Syksystä hyväksyntään
Kirjaan tässä satunnaisia ajatelmia tältä kylmä syksy -vuodenajalta, joka ahdistaa minua hieman, kuten joka vuosi. Pimeä syksy -vuodenaika on vasta alkamassa, talviaikaan siirrytään puolentoista vuorokauden päästä. Mutta on mielenkiintoista, miten joka syksy tulee jossain vaiheessa se hetki, jolloin katse ja toivo siirtyy seuraavaan kevätkauteen. Siihen asti on pärjäilty edellisen kesän jälkilämmöllä.
Minun pitäisi opetella hyväksymään. Minussa asuu sellainen mörkö, joka ei pidä juuri mistään, vastustaa melkein kaikkea ja ottaa tietysti melkein kaiken omille niskoilleen. Jos istun bussissa, kannan vastuuta siitä kuinka vastuullisesti bussikuski ajaa tai toiset bussimatkustajat istuvat penkeillä. Ihan niin kukkahattutäti en ole, että nousisin pikkurilli pystyssä paikaltani asioista vouhkaamaan; mutta toisaalta, nyt ne asiat jäävät myllertämään sisälleni. Sosiaalisen median käyttö on ollut vaikeaa, kun vedän parit palkokasvit nenääni mielipiteistä, jotka ovat mielestäni typeriä. Erityisesti, jos joku ihminen on muuten tosi fiksun ja kivan oloinen mutta sitten kannattaa ydinvoimaa tai jotain vastaavaa, otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. On ehkä hyvä puhua toisille ihmisille järkeä, mutta minä en sitä osaa vaan reaktioni on tyypillistä nenilleen saaneen hiukan henkisesti keskenkasvuisen ihmisen sönkkäystä. Ja sellainen ei johda mihinkään. Minun on nyt vain hyväksyttävä, että maailman ihmisillä on erilaisia näkemyksiä asioista eikä niihin vaikuttaminen ole kokonaan omalla vastuullani. Hyvänä harjoitustyönä hyväksymisessä toimii nyt Mediapolis, joksi Tampereen Yleä ja sen rakennuksiin kasvavaa media-alan keskittymää nimitetään. Minusta on ollut aivan naurettavaa, että 2010-luvulla sellainen nimetään Mediapolikseksi; siksi olen puhunut ystäville ja tuttaville "Tohlopoliksesta", kun paikka sijaitsee Tohlopissa. (Nimi ei ole omaa keksintöäni, vaan napattu jostakin sosiaalisesta mediasta.) Nyt olen katsellut paikkaa bussin ikkunasta ja ajatellut, että pinkki Mediapolis-valoteksti on loppujen lopuksi kaunis ja nimestä tulee mieleen ihan miellyttäviä asioita. Mikä etten hyväksyisi sellaista? Sama juttu Ikean taustamusiikin kanssa: se kuulostaa nykyään ihan kamalalta Radio Novalta, paitsi jos hyväksyn sen (ja samalla Radio Novan), jolloin käynti Ikeassa muuttuu paljon mukavammaksi.
En tiedä, ymmärtääkö tästä enää kukaan yhtään mitään. Mukaan lukien minut itseni.
Viime viikolla eräänä päivänä aurinko paistoi kauniisti ulkona. Minä kuuntelin sisällä Red Hot Chili Peppersin By the Way -levyä ja katsoin aurinkoon silmät kiinni. Jokin siinä tunnelmassa liippasi todella läheltä ihan aitoa pidättelemätöntä onnea, mikä minulle on viime aikoina ollut tosi harvinaista (yhdistä vuodenaika ja liian pakkomielteinen suhde maailman ja yhteiskunnan tilaan, jota en ole voinut hyväksyä). Oivalsin saman tien, että minun viime aikojen hymytön maailmanparannus on ollut sisimpään sieluuni nähden täysin ristiriidassa ja vinoutunutta, sillä hymy nimenomaan on ollut oleellinen osa koko identiteettiäni. Positiivisuuteenkin on oppinut asennoitumaan jotenkin kyynisesti, koska Alexander Stubb etc, vaikka positiivisuus on ollut melkein toinen nimeni niinä aikoina, kun onnea on ollut läsnä tässä omituisessa elämässäni.
Oma kiinnostava lukunsa on se, miten musiikkimaut ja hieman muutkin maut elävät. Bändi tai artisti, joka on aina tuntunut "toisten ihmisten musiikilta", alkaa yhtäkkiä kuulostaa oikein hyvältä. Tai musiikki, jonka on luullut jo jättäneensä taakse elämässä. Väreistä olen täällä kirjoittanutkin; yhtäkkiä väri, joka ei ole tuntunut yhtään miltään, voi muuttua uudeksi omaksi lemppariksi. Lähipiirissä eräs ihminen on nyt alkanut pitää ihan tavallisia sinisiä farkkuja, jotka ovat olleet kauan täysin vieraat hänen tyylilleen; ei siksi, että hän antaisi periksi tyylistään, vaan koska hän kokee omien tottumustensa kaipaavan tuuletusta ja niinpä niiden tavallisten sinisten farkkujen pitäminen tuntuu oikein hyvältä.
