Aamuseisokki.
Ensin positiiviset asiat: Juon jotain marabou-pikakahvi-maitojuttua ja se maistuu imelälle. Sillä on hyvä aloittaa journalointi!
Olen tosiaan nyt ollut kaksi viikkoa sairaslomalla ja tänään on ensimmäinen päivä, kun olen terve. Olishan sitä kyllä voinut ja pystynyt elää tuossa aikaisemminkin, mutta tykkäsin hirveesti nököttää himassa ilman kehittävää tekemistä. Sitten tulin pahalle tuulelle aina ja aina, joten tänään yritän aktiivisesti tehdä jotain. Esimerkiksi menen ilahduttamaan itseäni ja ostan kaupasta materiaa. En just nyt keksi mitään muuta, joka voisi ilahduttaa. Kun ei semmosia ilosia sattumia voi pakottaa tapahtuvaksi, niin joutuu odotella ja pärjätä materialla sen aikaa.
Olen tässä aikani kuluksi päätellyt, että olen varsin säälittävä pieni ihminen. Kun rupeaisi kokoamaan kansiota minun saavutuksista, niin solisi hyvinkin tyhjillään. Sen lisäksi olen hullu kissanainen ja hullu matelijanainen, joka istuu kiikkustuolissa kutomassa paitoja kaverin pikkuterrierille. Muistan, kun nuorena sitä jaksoi olla ajattelematta ja meni vaan, soli hauskaa. Olin joku 16 ja se kesä oli maailman hauskinta aikaa, kun en ajatellut mitään. Inhottavaa tulla vanhaksi, kun joutuu ihan ajattelemaankin! Ajattelin siirtää ajattelemisen taka-alalle ja pitää peukut persuksessa, kun haen kohta tässä opiskelupaikkoihin. Mietin, että pitäskö läpällä taas rykästä ja hakea muualle kuin Helsinkiin? En tiedä olenko semmosessa rykäsyfiilareissa, kun viimeksi se rykäsy oli just hyvä juttu hetkellisesti, mutta kun tässä on nyt kaikenlaista. On kaikenlaista ja toisaalta ei mitään (!?). No kai tässä keksin vartin sisään, että uskaltaako sitä hakea johki perähikiälle.
Stressaan salaa tuota äitiä. Olen nolo lapsi, kun asun vielä kakskymppisenä kotona ja aina häpeilen sitä. Mutta en vaan voi jättää tuota rampaa yssiksensä. Se ei ole nyt ainakaan pariin kuukauteen käynyt pihalla kuin kääntymässä, kun on ollut sen verran huonossa kunnossa. Meitsi huoltaa täällä kauppa-asiat ja pissatan koiran, sekä ravaan hakemassa lappuja ja sopimassa asioita äiteen puolesta. Vähänkö olisi inhottavaa, jos lähtisinki opiskelemaan jonnekin Ouluun, koska ei se täällä pärjää keskenään. Mutta olen kans niin itsekäs, että alkaa nahka revetä sen kanssa asumiseen. Äiti ehdotti, että hakisin omaishoitajaksi ja samalla sitten opiskelisin, koska se haluaa minulle koulutuksen. Siis ok, olisin omaishoitaja varmaan vuoden ajan, koska en tiedä pinnisteleekö tuo äitee elossa sen enempiä. Mut en yhtään tiedä, pää halkiaaaaa. Pitäs keretä negaamaankin sitä, että oma äiti on niin huonossa kunnossa, mutku ajattelen vaan tässä kiireellä omaa napaani :|
Oikeasti tekis mieli mennä huutamaan metsään, että AAAAAAAA sillain tosi lujaa. Mut Supsu ja Vesa vähän koki hyväksi ideaksi lillumisen kanki ojossa (mut en kehtaa, jos ne on kanki ojossa) ylihintasessa Flamingossa. Sitten taas saan kriiseillä aikani kuluksi sitä, että kuinka en kehtaa olla uima-asussa ihmisseurassa, kun ne näkee hyllyvän perän ja jenkkikset. Mut olis ainaki turhaa tekemistä siinä stressatessa, mut haluan ihan oikeasti sinne suola-altaaseen kuuntelemaan pianomusiikkia. Voidaan kuviokellua siellä sitten kolmistaan vaikka käsikädessä ja unohtaa murheet ja pahuudet. Eli olen ainakin ihan messissä tässä ideassa, kun ei pääse kuukausiksi hermolomalle vaikka Intiaan.
