Mäkimiehet taivaassa
”Nyt tuntuu varmaan hyvältä.” Hoikka ja miellyttävän näköinen vaaleatukkainen mies kysyi toiselta hieman lyhyemmältä, joka käveli hänen vierellään rinnehotellin käytävää pitkin.
”Paremmalta”, toinen sanoi ja virnisti sanojensa vakuudeksi tavalla, joka sai toisenkin miehen kasvoille leviämään hymyn.
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuskin kukaan meistä varsinaisesti odotti tätä.”
”Ei odottanutkaan, mutta ainakin minä toivoin sitä. En ole koskaan ennen hypännyt näin täydellisesti.”
”Paitsi Salt Lake cityssä kuusi vuotta sitten”, vaaleampi mies naurahti pyyhkäisten samalla hiuksensa parempaan kuosiin.
”Niin siellä. Mutta nyt oli kyse taidosta, silloin kaiken pystyi pistämään onnen piikkiin.”
Tämä hymynsävytteinen voiton huumaa tihkuva keskustelua ei välttämättä sano sinulle mitään vielä, joten puhujien on varmaankin hyvä tulla päivänvaloon. Toinen heistä, pidempi ja vaaleampi on Thomas Morgenstern, Itävallan uusi mäki-ihme. Toinen hieman vanhempi mies, jonka silmät tuikkivat ilkikurisesti ja hymy ulottuu lähes korvasta korvaan, on Simon Amman. Hänkin on mäkihyppääjä, sveitsiläinen tosin, mutta näillä kahdella miehellä on silti yhteinen kieli ja yhteinen intohimo: mäkihyppy. Heidän hilpeytensä syy oli yksinkertainen; Simi oli juuri hypännyt voittoon jo toisissa peräkkäisissä kisoissa Zakopanen suurmäessä. Sveitsiläinen oli viettänyt jonkinlaista hiljaiseloa viimeiset puoli vuotta, joten voitot olivat tullee melkoisena yllätyksenä. Simi oli hyvä hyppääjä ja varsinkin taidokas lentäjä, mutta ponnistuksen heikkous tiputti hänet usein alemmille sijoille. Thomasilla taas ponnistus ja lentäminen olivat aikalailla balanssissa, joten hän tavoitteli taivasta huomattavasti Simiä useammin. Tänä kyseisenä viikonloppuna lahjakas nuori itävaltalainen oli kuitenkin saanut tyytyä kakkossijaan. Hän ei kuitenkaan ollut katkera, vaan pikemminkin riemastunut hyvän ystävänsä menestymisestä. Oikeastaan se kuului lajiin; kaikki oli mäkihypyssä niin paljon kiinni paitsi taidosta, myös tuurista, ettei kenellekään voinut olla katkera.
Simi ja Morgi erosivat kolmannen kerroksen käytävässä, kun Simi pysähtyi huoneensa oven eteen. Morgi halasi tätä vielä kerran ja onnitteli täydellisesti nappiin menneestä suorituksesta. Simi ei edelleenkään voinut muuta kuin hymyillä, sillä jo pelkästään tämän iltaisen keveän liitonsa ja täydellisen telemarkinsa muistelu sai hänen suupielensä kääntymään vastustamattomaan hymyyn. Hän olisi voinut hyppelehtiä koko matkan mäeltä hotellille, mutta se nyt varsinkin olisi lyönyt hänen otsaansa hullun leiman. Jotkut hyppääjät, joita Simi ei kovinkaan hyvin tuntenut, olisivat saattaneet ottaa sellaisen käytöksen prassailuna, eikä Simi tahtonut kenenkään ajattelevan, että hän piti itseään jotenkin muita parempana.
Heti kun pieni sveitsiläinen sai avattua huoneensa oven, joku kapsahti hänen kaulaansa hihkuen suorastaan ylitsepursuavan riemukkaalla äänellä.