Minun pitäisi opetella hyväksymään. Minussa asuu sellainen mörkö, joka ei pidä juuri mistään, vastustaa melkein kaikkea ja ottaa tietysti melkein kaiken omille niskoilleen. Jos istun bussissa, kannan vastuuta siitä kuinka vastuullisesti bussikuski ajaa tai toiset bussimatkustajat istuvat penkeillä. Ihan niin kukkahattutäti en ole, että nousisin pikkurilli pystyssä paikaltani asioista vouhkaamaan; mutta toisaalta, nyt ne asiat jäävät myllertämään sisälleni. Sosiaalisen median käyttö on ollut vaikeaa, kun vedän parit palkokasvit nenääni mielipiteistä, jotka ovat mielestäni typeriä. Erityisesti, jos joku ihminen on muuten tosi fiksun ja kivan oloinen mutta sitten kannattaa ydinvoimaa tai jotain vastaavaa, otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. On ehkä hyvä puhua toisille ihmisille järkeä, mutta minä en sitä osaa vaan reaktioni on tyypillistä nenilleen saaneen hiukan henkisesti keskenkasvuisen ihmisen sönkkäystä. Ja sellainen ei johda mihinkään. Minun on nyt vain hyväksyttävä, että maailman ihmisillä on erilaisia näkemyksiä asioista eikä niihin vaikuttaminen ole kokonaan omalla vastuullani. Hyvänä harjoitustyönä hyväksymisessä toimii nyt Mediapolis, joksi Tampereen Yleä ja sen rakennuksiin kasvavaa media-alan keskittymää nimitetään. Minusta on ollut aivan naurettavaa, että 2010-luvulla sellainen nimetään Mediapolikseksi; siksi olen puhunut ystäville ja tuttaville "Tohlopoliksesta", kun paikka sijaitsee Tohlopissa. (Nimi ei ole omaa keksintöäni, vaan napattu jostakin sosiaalisesta mediasta.) Nyt olen katsellut paikkaa bussin ikkunasta ja ajatellut, että pinkki Mediapolis-valoteksti on loppujen lopuksi kaunis ja nimestä tulee mieleen ihan miellyttäviä asioita. Mikä etten hyväksyisi sellaista? Sama juttu Ikean taustamusiikin kanssa: se kuulostaa nykyään ihan kamalalta Radio Novalta, paitsi jos hyväksyn sen (ja samalla Radio Novan), jolloin käynti Ikeassa muuttuu paljon mukavammaksi.
En tiedä, ymmärtääkö tästä enää kukaan yhtään mitään. Mukaan lukien minut itseni.
Viime viikolla eräänä päivänä aurinko paistoi kauniisti ulkona. Minä kuuntelin sisällä Red Hot Chili Peppersin By the Way -levyä ja katsoin aurinkoon silmät kiinni. Jokin siinä tunnelmassa liippasi todella läheltä ihan aitoa pidättelemätöntä onnea, mikä minulle on viime aikoina ollut tosi harvinaista (yhdistä vuodenaika ja liian pakkomielteinen suhde maailman ja yhteiskunnan tilaan, jota en ole voinut hyväksyä). Oivalsin saman tien, että minun viime aikojen hymytön maailmanparannus on ollut sisimpään sieluuni nähden täysin ristiriidassa ja vinoutunutta, sillä hymy nimenomaan on ollut oleellinen osa koko identiteettiäni. Positiivisuuteenkin on oppinut asennoitumaan jotenkin kyynisesti, koska Alexander Stubb etc, vaikka positiivisuus on ollut melkein toinen nimeni niinä aikoina, kun onnea on ollut läsnä tässä omituisessa elämässäni.
Oma kiinnostava lukunsa on se, miten musiikkimaut ja hieman muutkin maut elävät. Bändi tai artisti, joka on aina tuntunut "toisten ihmisten musiikilta", alkaa yhtäkkiä kuulostaa oikein hyvältä. Tai musiikki, jonka on luullut jo jättäneensä taakse elämässä. Väreistä olen täällä kirjoittanutkin; yhtäkkiä väri, joka ei ole tuntunut yhtään miltään, voi muuttua uudeksi omaksi lemppariksi. Lähipiirissä eräs ihminen on nyt alkanut pitää ihan tavallisia sinisiä farkkuja, jotka ovat olleet kauan täysin vieraat hänen tyylilleen; ei siksi, että hän antaisi periksi tyylistään, vaan koska hän kokee omien tottumustensa kaipaavan tuuletusta ja niinpä niiden tavallisten sinisten farkkujen pitäminen tuntuu oikein hyvältä.