2010-luku, mihin se minut vei?
Taas on uusi vuosikymmen. Tuottaa tiettyä hankaluutta opetella sanomaan "toissa vuosikymmenellä" tarkoitettaessa 00-lukua, jota on tottunut 10 vuotta nimittelemään "viime vuosikymmeneksi". Mutta nyt 10-luku onkin viime vuosikymmen. Oli muuten aika kummallinen vuosikymmen, jälleen kerran. Enpä olisi arvannut, kuinka se menee ja minne se minut johtaa.
Syksyllä 2011, kun vanha LJ-yhteisö oli vielä voimissaan, kirjoittelin tänne eräästä päässäni myllertäneestä oivalluksesta. Jälkeenpäin ajatellen tuo on suunnattoman tärkeä hetki elämässäni - siltä se tuntuikin siinä hetkessä, mutten silti olisi uskonut. Lainaan tähän yhden loputtoman pitkän katkelman:
"Maailmassa on aivan hirmuisen paljon läheisyyttä! Ihmiset jakavat toistensa kanssa kotinsa, asiansa ja elämänsä. Ihmiset nukkuvat keskenään samassa sängyssä muusta syystä kuin tilanpuutteesta. Ihmiset nukkuvat omasta tahdostaan vakituisesti saman peiton alla! AUTS! Minua on johdettu harhaan jo vuosikausia, ellei vuosikymmeniä. Olen harhautunut sellaiseen kulttuuriseen positioon, jossa itsellisyys ja omaehtoisuus näyttää myönteiseltä ja edistykselliseltä. "Alas uuvuttavan parisuhteen valta" ja muuta shittiä. Olen myös kuvitellut, että tavikset ovat jotenkin tunnevammaisia. Että heidän parisuhteessaan yksi osapuoli uurastaa perheensä eteen ja katkeroituu, kun ei saa ansaitsemaansa tunnustusta, toisen osapuolen vihatessa stereotyyppisiä syntipukki-ihmisryhmiä, kannattaessa jääkiekkojoukkuetta ja vongatessa seksiä. Eiväthän kaikki olekaan sellaisia karikatyyrityyppejä! Ehkei kesähäiden ja TV:n hääohjelmien suosio olekaan vain sitä, että tyhmä tyttö haluaa kerran elämässään prinsessahäät ennen kuin erotaan (ja käteen jää todennäköisesti yksin huollettava kakara). Nehän ihmiset rakastavat toisiaan! Ja koskettavat toisiaan hellästi joka yö."
2010-luku tosiaan alkoi niissä merkeissä, että oletin vain tietynlaisen kulttuurisen eliitin, jota kuvittelin "tiedostavaksi etujoukoksi", ymmärtävän asioista mitään. Minä ja biseksuaalinen tyttöystäväni M (jonka kanssa seurustelusuhde oli päättynyt jo tuolloin 2011, mutta olemme yhä hyvin läheisiä ystäviä), joukko kavereita ja tuttuja, ihmiset tietyillä keskustelufoorumeilla ja niin edelleen. Yhtäkkiä käynnistyi kehitys, joka ennen vuosikymmenen loppua päätyi melkein päinvastaiseen positioon. Ne tietyt vieraantuneet, keskiluokkataustaiset, kaupunkilaiset kuplaihmiset nimenomaan eivät ymmärrä juuri mitään. Siinä kuplassa ajatellaan, että jos yksi tärkeimmistä arvoista on "rakkaus", se on yhtä kuin "oikeus rakkauteen muillekin kuin heteroille", ja tämän oikeuden puolustamiseksi ollaan valmiita vihaamaan toisin ajattelevia. Oma rakkauselämä? Luultavasti sinkkusähläystä, kevyttä & pinnallista, retuperällä tai sitä ei ole. 2010-luvulla Pridet ovat olleet Suomen suurimpia massatapahtumia, vuonna 2019 jopa (silloinen) pääministeri osallistui Prideen. Lisäksi minäkin elän yhä sen verran kuplassa, etten ihan oikeasti enää tiedä ihmisiä, joiden mielestä oikeus rakkauteen kuuluisi vain heteroille.
