Taas on lupa viihtyä
Se on sitten kevätkausi jo siinä pisteessä, että opiskeluvyyhti alkaa pikku hiljaa purkautua ympäriltä. Kirjatentit on selätetty ja pahuksen työläs metodipraktikumkin alkaa vedellä viimeisiään. Huhtikuussa suorittelen leppoisia luentokursseja ja kieliopintoja, vappuna on enää ohut langanpätkä kädessä ja lomalystit edessä. Oman alan kesäduunia ei tainnut tarttua koukkuun, mutta tässä vaiheessa on varmaan vielä sallittua huseerata pahaisena hantlankarina. Kunhan nyt vähän kyhnyä irtoaisi, jotta pääsee tien päälle.
Tenttikirjat on siis kiikutettu kirjastoon ja niiden tilalle haettu helpompaa ja parempaa ajankulua. Keskityin tänään hamstraamaan tavaraa postitalon kirjaston jazzhyllystä B-kirjaimen kohdalta. Valintaa ei ohjannut mikään kauaskantoinen tai järjestelmällinen tavoite. Tajusinpahan vain, että George Benson, Terence Blanchard, Dave Brubeck, Brecker Brothers, Big Bad Voodoo Daddy ja The Bad Plus ovat jääneet turhan vähälle kuuntelulle. Näiden artistien parissa kuluu varmaan ihan mukavasti viikko, joka pitää vielä odottaa Pori Jazzin esiintyjäjulkistuksia. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mitä on tulossa. Tornihuhut eivät ole kantautuneet korviini. Kunhan listalta löytyy kohtuullisen kokoisia vanhan koulun nimiä ja hyvää elektromeininkiä ultra musiciin, niin olen tyydytetty. Joku hyvä poppivaihtoehtokin kelpaisi. Koskahan Lenny Kravitz saataisiin Poriin? Tähän mennessä julkistetuista numeroista Duffy ei sytytä sitten yhtään, Raphael Saadiq nyt jonkin verran, muttei tarpeeksi houkutellakseen kirjuriin. Odottaa sopii, että perjantaille ja lauantaille ladattaisiin vielä isommat paukut.
Nykypäivänä ihmisen eloa on kyllä helpotettu todella avokätisesti. Ei tarvitse edes antautua TV:n årjaksi, kun voi katsella vaikka Yle areenaa. Palvelu tulee tarpeeseen, koska Yle lähettää kaksi tämänhetkistä suosikkisarjaani päällekkäin. Yleensä Kyösti Pöystin kyynis-nihilistinen tykitys Pasilassa on kiireellisempää nähtävää kuin Uutishuoneen viiltävän tarkka ajankuva. Molemmat ohjelmat ovat kuitenkin sen verran koukuttavia, että usein täytyy siirtyä viisistä suoraan läppärin ääreen refresh-namiskaa paukuttamaan. Areena kun toimii kuitenkin pienellä viiveellä.
Pasilan toinen kausi on ollut yllättävän laadukas, mutta alkaa jo vähitellen toistaa itseään. Repomiehen jorinat eivät koskaan ole olleet hirveän osuvia, ja sieluun sattuu, kun laatua yritetään korvata määrällä. Pöystiltä ja Routalemmeltä tulee onneksi välillä aika huikeaa tavaraa. Uutishuone sen sijaan vain paranee jaksojen vähetessä. Aluksi sarjaa pystyi katsomaan sillä verukkeella, että historiallisista uutistapahtumista nyt vaan kuuluu olla kiinnostunut. Kohta alkoi kuitenkin vaikuttaa House-efekti, eli katsoja koukutettiin lopullisesti ihmissuhdedraamalla ja jaksojen näkyvän rakenteen muodostavat uutisjutut alkoivat muuttua yhä yhdentekevämmiksi. On mukava katsella pitkästä aikaa vähän naiivia ja paikoin vaivaannuttavaa suomalaista draamaa. Jokin siinä viehättää. Ei kannata miettiä kuinka uskottavaa on, että työkaverit kainosti vilkuilevat toisiaan kymmenisen vuotta saamatta mitään aikaiseksi. Ainakin sillä luodaan jännitettä. Uutishuone saattaisi olla vähän helpommin unohtuva sarja ilman Vuokko Hovatan laulamaa tunnaria. Jos jokin kikka nykypopissa kolahtaa, niin se, että basso on pinnassa. Ihan sama, vaikka nakutetaan yhtä nuottia per tahti, kunhan se vaan tulee korkealta ja kovaa! Ja onhan se biisi nyt ilman basistiakin ihan hiton tarttuva.