Ihmiset jotenkin ihmettelee välillä, että kuinka jaksan. Sinänsä ei tässä ole mitään jaksamista, kun tottuu siihen mitä on. Toisaalta taas mietin, että kuka nyt ei muka jaksaisi tämmöstä olemista. Onhan se oikeasti aika perseestä, kun äidistä ei huolehdi kuin minä ja sillä ei ole edes hyvää aviomiestä, jotta äiti saisi siltä huolenpitoa. Mut äiti on minun paras kaveri tässä samalla, niin menee ihan sillain sujuvasti tämä holhoaminen tässä samalla. Nii ja pitäs kans keksiä, että jos saanki työpaikan jne, niin mites teen opiskelun kanssa. Tarvis rahaa normaaliin olemiseen, mut opiskellessa ei sais olla töissä enkä sitten oikeasti jaksaisi. ARRARARARAR liikaa ajateltavaa!
Nii ja nyt ihmetellään kans sitä, että kuinka jotkut ihmiset jaksaakin kiukutella. Eiks maailmassa ole parempaa tekemistä, kun ottaa herne nenään jostain ihan maailman pienimmästä asiasta ja sitten kiukutellaan. On tässä viime aikoina tutut ja tuntemattomat kertoneet/kokeneet semmosta ja meitsi vähän ahdistuu niiden puolesta ja itsellekin on tullut semmonen olo, että huvikseni olen rasittava pelle. Aina väitän olevani epäempaattinen, mut kyl sit se empatia jostain kohoaa kuin pullataikina, kun jollekin tutulle käy jotain tai sillä on paha mieli. Sit olen tikkari ojossa ja yritän piristää, koska haluan salaa maailmanrauhaa %D Kukaan ei saa negaa ja kaikki on ilosia! Vaik itse en tietenkään ole ilonen ja negaan, mut muiden pitää olla!
Mut ehkä kans nyt mietin vaan lillumista ton akvaarion loristessa vieressä. Sitten pesen naaman ja mietin, että tarvitsenko materiaa. Olis ehkä kiva saada miljoonannet uudet kalsarit mmmmm.
MUTTA, koska negasin, niin on kans hyviä asioita: On tullut tutustuttua ihmisiin paremmin ja olen tosi ilonen, kun maailmasta löytyy mukavia tyyppejä kenen kanssa natsaa ja voi häröillä.
Olen tosiaan nyt ollut kaksi viikkoa sairaslomalla ja tänään on ensimmäinen päivä, kun olen terve. Olishan sitä kyllä voinut ja pystynyt elää tuossa aikaisemminkin, mutta tykkäsin hirveesti nököttää himassa ilman kehittävää tekemistä. Sitten tulin pahalle tuulelle aina ja aina, joten tänään yritän aktiivisesti tehdä jotain. Esimerkiksi menen ilahduttamaan itseäni ja ostan kaupasta materiaa. En just nyt keksi mitään muuta, joka voisi ilahduttaa. Kun ei semmosia ilosia sattumia voi pakottaa tapahtuvaksi, niin joutuu odotella ja pärjätä materialla sen aikaa.
Olen tässä aikani kuluksi päätellyt, että olen varsin säälittävä pieni ihminen. Kun rupeaisi kokoamaan kansiota minun saavutuksista, niin solisi hyvinkin tyhjillään. Sen lisäksi olen hullu kissanainen ja hullu matelijanainen, joka istuu kiikkustuolissa kutomassa paitoja kaverin pikkuterrierille. Muistan, kun nuorena sitä jaksoi olla ajattelematta ja meni vaan, soli hauskaa. Olin joku 16 ja se kesä oli maailman hauskinta aikaa, kun en ajatellut mitään. Inhottavaa tulla vanhaksi, kun joutuu ihan ajattelemaankin! Ajattelin siirtää ajattelemisen taka-alalle ja pitää peukut persuksessa, kun haen kohta tässä opiskelupaikkoihin. Mietin, että pitäskö läpällä taas rykästä ja hakea muualle kuin Helsinkiin? En tiedä olenko semmosessa rykäsyfiilareissa, kun viimeksi se rykäsy oli just hyvä juttu hetkellisesti, mutta kun tässä on nyt kaikenlaista. On kaikenlaista ja toisaalta ei mitään (!?). No kai tässä keksin vartin sisään, että uskaltaako sitä hakea johki perähikiälle.