Valtaosa kuluneesta vuosikymmenestä sujui joko parisuhteessa tai muuten vain läheisissä tekemisissä uuden ihmisen, A:n kanssa. Kun aloimme seurustella, A nimenomaan sanoi haluavansa olla miehen kanssa. Jonkin aikaa ajatus oli vieras, mutta silti se sopi muuttuvaan maailmankuvaani. Päädyimme ennen pitkää yhteiseen kotiin ja saman peiton alle nukkumaan. Jossain vaiheessa minun täytyi myöntää itselleni, että minusta tuntuikin ihan hyvältä olla mies eikä "tg-tyttö" - uuden käsitteistön mukaan transfeminiini - tai edes androgyyni. Ja vaikka yhä pidän sukupuolta jollain tasolla pelkkänä omaksuttuna roolina, tämä on riittänyt kääntämään tietyt hahmotustavat ylösalaisin. Olin esimerkiksi kuvitellut, että heittäytyminen ulos sukupuolikarsinasta, johon minut oli kasvatettu, avartaa sitä karsinaa. Todellisuudessa sen ilmaiseminen, että minä en mahdu karsinaan, vain vahvistaa karsinan ahtautta. Lisäksi luulottelin, että oma feminiinistyminen feminiinistää yhteiskuntaa. Oikeasti vain näytin esimerkkiä, ettei siinä karsinassa tarvitse pysyä. Ja kun eletään maskuliinisessa yhteiskunnassa, valtaosa niistä, joihin esimerkkini teki vaikutuksen, oli syntymässä tytöiksi määriteltyjä, jotka pyrkivät ulos ahtaasta naiskarsinasta - siis maskuliinistuivat. Soppa vain sakenee, kun havaitaan, että tyttöjen ja nuorten naisten homoseksuaaliset suhteet ovat selvästi yleisempiä kuin poikien ja nuorten miesten. Joskus näin tämän feministiseltä kannalta hyvänä, nykyään näen siinä enemmän poikien ja miesten jäämistä yksin.
Minun feminismini oli alun perinkin "feminiinismiä". Halusin feminiinimmän maailman ja lisää arvostusta sekä naisille että kulttuurisesti naisellisina pidetyille asioille. 2010-luvun intersektionaalisen feminismin en näe ajavan tätä asiaa, vaan jopa päinvastoin. Vähemmistöpainotus saa jotkut feministit jopa halveksimaan naisia, jotka yhä haluavat olla naisia. Arvot ovat lipsahtaneet koviksi, siis maskuliinisiksi. Tämä olisi ällistyttänyt minua vuonna 2010, mutta tänään, tammikuussa 2020, uskon puolustavani naisia ja rakentavani feminiinimpää maailmaa olemalla jonkinlainen humanistinen konservatiivi. Uskon, että seksuaalisessakin suhteessa mies, joka antaa kumppanilleen tilaa olla nainen eikä pelkkä pakkomielteisesti tasa-arvoisen suhteen toinen osapuoli, emansipoi paremmin naiseutta. Myös suhteen tasa-arvoisuus toteutuu usein paremmin, kun sitä toteutetaan kokonaisuuden eikä yksityiskohtien tasolla. Jos nainen haluaisi omaksua seksiroolin, jota määrittää klassinen sweet surrender, tarkoittaisiko se automaattisesti, että hän on alistettu? Vai onko se enemmän alistamista, että hänet runnotaan aktiiviseen rooliin, vaikka hänen luontonsa ohjaisi passiivisuuteen? Totta kai osa passiivisuudesta on alistavan kasvatuksen tulosta. Mutta come on: milloin päällekäyvästä aktiivisuudesta tuli hyve ja vieläpä ainoa hyve? Itse halusin alkuanikin sitä, että altruismista ja toisen huomioon ottamisesta tulee entistä enemmän hyveitä.
Uuden aikakauden piti näyttää, että vanha miesmyytti sai mennä menojaan ja feminiiniys säilyttäisi asemansa tai vahvistuisi, koska myös miehet (tai syntymässä pojiksi määritellyt) saisivat olla feminiinejä tai epämaskuliinisia. 2010-luku ohjasi meidät vain kohti maskuliinisuuden vahvistumista, koska painopiste on on ollut siinä, että naiset (tai syntymässä tytöiksi määritellyt) saavat olla maskuliinisia tai epäfeminiinejä.