Siinä taisivatkin olla tämän hetken päällimmäiset tuntemukset. Nyt teetä tulille ja uusin House pyörimään.
Tenttikirjat on siis kiikutettu kirjastoon ja niiden tilalle haettu helpompaa ja parempaa ajankulua. Keskityin tänään hamstraamaan tavaraa postitalon kirjaston jazzhyllystä B-kirjaimen kohdalta. Valintaa ei ohjannut mikään kauaskantoinen tai järjestelmällinen tavoite. Tajusinpahan vain, että George Benson, Terence Blanchard, Dave Brubeck, Brecker Brothers, Big Bad Voodoo Daddy ja The Bad Plus ovat jääneet turhan vähälle kuuntelulle. Näiden artistien parissa kuluu varmaan ihan mukavasti viikko, joka pitää vielä odottaa Pori Jazzin esiintyjäjulkistuksia. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mitä on tulossa. Tornihuhut eivät ole kantautuneet korviini. Kunhan listalta löytyy kohtuullisen kokoisia vanhan koulun nimiä ja hyvää elektromeininkiä ultra musiciin, niin olen tyydytetty. Joku hyvä poppivaihtoehtokin kelpaisi. Koskahan Lenny Kravitz saataisiin Poriin? Tähän mennessä julkistetuista numeroista Duffy ei sytytä sitten yhtään, Raphael Saadiq nyt jonkin verran, muttei tarpeeksi houkutellakseen kirjuriin. Odottaa sopii, että perjantaille ja lauantaille ladattaisiin vielä isommat paukut.
Nykypäivänä ihmisen eloa on kyllä helpotettu todella avokätisesti. Ei tarvitse edes antautua TV:n årjaksi, kun voi katsella vaikka Yle areenaa. Palvelu tulee tarpeeseen, koska Yle lähettää kaksi tämänhetkistä suosikkisarjaani päällekkäin. Yleensä Kyösti Pöystin kyynis-nihilistinen tykitys Pasilassa on kiireellisempää nähtävää kuin Uutishuoneen viiltävän tarkka ajankuva. Molemmat ohjelmat ovat kuitenkin sen verran koukuttavia, että usein täytyy siirtyä viisistä suoraan läppärin ääreen refresh-namiskaa paukuttamaan. Areena kun toimii kuitenkin pienellä viiveellä.
Pasilan toinen kausi on ollut yllättävän laadukas, mutta alkaa jo vähitellen toistaa itseään. Repomiehen jorinat eivät koskaan ole olleet hirveän osuvia, ja sieluun sattuu, kun laatua yritetään korvata määrällä. Pöystiltä ja Routalemmeltä tulee onneksi välillä aika huikeaa tavaraa. Uutishuone sen sijaan vain paranee jaksojen vähetessä. Aluksi sarjaa pystyi katsomaan sillä verukkeella, että historiallisista uutistapahtumista nyt vaan kuuluu olla kiinnostunut. Kohta alkoi kuitenkin vaikuttaa House-efekti, eli katsoja koukutettiin lopullisesti ihmissuhdedraamalla ja jaksojen näkyvän rakenteen muodostavat uutisjutut alkoivat muuttua yhä yhdentekevämmiksi. On mukava katsella pitkästä aikaa vähän naiivia ja paikoin vaivaannuttavaa suomalaista draamaa. Jokin siinä viehättää. Ei kannata miettiä kuinka uskottavaa on, että työkaverit kainosti vilkuilevat toisiaan kymmenisen vuotta saamatta mitään aikaiseksi. Ainakin sillä luodaan jännitettä. Uutishuone saattaisi olla vähän helpommin unohtuva sarja ilman Vuokko Hovatan laulamaa tunnaria. Jos jokin kikka nykypopissa kolahtaa, niin se, että basso on pinnassa. Ihan sama, vaikka nakutetaan yhtä nuottia per tahti, kunhan se vaan tulee korkealta ja kovaa! Ja onhan se biisi nyt ilman basistiakin ihan hiton tarttuva.
Siinä taisivatkin olla tämän hetken päällimmäiset tuntemukset. Nyt teetä tulille ja uusin House pyörimään.