Blogistin keväthuumaus
Huhtikuu on niitä juttuja, jotka jakavat Suomen kansan aika siististi kahteen leiriin. Toisten mielestä sulava lumi on turhan märkää ja sen alta paljastuu ihan liikaa kaikkea vastenmielistä. Valo sattuu silmiin ja koko kevätpöhinää on muutenkin aika uuvuttavaa katsella, kun olisi itse tahtonut kieriskellä vielä pari viikkoa kaamosmasennuksessa. Toinen puolisko kansasta taas imee valoa itseensä, metsästää ensimmäisiä avoimia terasseja ja valtaa ostarien edustat skeittilautoineen, vaikka elohopea ei ole vielä montaa pykälää nollan yläpuolelle ehtinyt.
Itse kuulun auttamatta tuohon jälkimmäiseen porukkaan.
On vain jostain syystä kovin vaikea tukahduttaa sitä melkeinpä lapsellista toiveikkuutta, joka herää ensimmäisellä viikolla kesäaikaan siirtymisen jälkeen. Jopa mustanpuhuvana ja kontingenttina edessä kummitteleva valtiotieteilijän kesä kaikkoaa mielestä, kun huomaa, että aurinko porottaa parvekkeelle noin 25 celsiuksen voimalla eikä tarvitse enää lähteä niin aikaisin iltapäivällä matkaan, mikäli tahtoo katsella lenkillä auringonlaskua. Tulee vähän sen sorttinen tunne, että mitä tahansa voi taas tapahtua.
Keväinen huikentelu voi myös kostautua. Lähdin keskiviikkona juoksemaan ja saunomaan pienestä kurkunpään kutinasta huolimatta ja nyt on sitten ääni taas aika heikoissa kantimissa. Itse lenkki oli kyllä alkuvuoden paras: lumi oli enää läikikäs muisto asfaltissa ja tuntuma tienpintaan tämän vuoksi lähes täydellinen. Tuli melkein sellainen kohuttu flow-fiilis.
Kun tässä nyt värjötellään nuhaisena ja huhtikuukin näyttää nurjempaa puoltaan on ainakin pari hyvää syytä viettää viikonloppu Helsingissä ilman mitään ohjelmaa. Sellainen toiminta on yleensä enemmän Pori-jaksojen heiniä. Käväisin kyllä eilen osakuntien rengastusbileissä, mutta varoin bilettämästä liian antaumuksella. Tänään voisi olla aika kova juttu kuunnella levyjä. Sitä olen tähän mennessä tehnytkin: luukuttanut kivenkovia kotimaisia tyyliin Niko Ahvonen & Cortina Jets. Ehkä seuraavaksi vuoroon kasarihirvitykset, vaikkapa Asia.
Jonkun leffankin voisi katsastaa myöhemmin illalla. Aiemmin tällä viikolla väijyin Colin Farrellin ja Ralph Fiennesin tähdittämän sysimustan rikoskomedian In Bruges. Brüggen maisemia oli nostalgista katsella, mutta ennen kaikkea oli mukava nähdä pitkästä aikaa hyvin kirjoitettu europätkä Hollywood-hutun sijaan. Kipeänhauskan ja sopivasti absurdin tarinan hieno loppuratkaisu oli jotain, mihin en ollut lainkaan varautunut. Yllättävää oli nimenomaan se, että loppu oli iskevä, eivät niinkään itse tapahtumat. Käänne pisti tosissaan miettimään, että miksihän jenkkilän tarinamaakareille on niin luontevaa tuiskahtaa nokilleen ihan loppumetreillä, vaikka takana olisi jo puolitoista tuntia kiinnostavaa juonenkehittelyä. Siihen on jo niin tottunut, ettei parempaa edes älyä vaatia.