”Sinä voitit Simi, sinä voitit, me voitimme. Mahtavaa!” Toinen sveitsiläishyppääjä Andreas Küttel hieroi Simin selkää kämmenellään tavalla, jonka oli ehkä tarkoitus ilmentää jonkinlaista yhtäaikaista hellyyttä ja hämmennystä.
”Kyllähän sitä kerran vuodessa pitää yllättää. Ja älä yritä väittää että uskoit minuun, näin kyllä sinun ilmeesi, kun lopullinen voittaja varmistui”, Simi naurahti kepeästi. Hänen äänessään ei ollut tippaakaan katkeruutta, eikä hän sellaista tuntenutkaan. Miten kukaan voisi ikinä olla vihainen tai katkera niin herttaiselle ja vilpittömälle ihmiselle kuin Andi.
”Älä nyt! Jos olisimme lyöneet vetoa, niin olisin heti pistänyt uudet Fischerini likoon sinun puolestasi.” Andreaksen sanat kuullessaan Simi purskahti hyväsydämiseen nauruun.
”Älä höpise. Sinähän katsot suksiasi kuin ne olisivat ainoa rakkautesi.” Andreas ei vastannut, mutta hänen silmänsä tuikkivat tavalla, joka antoi ymmärtää paljon enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet kertoa.
Ja sitten tapahtui se, mikä oli tapahtunut niin monta kertaa ennenkin. Hiihtoliiton vuosikokouksissa ja mäkiviikon avaustilaisuuksissa puolen tusinan samppanjalasin jälkeen. Huulet löysivät toisensa, ja kaksi miestä vajosi pehmeään, leikittelevään suudelmaan. Simi muisti ne ensimmäiset kerrat, kun tämä oli tuntunut väärältä ja jollain tapaa typerältä; ihan kuin he näkisivät lapsellista, kiellettyä unta. Nykyään suuteleminen Andin kanssa tuntui luonnolliselta. Ihan kuin heidän elämällään ei olisi koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin nämä pienet hetket, joina ympäröivä maailma katosi johonkin kauas.
Kesken suudelman joku koputti oveen niin kärsimättömästi, että Simi hätkähti ja työnsi Andin varovaisesti kauemmas. Hän ei tahtonut kenenkään tietävän tästä, vaikka rakastikin tuota toista miestä enemmän kuin ketään muuta. Andi vilkaisi Simiä kysyvästi ja tämä nyökkäsi vastaukseksi ottaen askeleen kohti ovea ja avaten sen rauhallisella liikkeellä. Raskaan hotellin oven takana seisoi Guido Landert, Sveitsin mäkijoukkueen kolmas hyppääjä. Tämä ei ollut koskaan saavuttanut yhtäkään voittoa Maailmancupissa, mutta kuului kuitenkin vakiokalustoon; ei kisaa ilman Guidoa. Yleensä mies oli hyväntuulinen ja huoleton, mutta tällä kertaa jokin tuntui olevan vinossa. Guidon kasvoilla ei näkynyt hänelle tyypillistä vinoa hymyä, vaan pikemminkin huolestunut ja mietteliäs ilme.
”Mikä on?” Andi kerkesi avata suunsa ennen Simiä, jonka huulilla sama kysymys oli jo käväissyt.
”Minulla olisi asiaa.”
”Mitä?” Simin äänensävy oli kärsimätön ja hieman kärkeväkin. Se johtui siitä, että Guido oli onnistunut pelkällä epätavallisella olemuksellaan kääntämään hänen mielialansa jyrkkään laskuun.
”Ei sitä voi tässä ovensuussa kertoa, vaikka uskokaa tai älkää, tahtoisin sen äkkiä pois sydämeltäni.” Andreas väisti ovelta, että Guido pääsi astumaan sisään. Heti oven sisäpuolelle päästyään hän istui Simin sängylle ja katsoi molempia miehiä vakavasti, kuitenkaan ottamatta täydellistä katsekontaktia.
Vaikka Simi olikin jo hiukan jossain mielensä syvässä kerroksessa epäillyt tällaista, se tuli kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Guidon seuraavat sanat jähmettivät hänen sydämensä jäämöhkäleeksi ja äskettäinen kevyt hyvänolontunne katosi parissa sekunnissa.
