvoja ja häiritsevän kulkemista. En nähnyt eläimiä, en kuullut lintujen laulua. Kaikki oli pelottavaa, harmaata ja yksinäistä.
Vuosiin en ole ollut näin pahasti eksyksissä, meinasin hukata itseni pahaan oloon.
Olen laihtunut hieman. Olen vieläkin väsynyt, mutta nyt sentään saan nukuttua. Aikaisemmin taistelin vain saadakseni itseni ylös sängystä. Jouduin laittamaan kellon herättämään puoli tuntia aikaisemmin, ihan vain sen takia, että mulla olis aikaa puhua itseni kanssa ja kaivaa motivaation rippeet esiin ja saada itseni ylös kouluun tai töihin. Halut ihan kaikkeen katosivat. Ruoka maistui samalta, lähinnä ei miltään (elin kekseillä), en kaivannut seuraa pahemmin, en oikeastaan olisi tahtonut kuin maata sängyssä. Välillä oli parempia päiviä, kuin aurinko olisi päässyt metsään ja ojentanut valoaan, mutta se katosi aina juuri ennekuin siitä olisi saanut kunnolla kiinni.
En nauttinut mistään. Ratsastustunnit tuntuivat pakolta, työ tuntui siltä, että minua olisi rangaistu ja koulu tuntui turhalta ja tarpeettomalta. Miksi mennä kouluun kun minusta ei kuitenkaan tulisi mitään? Oli jopa päivä kun harkitsin fyysistä kipua sillä henkinen pahoinvointi alkoi olemaan liikaa ja mietin mikä saisi sen pois. Mietin, että olisin löynyt rystyseni vaikka verille. En avannut pulloa, en antanut itselleni periksi ja yritin jaksaa ilman itseni turruttamista. Olen ylpeä siitä. Olen sen verran kovapäinen nainen ja tiedän, että olisin katunut ryyppäämistä lopunkaiken enemmän kuin itsesäälissä vellomista. Piti löytää polku metsästä takaisin aurinkoon.
Nyt minusta tuntuu, että näen peltoaukean edessäni. En ole vielä siellä, mutta puut ovat lakanneet häiritsemästä kulkuani ja mätäs jalkojeni alla on pehmeä. En ole iloinen enkä onnellinen, mutta olen tasainen. En tunne tuskaa enkä ahdistusta. On hieman odottava olo. Näenkö pellolla eläimiä, paistaako aurinko ja tiedänkö missä olen? En jaksa ajatella sitä vielä, katson vielä hetken taakseni ja mietin valintojani ja toisten valintoja. Puhun itselleni mitä tapahtui ja miksi se tapahtui ja mikä siinä sattui niin paljon. Osaan olla varovaisempi ja ehkä osaan välttyä eksymästä uudelleen. Nyt päätän vain hengittää ja tottua siihen, että voin olla metsässä yksin. Ehkä opin istumaan kannolle ja kuuntelemaan yksinäisyyden ääniä. Ehkä kuulen linnun laulavan, edes kaukana. Silloin tietäisin, että kukaan ei ole lopulta koskaan yksin.
Oma maailma on mennyt hetkeksi niin totaalisesti sekaisin, että ilmansuuntien merkitykset menettivät tarkoituksensa.
Olisin hyvin voinut eksyä tiheään kuusimetsikköön hämärän laskeutuessa. Oksat tuntuivat raapivan kasvoja ja häiritsevän kulkemista. En nähnyt eläimiä, en kuullut lintujen laulua. Kaikki oli pelottavaa, harmaata ja yksinäistä.
Vuosiin en ole ollut näin pahasti eksyksissä, meinasin hukata itseni pahaan oloon.
Olen laihtunut hieman. Olen vieläkin väsynyt, mutta nyt sentään saan nukuttua. Aikaisemmin taistelin vain saadakseni itseni ylös sängystä. Jouduin laittamaan kellon herättämään puoli tuntia aikaisemmin, ihan vain sen takia, että mulla olis aikaa puhua itseni kanssa ja kaivaa motivaation rippeet esiin ja saada itseni ylös kouluun tai töihin. Halut ihan kaikkeen katosivat. Ruoka maistui samalta, lähinnä ei miltään (elin kekseillä), en kaivannut seuraa pahemmin, en oikeastaan olisi tahtonut kuin maata sängyssä. Välillä oli parempia päiviä, kuin aurinko olisi päässyt metsään ja ojentanut valoaan, mutta se katosi aina juuri ennekuin siitä olisi saanut kunnolla kiinni.
En nauttinut mistään. Ratsastustunnit tuntuivat pakolta, työ tuntui siltä, että minua olisi rangaistu ja koulu tuntui turhalta ja tarpeettomalta. Miksi mennä kouluun kun minusta ei kuitenkaan tulisi mitään? Oli jopa päivä kun harkitsin fyysistä kipua sillä henkinen pahoinvointi alkoi olemaan liikaa ja mietin mikä saisi sen pois. Mietin, että olisin löynyt rystyseni vaikka verille. En avannut pulloa, en antanut itselleni periksi ja yritin jaksaa ilman itseni turruttamista. Olen ylpeä siitä. Olen sen verran kovapäinen nainen ja tiedän, että olisin katunut ryyppäämistä lopunkaiken enemmän kuin itsesäälissä vellomista. Piti löytää polku metsästä takaisin aurinkoon.
Nyt minusta tuntuu, että näen peltoaukean edessäni. En ole vielä siellä, mutta puut ovat lakanneet häiritsemästä kulkuani ja mätäs jalkojeni alla on pehmeä. En ole iloinen enkä onnellinen, mutta olen tasainen. En tunne tuskaa enkä ahdistusta. On hieman odottava olo. Näenkö pellolla eläimiä, paistaako aurinko ja tiedänkö missä olen? En jaksa ajatella sitä vielä, katson vielä hetken taakseni ja mietin valintojani ja toisten valintoja. Puhun itselleni mitä tapahtui ja miksi se tapahtui ja mikä siinä sattui niin paljon. Osaan olla varovaisempi ja ehkä osaan välttyä eksymästä uudelleen. Nyt päätän vain hengittää ja tottua siihen, että voin olla metsässä yksin. Ehkä opin istumaan kannolle ja kuuntelemaan yksinäisyyden ääniä. Ehkä kuulen linnun laulavan, edes kaukana. Silloin tietäisin, että kukaan ei ole lopulta koskaan yksin.