Angstia?
I really need somebody to hold me and whisper gentle things to my ear...
Ihan oikeasti; kipeänä sängyssä makaaminen on todella yksinäistä ja -toikkoista puuhaa. Le sigh.
Haluaisko joku käydä Japanissa nappaamassa Shinjin minulle ja lähettää tänne pahvilaatikossa? Tarjouksia otetaan vastaan.
Ah, Twitterissäkin on hiljaista. Kaikkialla on hiljaista. Elämä on hiljaista. Gah, miksi tämä menee jo angstin puolelle?! >__<
Jokseenkin hankala lapsuus on opettanut että pienistä asioista ei saisi valittaa, mutta välillä elämäni tuntuu oikeasti olevan jotenkin... yksinäistä?
Minulla on oikeasti monia kavereita, mutta tuntuu että olen ajautumassa heistä koko ajan jollakin lautalla pois päin. Aina minulla on ollut joku jonka kanssa nauraa, mutta nykyään se ei enää vain tunnu niin todelliselta. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Pidän Jyväskylässä asumisesta paljon enemmän kuin Kuopiossa, mutta tuntuu että ne oikeat ja ne luotettavat kaverit jäivät sinne.
Välillä mietin että olenko vain typerä teini joka elää omassa pilvilinnassaan joka koostuu kahden bändin olemassaolosta.
Ajattelevatko muutkin niin?
Olen ollut siitä lähtien kun muutin tänne tyttö joka on hyvä koulussa, kuuntelee outoa musiikkia ja on vain tyyppi jolle ei viitsitä tulla aukomaan päätään. Sellainen joka vain on, ei sen enempää tai vähempää.
Okei, nyt loppuu angstaus! Mietin että pitäisikö minun sittenkään postata tätä, mutta minusta tuntuu että minun täytyy vain avautua jonnekin.
Saapa nähdä jospa tämä yö sitten sujuisi ilman oksentelua...
Anteeksi tämä turha postaus.
Minä saavun niin
Matalalla että
Katkenneet oksat voivat koskettaa minua
Miten tuntuukaan tää niin
Tunteettoman ei-miltään
Kun mun henkilökohtainen maailma loppuu
Mitä odotimmekaan me huomiselta?
Mitä sen kuormaan lastattiin?
Karu totuus on kaivautunut sen alta
Vaikka sitä kauan peiteltiin
Ja sitä niin hävettiin
Apulanta - Vasten mun kasvojani