(no subject)
- Luulin ettet pitänyt Gunvaldista.
- Mutta kun pidin. Vaikka en puhunut siitä.
- Terroristit
Kalenteri Gunvald Larssonin pöydällä näytti perjantaita helmikuun yhdeksäntenä 1975. Tukholman poliisilaitoksen seinien läpi tunkeutui korviaraastava meteli, kun uutta poliisitukikohtaa pystytettiin viereiselle tontille.
Gunvald Larsson ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan kun ovi hänen huoneeseensa avautui. Einar Rönn niiskutteli sisään takki kainalossaan.
- Juu, minä menen nyt, Rönn tokaisi. - Mutta Martin haluaa että menet käymään hänen toimistossaan heti kun kerkeät.
Gunvald Larsson laski rikkinäisen kuivamystekynän kädestään ja hieraisi silmiään. Hän luki parhaillaan pirullisen virallista kirjettä valtion keskuspoliisin kansliapäällikkö Stig Malmilta, ja tunsi ärtyvänsä pelkästään kyseisen miehen käsialan näkemisestä.
- Tiedonanto itse Paholaiselta, hän totesi ja nosti paperiluiskan inhoten kulmasta ilmaan, roikottaen sitä Rönnin edessä. - Se mies on täysi aasi. Olen toki sanonut se hänelle itselleenkin, mutta turha kuvitella että hän kiinnittäisi siihen mitää huomiota. Sitä paitsi nyt se on vetämässä tätä helikopteri-intoaan naurettaviin mittasuhteisiin.
Tuhahtaen hän läimäisi paperin pöydälleen ja nousi seisaalteen. Venytteli koko sata yhdeksänkymmentäkuusi senttistä varttaan niin, että mittatilauspuvun paidan saumat olivat ratketa. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan ja tarttui pikkutakkiinsa.
- Vai niin. Mitähän se murhapoliisin komisario tällä kertaa haluaa. Paras olla jotain muuta kuin suojelupoliisin hommia, siihen paskaan minä en enää jalallani astu.
- Juu, en minä sitä usko, sanoi Rönn. - Mutta kun minun piti mennä hänen kanssaan käymään yhdessä asunnossa, mutta eihän se nyt käy, kun minun ja Undan pitää ehtiä sille lennolle. Niin että luulen, että hän haluiaisi että sinä menisit hänen mukaansa. Ja nyt minä menen. Nähdään viikon päästä.
Gunvald Larsson nyökkäsi. Päätyään ulos ovesta Rönn kääntyi.
- Kuule Gunvald. Ole varovainen, hän sanoi vakavalla äänellä.
Gunvald Larsson heilautti kättään tyynesti, ja kun Rönn oli lähtenyt, suuntasi kulkunsa Martin Beckin toimistoon.
-
Einar oli ollut oikeassa. Kyseessä oli epäilly asunnon tarkastus, mutta homma oli siinä mielessä pirullinen, että se koostui lähinnä rakennuksen silmälläpitämisestä. Martin Beckin mielestä oli ollut hyvä idea käyttää vanhaa kikkaa, jonka Lennart Kollberg oli joskus istuttanut hänen aivoihinsa, nimittäin piiloutua näkyviin. Niinpä Gunvald Larsson kykki nyt valkoisessa autossa jossa oli mustat lokasuojat ja mustalla sana POLIISI konepellillä, takaluukun päällä ja molempien sivuovien kohdalla.
Satoi kaatamalla.
- Tämä on ihan aivotonta puuhaa. Se rotta istuu parhaillaan kotonaan nauramassa meille ja me vain istumme täällä kuin mitkäkin pölkkypäät partiopoliisit, murahti Gunvald Larsson. Hän ojensi kätensä ja väänsi poliisiradion kovemmalle kuullakseen, mitä ympäröivässä kaupungissa tapahtui.
Martin Beck huokaisi. Itse hän oli samaa mieltä kollegansa kanssa, mutta sitä hän ei aikonut sanoa ääneen. Koko tehtävä haisi byrokratialta jo pitkälle ja sen kyllä arvasi, ettei mitään pidätyksiä tultaisi tekemään.
Hän vilkaisi syrjäkarein kollegaansa ja pohti millaisen reaktion tämä saisi, kun Poliisiylipäällikkö vielä marssisi kuulusteluhuoneeseen ja tekisi selväksi, että tämä nuori mies oli nyt päästettävä menemään ja että koko poliisipiiri oli pahoillaan tästä sekaannuksesta.