Stressaan salaa tuota äitiä. Olen nolo lapsi, kun asun vielä kakskymppisenä kotona ja aina häpeilen sitä. Mutta en vaan voi jättää tuota rampaa yssiksensä. Se ei ole nyt ainakaan pariin kuukauteen käynyt pihalla kuin kääntymässä, kun on ollut sen verran huonossa kunnossa. Meitsi huoltaa täällä kauppa-asiat ja pissatan koiran, sekä ravaan hakemassa lappuja ja sopimassa asioita äiteen puolesta. Vähänkö olisi inhottavaa, jos lähtisinki opiskelemaan jonnekin Ouluun, koska ei se täällä pärjää keskenään. Mutta olen kans niin itsekäs, että alkaa nahka revetä sen kanssa asumiseen. Äiti ehdotti, että hakisin omaishoitajaksi ja samalla sitten opiskelisin, koska se haluaa minulle koulutuksen. Siis ok, olisin omaishoitaja varmaan vuoden ajan, koska en tiedä pinnisteleekö tuo äitee elossa sen enempiä. Mut en yhtään tiedä, pää halkiaaaaa. Pitäs keretä negaamaankin sitä, että oma äiti on niin huonossa kunnossa, mutku ajattelen vaan tässä kiireellä omaa napaani :|
Oikeasti tekis mieli mennä huutamaan metsään, että AAAAAAAA sillain tosi lujaa. Mut Supsu ja Vesa vähän koki hyväksi ideaksi lillumisen kanki ojossa (mut en kehtaa, jos ne on kanki ojossa) ylihintasessa Flamingossa. Sitten taas saan kriiseillä aikani kuluksi sitä, että kuinka en kehtaa olla uima-asussa ihmisseurassa, kun ne näkee hyllyvän perän ja jenkkikset. Mut olis ainaki turhaa tekemistä siinä stressatessa, mut haluan ihan oikeasti sinne suola-altaaseen kuuntelemaan pianomusiikkia. Voidaan kuviokellua siellä sitten kolmistaan vaikka käsikädessä ja unohtaa murheet ja pahuudet. Eli olen ainakin ihan messissä tässä ideassa, kun ei pääse kuukausiksi hermolomalle vaikka Intiaan.
Ihmiset jotenkin ihmettelee välillä, että kuinka jaksan. Sinänsä ei tässä ole mitään jaksamista, kun tottuu siihen mitä on. Toisaalta taas mietin, että kuka nyt ei muka jaksaisi tämmöstä olemista. Onhan se oikeasti aika perseestä, kun äidistä ei huolehdi kuin minä ja sillä ei ole edes hyvää aviomiestä, jotta äiti saisi siltä huolenpitoa. Mut äiti on minun paras kaveri tässä samalla, niin menee ihan sillain sujuvasti tämä holhoaminen tässä samalla. Nii ja pitäs kans keksiä, että jos saanki työpaikan jne, niin mites teen opiskelun kanssa. Tarvis rahaa normaaliin olemiseen, mut opiskellessa ei sais olla töissä enkä sitten oikeasti jaksaisi. ARRARARARAR liikaa ajateltavaa!
Nii ja nyt ihmetellään kans sitä, että kuinka jotkut ihmiset jaksaakin kiukutella. Eiks maailmassa ole parempaa tekemistä, kun ottaa herne nenään jostain ihan maailman pienimmästä asiasta ja sitten kiukutellaan. On tässä viime aikoina tutut ja tuntemattomat kertoneet/kokeneet semmosta ja meitsi vähän ahdistuu niiden puolesta ja itsellekin on tullut semmonen olo, että huvikseni olen rasittava pelle. Aina väitän olevani epäempaattinen, mut kyl sit se empatia jostain kohoaa kuin pullataikina, kun jollekin tutulle käy jotain tai sillä on paha mieli. Sit olen tikkari ojossa ja yritän piristää, koska haluan salaa maailmanrauhaa %D Kukaan ei saa negaa ja kaikki on ilosia! Vaik itse en tietenkään ole ilonen ja negaan, mut muiden pitää olla!
Mut ehkä kans nyt mietin vaan lillumista ton akvaarion loristessa vieressä. Sitten pesen naaman ja mietin, että tarvitsenko materiaa. Olis ehkä kiva saada miljoonannet uudet kalsarit mmmmm.
MUTTA, koska negasin, niin on kans hyviä asioita: On tullut tutustuttua ihmisiin paremmin ja olen tosi ilonen, kun maailmasta löytyy mukavia tyyppejä kenen kanssa natsaa ja voi häröillä.