Teksti
Tuntuu siltä kuin pää jyskyttäisi, vaikkei se jyskytä. Iho tuntuu hikoilevan, vaikkei se hikoile. Ja silmät tuntuvat näkevän vaikkeivät ne näe. Harvinaisen kauan silmät ovat itse asiassa olleet sokeat, ne katsovat kaiken läpi tunnistamatta ja ajattelematta, visuaalinen ärsyke vain nopeasti käy tarkistuttamassa itsensä aivojen uloimmilla kortekseilla, abstraktin ja vapaan ajattelun alueilla, ikään kuin todistaakseen aivoille, että niiden haltija ei ole sokeutunut. Mitään tarkoitusta se ei palvele.
Joskus ihmiselle tulee tarve sanoa jotain. Se tarve voi olla niin pakottava, että kaikki muu toiminta tuntuu merkityksettömältä, sanottava on pakko saada ulos jotta voi mitenkään jatkaa normaalia olemista, välittämistä tai välittämättä olemista. Erittäin usein ihmiset, joille tämä tunne iskee, kokevat itse olevansa masentuneita. He uskovat, että kukaan muu ei ikinä oikeasti tunne samalla tavalla, kenelläkään muulla ei tule sitä polttavaa tarvetta avata suutaan ja huutaa kaiken maailman nähtäväksi viimeinkin yksinkertainen Totuus. Harvinaisen usein nämä ihmiset päätyvät myöskin kirjoittamaan runoja, etsiessään jonkinasteista tapaa välittää Totuus jotenkin muidenkin nähtäväksi. Vaikka kirjoittajan päässä koko kuva voi olla niin selkeä ja helposti ymmärrettävä, sanat tulevat silti vaikeasti esiin ja hänen on puserrettava ne väkisin ulos. Kun hän viimein sitten saa työnsä valmiiksi, hän todennäköisesti katsoo muutamaa säkeistöä, noin viiden tai kuuden sanan mittaisissa säkeissä, masturboiden omalle tyytyväisyydelleen, uniikkiudelleen ja itsetyytyväisyydelleen. Viimeinkin on luotu jotain, mitä kukaan ei ole koskaan aikaisemmin sanonut, jonka kirjoittaja itse oivalsi ainoana ihmisenä maailmassa ja josta hänelle on syytä antaa kaikki maailman kunnia.
Ottakoon kunniansa tökeröstä riimittelystään, itsetietoisuudessa vellovasta sanahelinästään ja surkeista runoistaan, jotka unohtuvat joko ”salaiseen pöytälaatikkoon” pölyttymään ja ruokkimaan kirjoittajan itsetuntoa, jonka luokse palata kun kaikki muu tuntuu sortuvan (Minä olen runoilija, kukaan ei ymmärrä Minua ja todistan sen kirjoittamalla), tai vaihtoehtoisesti unohtumaan tietokoneen alikansioiden hämäriin tai ehkäpä jonnekin osittain tunnetun runosivuston tietopankkeihin, josta joku ajoittainen tylsistynyt saattaa sen jopa löytää, lukea kolmessa sekunnissa ja kirjoittaa alkuperäiselle tekijälle ”ihan kiva tykkäsin” viestiksi. Kukaan ei sitä kaipaa, eikä kukaan kaipaa itsekkyyteensä tukehtuvaa kirjoittajaa, runoilijaa tai ketään muutakaan, joka tuntee oman paikkansa tekevän hänet muita tärkeämmäksi olennoksi, jonka asema itsessään oikeuttaa hänen olemassaolonsa.
Se tunne, joka vaatii jotakuta kirjoittamaan jotakin, on ikään kuin lahja tai siunaus. Yrittäessään kahlita tämän tunteen itseensä, joku yrittää ruokkia omaa romahtanutta egoaan, yrittää epätoivoisella tavalla kokea itsensä jollain tapaa omaa itseään vielä merkityksellisemmäksi, kuin hänellä olisi joku suuri mystinen tarkoitus, joka nyt aukenee hänelle.
Runous, kirjoitus on maailman tulkkausta. Vaikka kirjoittajan teksti onkin hänen oman ajatustyönsä tulosta ja siksi myös hänen kirjoittamisen innostuksensa tietyssä mielessä ON hänen omansa, käytettäväksi vaikka raivokkaaseen itsetyytyväisyydessä pyöriskelyyn, mikäli niin haluaa, innoitus ja teksti syntyvät muun vaikutuksesta, vuorovaikutuksessa kaikkeen ympärillä, sen kokemisesta ja sen tulkinnasta. Sen tuloksena syntyvän tekstin tulisi myös olla yhteydessä muuhun kuin kirjoittajaan itseen, koska muuten lopputulos on…turha.
Tämä taas ei tarkoita sitä, että kirjoittajasta itsestään kertova kirjoitus on automaattisesti turha. Mutta mikäli kirjoittaja kertoo omasta näkökulmasta itsestään, hän ei tee mitään edes etäisesti järkeenkäypää muistuttavaa. Hän tuijottaa peiliin ja kirjoittaa näkemänsä ylös. Kirjoittajan kirjoittaessa tekstiä itsestään hänen tulisi löytää uusia näkökulmia, esitystapoja, perspektiivejä itseensä, joita tuoda esiin. Toisinsanoen, hänen tulisi ilmaista itsensä ympäröivän kautta, ei omana pienenä itsenään, harmaana pallona keskellä kaikkea muuta, itseensä sulkeutuneena ja irrallaan, yksin, kaikesta.