”Minä olen päättänyt lopettaa hyppäämisen.” Guidon sanoja seurasi muutaman sekunnin hiljaisuus, joka tuntui samaan aikaan sekä helpottavalta sekä ahdistavalta.
”Siis mitä?” Andi sai ensimmäisenä suunsa auki, mutta hänen sanansa tuntuivat jotenkin irrallisilta ja turhilta.
”Sitä juuri. Minä en enää jaksa teeskennellä, että nautin siitä.”
”Ja sinä päätit sitten vaan luovuttaa ja jättää koko joukkueen pulaan. Kuinka idiootti voi ihminen olla.” Simin äänessä oli sellaista katkeruutta, että Andinkin loi hämmästyneen katseen yleensä niin hyväntuuliseen mieheen. Guido näytti lyödyltä. Tällaista reaktiota hän ei ollut osannut odottaa.
”Eihän tämä koske muita kuin minua. Tämä ei vain suju. En jaksa katsella kun te rikotte maailmanennätyksiä ja minä tuskin kykenen ylittämään K-pistettä yhdessäkään kisassa.”
”Ai että nyt se on meidän vikamme. Pitäisikö meidän kenties huitoa kuin tuulimyllyt ilmalennossa tai mokata ponnistusvaiheessa, että sinun itseluottamuksesi kohoaisi?”
”En minä sanonut niin.”
”Sanoitpa.”
”Sinun kuulossasi on ilmeisesti jotain vikaa. Tai sitten ymmärryksessä.”
”Toivoisinpa niin, sillä silloin olisin saattanut kuulla väärin.”
”Ihan oikeasti Simi, sinun täytyy ymmärtää että tämä on minun päätökseni.”
”Ei niin kauan kuin se koskee koko joukkueen tulevaisuutta!” Simin ääni oli noussut pari pykälää ja hänestä tuntui, että nyt täytyisi päästää kaikki ulos tai tuloksena olisi todellinen räjähdys. Ei riittänyt vain se, että Guido oli onnistunut pilaamaan koko illan pelkällä sisääntulollaan, vaan tämän piti myös leikkiä marttyyria ja väärinymmärrettyä uhria.
”Rauhoitu Simi”, Andi yritti pistää väliin, mutta Simi mulkaisi häntä niin pahasti, että mies katsoi parhaaksi vaieta.
”Ehkä on sitten parempi että minä lähden tästä häiritsemästä teitä.” Guidonkin ääni muistutti jo mäkitornissa puhaltavaa viimaa, eikä hän edelleenkään katsonut kumpaakaan miehistä silmiin.
”Ei tarvitse vaivautua. Minusta tuntuu, että te voitte jäädä tänne juonimaan ihan rauhassa”, Simi sähähti äänellä, josta oli luettavissa se, ettei hän kaivannut enempää selittelyjä. Andi ei kerinnyt edes luoda Simiin hänelle niin tyypillistä pyytävää katsetta ennen kuin tämä oli jo astellut ulos ja paiskannut oven kiinni perässään.
Simi käveli pitkin hotellin käytävää niin raskain askelin, että ne varmasti kuulivat kaikki lähellä olevat. Hän astui hissiin ja painoi ensimmäisen kerroksen nappia paljon voimallisemmin kuin tavallisesti; oli vain hyvä, ettei lähietäisyydellä ollut ketään ihmistä, sillä siitä ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Vain lisää pahoja sanoja ja rikottuja ystävyyksiä. Simi puri huultaan ja painoi otsansa vasten hissin kylmää lasiseinää. Hän toivoi, ettei tätä iltaa olisi koskaan tullut, ei tätä tilannetta, eikä näitä tunteita. Miten Guido pystyi tekemään näin? Jättämään heidät kaikki pulaan? Ei enää joukkuekisoja, ei toivoakaan mistään sellaisesta, sillä joukkueessa täytyi olla vähintään neljä henkeä. Sen neljännen sai aina ympättyä jostain mukaan, mutta kahden kohdalla se ei olisi mahdollista. Guido ei voinut olla niin tyhmä, ettei käsittänyt, miten vaikeaan tilanteeseen tämä veisi Werner Schusterin, heidän päävalmentajansa? Tämä joutuisi taas tyytymään yhdistetyn miehiin, jotka mokasivat lähes aina ponnistusvaiheessa ja joiden sukset vipattivat aina järjettömästi vieden tyylipisteet minimiin. Guido ei yksinkertaisesti ollut ajatellut loppuun asti, eikä Simi olisi koskaan uskonut sitä hänestä. Hän oli niin uskomattoman pettynyt, ettei sille ollut sanaakaan.
