(no subject)
Kipu on kehon keino varoittaa sinua kudoksia uhkaavasta vaarasta. Kroonistunut kipu on tietysti asia sinänsä, kontekstistaan irroitettu varoitussignaali. Psykosomaattinen kipu taas on hämmentynyt yritys varoittaa väärää kanavaa kautta. Kipu ei itsessään ole pahasta, se on olemassa hyvästä syystä.
That said, kiinnitänkö minä enää mitään huomiota kipuihini? Dramaattisuus sikseen, mutta minulla kuitenkin on lähes jatkuvasti jonkin sortin kiputuntemuksia. Päänsärkyä, lihassärkyä, nivelsärkyä, vatsakipuja, kuukautiskiertoon liittyviä kipuja (monenlaisia), kolhuja, mustelmia, ja jos kaikki muu pettää, niin sitten esiinpistävät luut voivat ottaa kivasti kontaktia johonkin. Unohtaa ei sovi sitä, että olen usein tukehtumaisillani herkän kurkkuni takia, kylmä on sietämätön olotila ja harrastan aivan spesiaaleja pääkipuja kulmakarvojen alle pesiytyneestä jomotuksesta läpi aivojen virtaavaan happoon ja tajunnanvievään migreeniin.
Montako kuukautta minulta meni vaivautua jatkuvien vatsakipujen kanssa lääkäriin? Miten monta poskiontelontulehdusta vuodessa voi potea? Miksei minua edes kiinnosta, kun kesken tentin vatsa vääntää itsensä kivuliaalle solmulle?
Osittain ongelma on siinä, että olen luovuttanut. Keho on joka tapauksessa hajalla. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei vaikuta niin pahalta vaivalta, mutta kun oheisongelmaa on päättymätön lista ja niistä melkein kaikki minulla, ja kohtalo teki minusta vielä vähemmistöryhmän edustajan (pikkulapsella keski-ikäisten naisten sairaus), sillä lääkitys korjaa hormoonit muttei oireita, noh. Tapaus on kerta kaikkiaan menetetty.
Ja kun kerran lähtokohtaisesti on rikkinäinen, niin haittaako esimerkiksi pätkääkään syödä allergisoivia aineita ja mennä perään saunaan? Kyllä minä tiedän varsin hyvin, että saunominen nostaa riskiä reaktioon, ja että oireiden säännöllisesti pahentuessa tietoinen kalalle altistaminen ei ole fiksua, mutta vitut jos välitän.
Toisaalta en mene lääkäriin, koska vuorovaikutussuhteemme kusee säännönmukaisesti aina. Jollei kyseessä ole Tatyana suoraan venäjältä aksentteineen, lääkäri mumisee, hössöttää, sönkkää tai on vittumainen. Minkä lisäksi menen lukkoon noissa tilanteissa. Emme kohtaa, mutta onhan se penjizilliinjitön antibiootti joskus ihan kiva saada, joten välillä pitää vaivautua.
Perjantaina olen virallisen määritelmän mukaan vanhapiika. Kolme vuotta vielä, ja joutuisin maksamaan vanhanpiianveroa. Mutta mitäs pienistä. En myöskään osaa opiskella, tai hakea töitä, tai mitään muutakaan. Perjantaina asuntohaku päättyy, ja mahd. pian saan kuulla, että tulen vastaisuudessa olemaan joko a) asunnoton tai b) velkavankeudessa.
Mahakivut sikseen, mutta olin pillahtaa itkuun Porthanian aulassa. Nöyryyttävää.
That said, kiinnitänkö minä enää mitään huomiota kipuihini? Dramaattisuus sikseen, mutta minulla kuitenkin on lähes jatkuvasti jonkin sortin kiputuntemuksia. Päänsärkyä, lihassärkyä, nivelsärkyä, vatsakipuja, kuukautiskiertoon liittyviä kipuja (monenlaisia), kolhuja, mustelmia, ja jos kaikki muu pettää, niin sitten esiinpistävät luut voivat ottaa kivasti kontaktia johonkin. Unohtaa ei sovi sitä, että olen usein tukehtumaisillani herkän kurkkuni takia, kylmä on sietämätön olotila ja harrastan aivan spesiaaleja pääkipuja kulmakarvojen alle pesiytyneestä jomotuksesta läpi aivojen virtaavaan happoon ja tajunnanvievään migreeniin.
Montako kuukautta minulta meni vaivautua jatkuvien vatsakipujen kanssa lääkäriin? Miten monta poskiontelontulehdusta vuodessa voi potea? Miksei minua edes kiinnosta, kun kesken tentin vatsa vääntää itsensä kivuliaalle solmulle?
Osittain ongelma on siinä, että olen luovuttanut. Keho on joka tapauksessa hajalla. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei vaikuta niin pahalta vaivalta, mutta kun oheisongelmaa on päättymätön lista ja niistä melkein kaikki minulla, ja kohtalo teki minusta vielä vähemmistöryhmän edustajan (pikkulapsella keski-ikäisten naisten sairaus), sillä lääkitys korjaa hormoonit muttei oireita, noh. Tapaus on kerta kaikkiaan menetetty.
Ja kun kerran lähtokohtaisesti on rikkinäinen, niin haittaako esimerkiksi pätkääkään syödä allergisoivia aineita ja mennä perään saunaan? Kyllä minä tiedän varsin hyvin, että saunominen nostaa riskiä reaktioon, ja että oireiden säännöllisesti pahentuessa tietoinen kalalle altistaminen ei ole fiksua, mutta vitut jos välitän.
Toisaalta en mene lääkäriin, koska vuorovaikutussuhteemme kusee säännönmukaisesti aina. Jollei kyseessä ole Tatyana suoraan venäjältä aksentteineen, lääkäri mumisee, hössöttää, sönkkää tai on vittumainen. Minkä lisäksi menen lukkoon noissa tilanteissa. Emme kohtaa, mutta onhan se penjizilliinjitön antibiootti joskus ihan kiva saada, joten välillä pitää vaivautua.
Perjantaina olen virallisen määritelmän mukaan vanhapiika. Kolme vuotta vielä, ja joutuisin maksamaan vanhanpiianveroa. Mutta mitäs pienistä. En myöskään osaa opiskella, tai hakea töitä, tai mitään muutakaan. Perjantaina asuntohaku päättyy, ja mahd. pian saan kuulla, että tulen vastaisuudessa olemaan joko a) asunnoton tai b) velkavankeudessa.
Mahakivut sikseen, mutta olin pillahtaa itkuun Porthanian aulassa. Nöyryyttävää.