(no subject)
Ehkä maailman kaikkien aikojen paskin fiilis ikinä mun elämäni aikana. Huomenna klo. 12.00 varattu eläinlääkäristä aika Veeralle. Kaikki perheenjäsenet tietää tasan tarkkaan, että pikkuinen hauveliini ei tuu enää koskaan takaisin...
Muistan kun meidän edellinen koira Saara vietiin lekurille viimeistä kertaa, hirveet muistot. Olin silloin vissiin 12 vuotias enkä oo vissiin vieläkään toipunu siitä ihan täysin ja nyt pitäis viedä pikku hauva, joka just vielä vähän aikaa sitten pomppi iloisesti vierellä kun tuli kaupasta tai ryyppyreissulta (tai yleisesti ihan mistä vaan), samalle lekurille viimeselle reissulle.
Broidit on vissiin ollu ihan maissa viimesen viikon verran, ite sain tietää Veeran terveydentilasta vasta pari päivää sitten. Vaikka olinhan tietty tiennyt, että tämä olisi edessä useamman viikon verran, Veeralla näet kun jalat vipatti jne. mutta ei sitä vaan jostain syystä suostu päähän nakuttamaan vaikka sen kuinka tietäisi etukäteen.
Väkisinkin muistuu mieleen kun Saara oli vasta viety pois ja Veerakaan ei vielä tajunnut että mihin Saara oli mennyt. Vasta monen vuoden jälkeen minä (ja Veera) tajutttin ettei se enää ikinä tulisi takaisin kotiin. Mut sellaista se kai vaan on kun kerran suostuu ottamaan lemmikieläimen jonka ihan varmasti tietää eläväen lyhyemmän aikaa kuin itse. Sitä sanotaan, että pahin tuska maailmassa on, jos joutuu elämään omaa lastaan pidempään, mutta entäs sitten jos kyseessä on ottolapsi? Vaikka sen kuinka tietäisi etukäteen, ei se helpota yhtään...
Kiitos ja kumarrus (pahoittelen sekavasta postauksesta... kts. kellonaika ja tunnetila)
Muistan kun meidän edellinen koira Saara vietiin lekurille viimeistä kertaa, hirveet muistot. Olin silloin vissiin 12 vuotias enkä oo vissiin vieläkään toipunu siitä ihan täysin ja nyt pitäis viedä pikku hauva, joka just vielä vähän aikaa sitten pomppi iloisesti vierellä kun tuli kaupasta tai ryyppyreissulta (tai yleisesti ihan mistä vaan), samalle lekurille viimeselle reissulle.
Broidit on vissiin ollu ihan maissa viimesen viikon verran, ite sain tietää Veeran terveydentilasta vasta pari päivää sitten. Vaikka olinhan tietty tiennyt, että tämä olisi edessä useamman viikon verran, Veeralla näet kun jalat vipatti jne. mutta ei sitä vaan jostain syystä suostu päähän nakuttamaan vaikka sen kuinka tietäisi etukäteen.
Väkisinkin muistuu mieleen kun Saara oli vasta viety pois ja Veerakaan ei vielä tajunnut että mihin Saara oli mennyt. Vasta monen vuoden jälkeen minä (ja Veera) tajutttin ettei se enää ikinä tulisi takaisin kotiin. Mut sellaista se kai vaan on kun kerran suostuu ottamaan lemmikieläimen jonka ihan varmasti tietää eläväen lyhyemmän aikaa kuin itse. Sitä sanotaan, että pahin tuska maailmassa on, jos joutuu elämään omaa lastaan pidempään, mutta entäs sitten jos kyseessä on ottolapsi? Vaikka sen kuinka tietäisi etukäteen, ei se helpota yhtään...
Kiitos ja kumarrus (pahoittelen sekavasta postauksesta... kts. kellonaika ja tunnetila)