Simi käveli hotellin ovista ulos hengittäen sisäänsä raikasta ulkoilmaa. Se oli jotenkin kovin rauhoittavaa, eivätkä Simin ajatukset parin minuutin kuljeskelun jälkeen kiertäneet enää niin tuskallista kehää kuin vielä hetki sitten. Ei hän vieläkään voinut sanoa ymmärtävänsä Guidoa ja olisi halunnut uskoa tämän pelkästään vitsailleen. Vaikkei tuollaisessa vitsissä olisi periaatteessa mitään hauskaa.
Mutta entä jos Andikin oli lopettamassa? Tämä oli vaikuttanut viime aikoina hyvin poissaolevalta, jotenkin ei niin omalta itseltään. Eikä tämä ollut sanonut Guidolle mitään, vaikka oli ollut paikalla. Simi tunsi sisuksissaan ilkeän muljahduksen. Entä jos hän jäisi yksin, yksin mäkijoukkueeseen, joka oli ennen ollut heidän juttunsa. Heidän yhteinen haaveensa ja toivonsa. Niin ei todellakaan saisi käydä. Monet tahtoivat lopettaa uransa huipulla, ehkä se olisi Andinkin tavoite. Simi käveli hetken päämäärättömästi hotellin pihalla, sillä hän ei osannut pysähtyäkään. Kai Andi olisi sanonut hänelle jotain? Ei tämä voisi koskaan jättää häntä yksin. Hotellin varjoissa piileskelevä pimeys tuntui tulevan lähemmäksi, muuttuvan kylmemmäksi. Simi työnsi tärisevät kätensä takkinsa taskuihin ja yritti koota itsensä. Ei Andi voisi koskaan tehdä sellaista hänelle.
Simi käveli kapean lumen peittämän polun mäkitornille, joka kohosi ylhäisessä yksinäisyydessään kuin jokin patsas tai muistomerkki. Täällä Simi oli aina tuntenut olevansa eniten oma itsensä, eniten kotonaan. Hän istui portaille, jotka veivät kiemurrellen ylös mäkitorniin, ja hautasi kasvot käsiinsä. Maailma tuntui yhtäkkiä hirveän turvattomalta ja kylmältä paikalta, varjotkin tuntuivat kasvaneen. Simi oli niin uppoutunut omiin synkkiin ajatuksiinsa, ettei heti huomannut Andia, joka oli tullut hänen vierelleen kevein, hiljaisin askelin. Tämä istui Simin viereen ja kietoi kätensä kapeiden hartioiden ympärille. Sanoja ei tarvittu Simin taistellessa kyyneleitä vastaan, ja Andin silittäessä kevyesti tämän tummanruskeita hiuksia. Vasta pitkän ajan jälkeen Andi sanoi ensimmäiset sanansa, eikä hän kuulostanut syyttävältä, vaan ainoastaan hieman epätoivoiselta.
”Guido on tehnyt päätöksensä. Hän ei kuuntele ketään enää.” Simi ei vastannut, vaan tuijotti hiljalleen maahan tipahtelevia lumihiutaleita lasittunein silmin.