- Mutta kun pidin. Vaikka en puhunut siitä.
- Terroristit
Kalenteri Gunvald Larssonin pöydällä näytti perjantaita helmikuun yhdeksäntenä 1975. Tukholman poliisilaitoksen seinien läpi tunkeutui korviaraastava meteli, kun uutta poliisitukikohtaa pystytettiin viereiselle tontille.
Gunvald Larsson ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan kun ovi hänen huoneeseensa avautui. Einar Rönn niiskutteli sisään takki kainalossaan.
- Juu, minä menen nyt, Rönn tokaisi. - Mutta Martin haluaa että menet käymään hänen toimistossaan heti kun kerkeät.
Gunvald Larsson laski rikkinäisen kuivamystekynän kädestään ja hieraisi silmiään. Hän luki parhaillaan pirullisen virallista kirjettä valtion keskuspoliisin kansliapäällikkö Stig Malmilta, ja tunsi ärtyvänsä pelkästään kyseisen miehen käsialan näkemisestä.
- Tiedonanto itse Paholaiselta, hän totesi ja nosti paperiluiskan inhoten kulmasta ilmaan, roikottaen sitä Rönnin edessä. - Se mies on täysi aasi. Olen toki sanonut se hänelle itselleenkin, mutta turha kuvitella että hän kiinnittäisi siihen mitää huomiota. Sitä paitsi nyt se on vetämässä tätä helikopteri-intoaan naurettaviin mittasuhteisiin.
Tuhahtaen hän läimäisi paperin pöydälleen ja nousi seisaalteen. Venytteli koko sata yhdeksänkymmentäkuusi senttistä varttaan niin, että mittatilauspuvun paidan saumat olivat ratketa. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan ja tarttui pikkutakkiinsa.
- Vai niin. Mitähän se murhapoliisin komisario tällä kertaa haluaa. Paras olla jotain muuta kuin suojelupoliisin hommia, siihen paskaan minä en enää jalallani astu.
- Juu, en minä sitä usko, sanoi Rönn. - Mutta kun minun piti mennä hänen kanssaan käymään yhdessä asunnossa, mutta eihän se nyt käy, kun minun ja Undan pitää ehtiä sille lennolle. Niin että luulen, että hän haluiaisi että sinä menisit hänen mukaansa. Ja nyt minä menen. Nähdään viikon päästä.
Gunvald Larsson nyökkäsi. Päätyään ulos ovesta Rönn kääntyi.
- Kuule Gunvald. Ole varovainen, hän sanoi vakavalla äänellä.
Gunvald Larsson heilautti kättään tyynesti, ja kun Rönn oli lähtenyt, suuntasi kulkunsa Martin Beckin toimistoon.
-
Einar oli ollut oikeassa. Kyseessä oli epäilly asunnon tarkastus, mutta homma oli siinä mielessä pirullinen, että se koostui lähinnä rakennuksen silmälläpitämisestä. Martin Beckin mielestä oli ollut hyvä idea käyttää vanhaa kikkaa, jonka Lennart Kollberg oli joskus istuttanut hänen aivoihinsa, nimittäin piiloutua näkyviin. Niinpä Gunvald Larsson kykki nyt valkoisessa autossa jossa oli mustat lokasuojat ja mustalla sana POLIISI konepellillä, takaluukun päällä ja molempien sivuovien kohdalla.
Satoi kaatamalla.
- Tämä on ihan aivotonta puuhaa. Se rotta istuu parhaillaan kotonaan nauramassa meille ja me vain istumme täällä kuin mitkäkin pölkkypäät partiopoliisit, murahti Gunvald Larsson. Hän ojensi kätensä ja väänsi poliisiradion kovemmalle kuullakseen, mitä ympäröivässä kaupungissa tapahtui.
Martin Beck huokaisi. Itse hän oli samaa mieltä kollegansa kanssa, mutta sitä hän ei aikonut sanoa ääneen. Koko tehtävä haisi byrokratialta jo pitkälle ja sen kyllä arvasi, ettei mitään pidätyksiä tultaisi tekemään.
Hän vilkaisi syrjäkarein kollegaansa ja pohti millaisen reaktion tämä saisi, kun Poliisiylipäällikkö vielä marssisi kuulusteluhuoneeseen ja tekisi selväksi, että tämä nuori mies oli nyt päästettävä menemään ja että koko poliisipiiri oli pahoillaan tästä sekaannuksesta.