Feminismi ei ole ainoa käsite, jonka nyt 2020-luvun alussa tunnen yllättävän vieraaksi. Vasemmisto(laisuude)lle on näet käynyt samoin. Minusta 2010-luvun vasemmistolaisuus on ollut vuosi vuodelta enemmän elitismiä. Sitä ohjailevat ne tietyt vieraantuneet, keskiluokkataustaiset, kaupunkilaiset kuplaihmiset, jotka tuntuvat ymmärtävän perin vähän yhteiskunnasta. Ei heihin enää kiinnosta samastua. Minua kiinnostaa paljon enemmän, mitä ajattelee halveksittu TV:n hääohjelmia katsova kumppaninsa kanssa saman peiton alla nukkuva tavis jostain idästä tai pohjoisesta, kuin helsinkiläinen itseään ironisesti kommunistiksi kutsuva liberaali, joka ei voi kirjoittaa yhteiskunnallisista ajatuksistaan sotkematta mukaan jenkkiläisiä nettimeemejä, Flowta ja Slushia, ja kuvittelee perussuomalaisten, jotka ovat tietysti natseja, yrittävän minä päivänä hyvänsä suistaa vapaan & demokraattisen länsimaamme totalitarismiin. Apuuvva.
2010-luku johdatti minut myös keskelle omaehtoista kulttuuriliikehdintää, joka tunnetaan nimellä Tampere Underground. Siihen oli helppo samastua. Olen nykyisin Tampere Underground -kannatusyhdistyksen hallituksen jäsen, mutta samaan aikaan olen pääni sisällä ottanut etäisyyttä varsinaiseen skeneen. En tainnutkaan koskaan olla "keskellä", vaan olen ollut ulkopuolinen niin kuin aina ennenkin kaikkialla. En ole orgaaninen osa sitä, vaikka olisinkin aktiivisesti mukana. Skeneen on kuulunut arvoja, joihin olen mielelläni yhtynyt, mutta elitismiltä ei ole vältytty sielläkään. On jännä, että pysyy ulkopuolisena, vaikka on jatkuvasti järjestämässä tapahtumia, joissa pyörii näitä samoja ihmisiä. Viimekesäinen Woodstock oli minulle jo eräänlainen unelmien täyttymys. Kyllä täällä on voinut olla kaikessa kivassa mukana - ja siitä huolimatta: vuoden 2020 alussa suunnittelen muuttoa pois Tampereelta. Saas nähdä.
Syksyllä 2011, kun vanha LJ-yhteisö oli vielä voimissaan, kirjoittelin tänne eräästä päässäni myllertäneestä oivalluksesta. Jälkeenpäin ajatellen tuo on suunnattoman tärkeä hetki elämässäni - siltä se tuntuikin siinä hetkessä, mutten silti olisi uskonut. Lainaan tähän yhden loputtoman pitkän katkelman:
"Maailmassa on aivan hirmuisen paljon läheisyyttä! Ihmiset jakavat toistensa kanssa kotinsa, asiansa ja elämänsä. Ihmiset nukkuvat keskenään samassa sängyssä muusta syystä kuin tilanpuutteesta. Ihmiset nukkuvat omasta tahdostaan vakituisesti saman peiton alla! AUTS! Minua on johdettu harhaan jo vuosikausia, ellei vuosikymmeniä. Olen harhautunut sellaiseen kulttuuriseen positioon, jossa itsellisyys ja omaehtoisuus näyttää myönteiseltä ja edistykselliseltä. "Alas uuvuttavan parisuhteen valta" ja muuta shittiä. Olen myös kuvitellut, että tavikset ovat jotenkin tunnevammaisia. Että heidän parisuhteessaan yksi osapuoli uurastaa perheensä eteen ja katkeroituu, kun ei saa ansaitsemaansa tunnustusta, toisen osapuolen vihatessa stereotyyppisiä syntipukki-ihmisryhmiä, kannattaessa jääkiekkojoukkuetta ja vongatessa seksiä. Eiväthän kaikki olekaan sellaisia karikatyyrityyppejä! Ehkei kesähäiden ja TV:n hääohjelmien suosio olekaan vain sitä, että tyhmä tyttö haluaa kerran elämässään prinsessahäät ennen kuin erotaan (ja käteen jää todennäköisesti yksin huollettava kakara). Nehän ihmiset rakastavat toisiaan! Ja koskettavat toisiaan hellästi joka yö."