”Guido ei tahdo satuttaa meitä. Hän vain ei suostu valehtelemaan itselleen. Toisin kuin eräät.” Nämä sanat saivat Simin nostamaan katseensa Andiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
”En minä valeh…” Simin sanat keskeytyivät kun Andi suuteli häntä pitkään ja hartaasti, rakastavasti.
”Kyllä minä sen tiedän.”
Title: Kauniita sanoja ja tummia varjoja
Author:
Pairing: Simon Ammann/Janne Happonen
Genre: Slash, romance
Rating: PG
Summary: Vain yhdet huulet voivat antaa sen tyydytyksen, jonka me molemmat tahdomme.
A/N: Minun kirjoittamakseni aika suorasanainen raapale.
Hyvien hetkien jälkeen tuntuu aina kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Todellisuus on niin ohut, niin hauras, että kieltäessämme sen se katoaa. Rakkaus on aineellinen, vaikka tahtoisimme ajatella toisin. Rakkaus on typerä, eikä se kuuntele sanojamme.
Niiden hetkien jälkeen muiden suudelmat maistuvat karvaalta. Vain yhdet huulet voivat antaa sen tyydytyksen, jonka me molemmat tahdomme.
Silloin suudelmat muuttuvat kiihkeiksi, kädet hapuilevat ihoa, jota koskettaa. Ei ole toista niin siroa ja kaunista vartaloa kuin sinun, ei yhtä pehmeitä ja vaativia huulia. Ei yhtä kirkkaita silmiä, eikä yhtä kaunista hymyä.
Kosketuksemme hiipuessa vain palavaksi muistikuvaksi huulillani tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan.
”Paremmalta”, toinen sanoi ja virnisti sanojensa vakuudeksi tavalla, joka sai toisenkin miehen kasvoille leviämään hymyn.
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuskin kukaan meistä varsinaisesti odotti tätä.”
”Ei odottanutkaan, mutta ainakin minä toivoin sitä. En ole koskaan ennen hypännyt näin täydellisesti.”
”Paitsi Salt Lake cityssä kuusi vuotta sitten”, vaaleampi mies naurahti pyyhkäisten samalla hiuksensa parempaan kuosiin.
”Niin siellä. Mutta nyt oli kyse taidosta, silloin kaiken pystyi pistämään onnen piikkiin.”
Tämä hymynsävytteinen voiton huumaa tihkuva keskustelua ei välttämättä sano sinulle mitään vielä, joten puhujien on varmaankin hyvä tulla päivänvaloon. Toinen heistä, pidempi ja vaaleampi on Thomas Morgenstern, Itävallan uusi mäki-ihme. Toinen hieman vanhempi mies, jonka silmät tuikkivat ilkikurisesti ja hymy ulottuu lähes korvasta korvaan, on Simon Amman. Hänkin on mäkihyppääjä, sveitsiläinen tosin, mutta näillä kahdella miehellä on silti yhteinen kieli ja yhteinen intohimo: mäkihyppy. Heidän hilpeytensä syy oli yksinkertainen; Simi oli juuri hypännyt voittoon jo toisissa peräkkäisissä kisoissa Zakopanen suurmäessä. Sveitsiläinen oli viettänyt jonkinlaista hiljaiseloa viimeiset puoli vuotta, joten voitot olivat tullee melkoisena yllätyksenä. Simi oli hyvä hyppääjä ja varsinkin taidokas lentäjä, mutta ponnistuksen heikkous tiputti hänet usein alemmille sijoille. Thomasilla taas ponnistus ja lentäminen olivat aikalailla balanssissa, joten hän tavoitteli taivasta huomattavasti Simiä useammin. Tänä kyseisenä viikonloppuna lahjakas nuori itävaltalainen oli kuitenkin saanut tyytyä kakkossijaan. Hän ei kuitenkaan ollut katkera, vaan pikemminkin riemastunut hyvän ystävänsä menestymisestä. Oikeastaan se kuului lajiin; kaikki oli mäkihypyssä niin paljon kiinni paitsi taidosta, myös tuurista, ettei kenellekään voinut olla katkera.