Tulin tuossa jokin aika sitten miettineeksi taas sellaistakin hölmöyttä, että olenkohan saanut mitään aikaan tässä alkuvoden aikana. Lopputulos oli, että enpä oikeastaan. Muutaman opintopisteen, pari lehtijuttua, yhden ainejärjestölehden numeron ja yhden omakustanne-ep:n, joka odottaa vielä monistusta ja jakelua. Kahdessa jälkimmäisessä oli sentään muitakin aikaansaajia. Tällaisten älyttömyyksien pohtimiseen voi reagoida ainoastaan siten, että yritän taas jonkin aikaa elää saamatta aikaan yhtikäs mitään. In your face, ambition!
Itse kuulun auttamatta tuohon jälkimmäiseen porukkaan.
On vain jostain syystä kovin vaikea tukahduttaa sitä melkeinpä lapsellista toiveikkuutta, joka herää ensimmäisellä viikolla kesäaikaan siirtymisen jälkeen. Jopa mustanpuhuvana ja kontingenttina edessä kummitteleva valtiotieteilijän kesä kaikkoaa mielestä, kun huomaa, että aurinko porottaa parvekkeelle noin 25 celsiuksen voimalla eikä tarvitse enää lähteä niin aikaisin iltapäivällä matkaan, mikäli tahtoo katsella lenkillä auringonlaskua. Tulee vähän sen sorttinen tunne, että mitä tahansa voi taas tapahtua.
Keväinen huikentelu voi myös kostautua. Lähdin keskiviikkona juoksemaan ja saunomaan pienestä kurkunpään kutinasta huolimatta ja nyt on sitten ääni taas aika heikoissa kantimissa. Itse lenkki oli kyllä alkuvuoden paras: lumi oli enää läikikäs muisto asfaltissa ja tuntuma tienpintaan tämän vuoksi lähes täydellinen. Tuli melkein sellainen kohuttu flow-fiilis.
Kun tässä nyt värjötellään nuhaisena ja huhtikuukin näyttää nurjempaa puoltaan on ainakin pari hyvää syytä viettää viikonloppu Helsingissä ilman mitään ohjelmaa. Sellainen toiminta on yleensä enemmän Pori-jaksojen heiniä. Käväisin kyllä eilen osakuntien rengastusbileissä, mutta varoin bilettämästä liian antaumuksella. Tänään voisi olla aika kova juttu kuunnella levyjä. Sitä olen tähän mennessä tehnytkin: luukuttanut kivenkovia kotimaisia tyyliin Niko Ahvonen & Cortina Jets. Ehkä seuraavaksi vuoroon kasarihirvitykset, vaikkapa Asia.
Jonkun leffankin voisi katsastaa myöhemmin illalla. Aiemmin tällä viikolla väijyin Colin Farrellin ja Ralph Fiennesin tähdittämän sysimustan rikoskomedian In Bruges. Brüggen maisemia oli nostalgista katsella, mutta ennen kaikkea oli mukava nähdä pitkästä aikaa hyvin kirjoitettu europätkä Hollywood-hutun sijaan. Kipeänhauskan ja sopivasti absurdin tarinan hieno loppuratkaisu oli jotain, mihin en ollut lainkaan varautunut. Yllättävää oli nimenomaan se, että loppu oli iskevä, eivät niinkään itse tapahtumat. Käänne pisti tosissaan miettimään, että miksihän jenkkilän tarinamaakareille on niin luontevaa tuiskahtaa nokilleen ihan loppumetreillä, vaikka takana olisi jo puolitoista tuntia kiinnostavaa juonenkehittelyä. Siihen on jo niin tottunut, ettei parempaa edes älyä vaatia.
Tulin tuossa jokin aika sitten miettineeksi taas sellaistakin hölmöyttä, että olenkohan saanut mitään aikaan tässä alkuvoden aikana. Lopputulos oli, että enpä oikeastaan. Muutaman opintopisteen, pari lehtijuttua, yhden ainejärjestölehden numeron ja yhden omakustanne-ep:n, joka odottaa vielä monistusta ja jakelua. Kahdessa jälkimmäisessä oli sentään muitakin aikaansaajia. Tällaisten älyttömyyksien pohtimiseen voi reagoida ainoastaan siten, että yritän taas jonkin aikaa elää saamatta aikaan yhtikäs mitään. In your face, ambition!