2010-luku tosiaan alkoi niissä merkeissä, että oletin vain tietynlaisen kulttuurisen eliitin, jota kuvittelin "tiedostavaksi etujoukoksi", ymmärtävän asioista mitään. Minä ja biseksuaalinen tyttöystäväni M (jonka kanssa seurustelusuhde oli päättynyt jo tuolloin 2011, mutta olemme yhä hyvin läheisiä ystäviä), joukko kavereita ja tuttuja, ihmiset tietyillä keskustelufoorumeilla ja niin edelleen. Yhtäkkiä käynnistyi kehitys, joka ennen vuosikymmenen loppua päätyi melkein päinvastaiseen positioon. Ne tietyt vieraantuneet, keskiluokkataustaiset, kaupunkilaiset kuplaihmiset nimenomaan eivät ymmärrä juuri mitään. Siinä kuplassa ajatellaan, että jos yksi tärkeimmistä arvoista on "rakkaus", se on yhtä kuin "oikeus rakkauteen muillekin kuin heteroille", ja tämän oikeuden puolustamiseksi ollaan valmiita vihaamaan toisin ajattelevia. Oma rakkauselämä? Luultavasti sinkkusähläystä, kevyttä & pinnallista, retuperällä tai sitä ei ole. 2010-luvulla Pridet ovat olleet Suomen suurimpia massatapahtumia, vuonna 2019 jopa (silloinen) pääministeri osallistui Prideen. Lisäksi minäkin elän yhä sen verran kuplassa, etten ihan oikeasti enää tiedä ihmisiä, joiden mielestä oikeus rakkauteen kuuluisi vain heteroille.
Valtaosa kuluneesta vuosikymmenestä sujui joko parisuhteessa tai muuten vain läheisissä tekemisissä uuden ihmisen, A:n kanssa. Kun aloimme seurustella, A nimenomaan sanoi haluavansa olla miehen kanssa. Jonkin aikaa ajatus oli vieras, mutta silti se sopi muuttuvaan maailmankuvaani. Päädyimme ennen pitkää yhteiseen kotiin ja saman peiton alle nukkumaan. Jossain vaiheessa minun täytyi myöntää itselleni, että minusta tuntuikin ihan hyvältä olla mies eikä "tg-tyttö" - uuden käsitteistön mukaan transfeminiini - tai edes androgyyni. Ja vaikka yhä pidän sukupuolta jollain tasolla pelkkänä omaksuttuna roolina, tämä on riittänyt kääntämään tietyt hahmotustavat ylösalaisin. Olin esimerkiksi kuvitellut, että heittäytyminen ulos sukupuolikarsinasta, johon minut oli kasvatettu, avartaa sitä karsinaa. Todellisuudessa sen ilmaiseminen, että minä en mahdu karsinaan, vain vahvistaa karsinan ahtautta. Lisäksi luulottelin, että oma feminiinistyminen feminiinistää yhteiskuntaa. Oikeasti vain näytin esimerkkiä, ettei siinä karsinassa tarvitse pysyä. Ja kun eletään maskuliinisessa yhteiskunnassa, valtaosa niistä, joihin esimerkkini teki vaikutuksen, oli syntymässä tytöiksi määriteltyjä, jotka pyrkivät ulos ahtaasta naiskarsinasta - siis maskuliinistuivat. Soppa vain sakenee, kun havaitaan, että tyttöjen ja nuorten naisten homoseksuaaliset suhteet ovat selvästi yleisempiä kuin poikien ja nuorten miesten. Joskus näin tämän feministiseltä kannalta hyvänä, nykyään näen siinä enemmän poikien ja miesten jäämistä yksin.