~23:08 29.5.2007
Joskus ihmiselle tulee tarve sanoa jotain. Se tarve voi olla niin pakottava, että kaikki muu toiminta tuntuu merkityksettömältä, sanottava on pakko saada ulos jotta voi mitenkään jatkaa normaalia olemista, välittämistä tai välittämättä olemista. Erittäin usein ihmiset, joille tämä tunne iskee, kokevat itse olevansa masentuneita. He uskovat, että kukaan muu ei ikinä oikeasti tunne samalla tavalla, kenelläkään muulla ei tule sitä polttavaa tarvetta avata suutaan ja huutaa kaiken maailman nähtäväksi viimeinkin yksinkertainen Totuus. Harvinaisen usein nämä ihmiset päätyvät myöskin kirjoittamaan runoja, etsiessään jonkinasteista tapaa välittää Totuus jotenkin muidenkin nähtäväksi. Vaikka kirjoittajan päässä koko kuva voi olla niin selkeä ja helposti ymmärrettävä, sanat tulevat silti vaikeasti esiin ja hänen on puserrettava ne väkisin ulos. Kun hän viimein sitten saa työnsä valmiiksi, hän todennäköisesti katsoo muutamaa säkeistöä, noin viiden tai kuuden sanan mittaisissa säkeissä, masturboiden omalle tyytyväisyydelleen, uniikkiudelleen ja itsetyytyväisyydelleen. Viimeinkin on luotu jotain, mitä kukaan ei ole koskaan aikaisemmin sanonut, jonka kirjoittaja itse oivalsi ainoana ihmisenä maailmassa ja josta hänelle on syytä antaa kaikki maailman kunnia.
Ottakoon kunniansa tökeröstä riimittelystään, itsetietoisuudessa vellovasta sanahelinästään ja surkeista runoistaan, jotka unohtuvat joko ”salaiseen pöytälaatikkoon” pölyttymään ja ruokkimaan kirjoittajan itsetuntoa, jonka luokse palata kun kaikki muu tuntuu sortuvan (Minä olen runoilija, kukaan ei ymmärrä Minua ja todistan sen kirjoittamalla), tai vaihtoehtoisesti unohtumaan tietokoneen alikansioiden hämäriin tai ehkäpä jonnekin osittain tunnetun runosivuston tietopankkeihin, josta joku ajoittainen tylsistynyt saattaa sen jopa löytää, lukea kolmessa sekunnissa ja kirjoittaa alkuperäiselle tekijälle ”ihan kiva tykkäsin” viestiksi. Kukaan ei sitä kaipaa, eikä kukaan kaipaa itsekkyyteensä tukehtuvaa kirjoittajaa, runoilijaa tai ketään muutakaan, joka tuntee oman paikkansa tekevän hänet muita tärkeämmäksi olennoksi, jonka asema itsessään oikeuttaa hänen olemassaolonsa.
Se tunne, joka vaatii jotakuta kirjoittamaan jotakin, on ikään kuin lahja tai siunaus. Yrittäessään kahlita tämän tunteen itseensä, joku yrittää ruokkia omaa romahtanutta egoaan, yrittää epätoivoisella tavalla kokea itsensä jollain tapaa omaa itseään vielä merkityksellisemmäksi, kuin hänellä olisi joku suuri mystinen tarkoitus, joka nyt aukenee hänelle.
Runous, kirjoitus on maailman tulkkausta. Vaikka kirjoittajan teksti onkin hänen oman ajatustyönsä tulosta ja siksi myös hänen kirjoittamisen innostuksensa tietyssä mielessä ON hänen omansa, käytettäväksi vaikka raivokkaaseen itsetyytyväisyydessä pyöriskelyyn, mikäli niin haluaa, innoitus ja teksti syntyvät muun vaikutuksesta, vuorovaikutuksessa kaikkeen ympärillä, sen kokemisesta ja sen tulkinnasta. Sen tuloksena syntyvän tekstin tulisi myös olla yhteydessä muuhun kuin kirjoittajaan itseen, koska muuten lopputulos on…turha.
Tämä taas ei tarkoita sitä, että kirjoittajasta itsestään kertova kirjoitus on automaattisesti turha. Mutta mikäli kirjoittaja kertoo omasta näkökulmasta itsestään, hän ei tee mitään edes etäisesti järkeenkäypää muistuttavaa. Hän tuijottaa peiliin ja kirjoittaa näkemänsä ylös. Kirjoittajan kirjoittaessa tekstiä itsestään hänen tulisi löytää uusia näkökulmia, esitystapoja, perspektiivejä itseensä, joita tuoda esiin. Toisinsanoen, hänen tulisi ilmaista itsensä ympäröivän kautta, ei omana pienenä itsenään, harmaana pallona keskellä kaikkea muuta, itseensä sulkeutuneena ja irrallaan, yksin, kaikesta.
~23:08 29.5.2007