Minun feminismini oli alun perinkin "feminiinismiä". Halusin feminiinimmän maailman ja lisää arvostusta sekä naisille että kulttuurisesti naisellisina pidetyille asioille. 2010-luvun intersektionaalisen feminismin en näe ajavan tätä asiaa, vaan jopa päinvastoin. Vähemmistöpainotus saa jotkut feministit jopa halveksimaan naisia, jotka yhä haluavat olla naisia. Arvot ovat lipsahtaneet koviksi, siis maskuliinisiksi. Tämä olisi ällistyttänyt minua vuonna 2010, mutta tänään, tammikuussa 2020, uskon puolustavani naisia ja rakentavani feminiinimpää maailmaa olemalla jonkinlainen humanistinen konservatiivi. Uskon, että seksuaalisessakin suhteessa mies, joka antaa kumppanilleen tilaa olla nainen eikä pelkkä pakkomielteisesti tasa-arvoisen suhteen toinen osapuoli, emansipoi paremmin naiseutta. Myös suhteen tasa-arvoisuus toteutuu usein paremmin, kun sitä toteutetaan kokonaisuuden eikä yksityiskohtien tasolla. Jos nainen haluaisi omaksua seksiroolin, jota määrittää klassinen sweet surrender, tarkoittaisiko se automaattisesti, että hän on alistettu? Vai onko se enemmän alistamista, että hänet runnotaan aktiiviseen rooliin, vaikka hänen luontonsa ohjaisi passiivisuuteen? Totta kai osa passiivisuudesta on alistavan kasvatuksen tulosta. Mutta come on: milloin päällekäyvästä aktiivisuudesta tuli hyve ja vieläpä ainoa hyve? Itse halusin alkuanikin sitä, että altruismista ja toisen huomioon ottamisesta tulee entistä enemmän hyveitä.
Uuden aikakauden piti näyttää, että vanha miesmyytti sai mennä menojaan ja feminiiniys säilyttäisi asemansa tai vahvistuisi, koska myös miehet (tai syntymässä pojiksi määritellyt) saisivat olla feminiinejä tai epämaskuliinisia. 2010-luku ohjasi meidät vain kohti maskuliinisuuden vahvistumista, koska painopiste on on ollut siinä, että naiset (tai syntymässä tytöiksi määritellyt) saavat olla maskuliinisia tai epäfeminiinejä.
Feminismi ei ole ainoa käsite, jonka nyt 2020-luvun alussa tunnen yllättävän vieraaksi. Vasemmisto(laisuude)lle on näet käynyt samoin. Minusta 2010-luvun vasemmistolaisuus on ollut vuosi vuodelta enemmän elitismiä. Sitä ohjailevat ne tietyt vieraantuneet, keskiluokkataustaiset, kaupunkilaiset kuplaihmiset, jotka tuntuvat ymmärtävän perin vähän yhteiskunnasta. Ei heihin enää kiinnosta samastua. Minua kiinnostaa paljon enemmän, mitä ajattelee halveksittu TV:n hääohjelmia katsova kumppaninsa kanssa saman peiton alla nukkuva tavis jostain idästä tai pohjoisesta, kuin helsinkiläinen itseään ironisesti kommunistiksi kutsuva liberaali, joka ei voi kirjoittaa yhteiskunnallisista ajatuksistaan sotkematta mukaan jenkkiläisiä nettimeemejä, Flowta ja Slushia, ja kuvittelee perussuomalaisten, jotka ovat tietysti natseja, yrittävän minä päivänä hyvänsä suistaa vapaan & demokraattisen länsimaamme totalitarismiin. Apuuvva.
2010-luku johdatti minut myös keskelle omaehtoista kulttuuriliikehdintää, joka tunnetaan nimellä Tampere Underground. Siihen oli helppo samastua. Olen nykyisin Tampere Underground -kannatusyhdistyksen hallituksen jäsen, mutta samaan aikaan olen pääni sisällä ottanut etäisyyttä varsinaiseen skeneen. En tainnutkaan koskaan olla "keskellä", vaan olen ollut ulkopuolinen niin kuin aina ennenkin kaikkialla. En ole orgaaninen osa sitä, vaikka olisinkin aktiivisesti mukana. Skeneen on kuulunut arvoja, joihin olen mielelläni yhtynyt, mutta elitismiltä ei ole vältytty sielläkään. On jännä, että pysyy ulkopuolisena, vaikka on jatkuvasti järjestämässä tapahtumia, joissa pyörii näitä samoja ihmisiä. Viimekesäinen Woodstock oli minulle jo eräänlainen unelmien täyttymys. Kyllä täällä on voinut olla kaikessa kivassa mukana - ja siitä huolimatta: vuoden 2020 alussa suunnittelen muuttoa pois Tampereelta. Saas nähdä.