Simi ja Morgi erosivat kolmannen kerroksen käytävässä, kun Simi pysähtyi huoneensa oven eteen. Morgi halasi tätä vielä kerran ja onnitteli täydellisesti nappiin menneestä suorituksesta. Simi ei edelleenkään voinut muuta kuin hymyillä, sillä jo pelkästään tämän iltaisen keveän liitonsa ja täydellisen telemarkinsa muistelu sai hänen suupielensä kääntymään vastustamattomaan hymyyn. Hän olisi voinut hyppelehtiä koko matkan mäeltä hotellille, mutta se nyt varsinkin olisi lyönyt hänen otsaansa hullun leiman. Jotkut hyppääjät, joita Simi ei kovinkaan hyvin tuntenut, olisivat saattaneet ottaa sellaisen käytöksen prassailuna, eikä Simi tahtonut kenenkään ajattelevan, että hän piti itseään jotenkin muita parempana.
Heti kun pieni sveitsiläinen sai avattua huoneensa oven, joku kapsahti hänen kaulaansa hihkuen suorastaan ylitsepursuavan riemukkaalla äänellä.
”Sinä voitit Simi, sinä voitit, me voitimme. Mahtavaa!” Toinen sveitsiläishyppääjä Andreas Küttel hieroi Simin selkää kämmenellään tavalla, jonka oli ehkä tarkoitus ilmentää jonkinlaista yhtäaikaista hellyyttä ja hämmennystä.
”Kyllähän sitä kerran vuodessa pitää yllättää. Ja älä yritä väittää että uskoit minuun, näin kyllä sinun ilmeesi, kun lopullinen voittaja varmistui”, Simi naurahti kepeästi. Hänen äänessään ei ollut tippaakaan katkeruutta, eikä hän sellaista tuntenutkaan. Miten kukaan voisi ikinä olla vihainen tai katkera niin herttaiselle ja vilpittömälle ihmiselle kuin Andi.
”Älä nyt! Jos olisimme lyöneet vetoa, niin olisin heti pistänyt uudet Fischerini likoon sinun puolestasi.” Andreaksen sanat kuullessaan Simi purskahti hyväsydämiseen nauruun.
”Älä höpise. Sinähän katsot suksiasi kuin ne olisivat ainoa rakkautesi.” Andreas ei vastannut, mutta hänen silmänsä tuikkivat tavalla, joka antoi ymmärtää paljon enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet kertoa.
Ja sitten tapahtui se, mikä oli tapahtunut niin monta kertaa ennenkin. Hiihtoliiton vuosikokouksissa ja mäkiviikon avaustilaisuuksissa puolen tusinan samppanjalasin jälkeen. Huulet löysivät toisensa, ja kaksi miestä vajosi pehmeään, leikittelevään suudelmaan. Simi muisti ne ensimmäiset kerrat, kun tämä oli tuntunut väärältä ja jollain tapaa typerältä; ihan kuin he näkisivät lapsellista, kiellettyä unta. Nykyään suuteleminen Andin kanssa tuntui luonnolliselta. Ihan kuin heidän elämällään ei olisi koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin nämä pienet hetket, joina ympäröivä maailma katosi johonkin kauas.
Kesken suudelman joku koputti oveen niin kärsimättömästi, että Simi hätkähti ja työnsi Andin varovaisesti kauemmas. Hän ei tahtonut kenenkään tietävän tästä, vaikka rakastikin tuota toista miestä enemmän kuin ketään muuta. Andi vilkaisi Simiä kysyvästi ja tämä nyökkäsi vastaukseksi ottaen askeleen kohti ovea ja avaten sen rauhallisella liikkeellä. Raskaan hotellin oven takana seisoi Guido Landert, Sveitsin mäkijoukkueen kolmas hyppääjä. Tämä ei ollut koskaan saavuttanut yhtäkään voittoa Maailmancupissa, mutta kuului kuitenkin vakiokalustoon; ei kisaa ilman Guidoa. Yleensä mies oli hyväntuulinen ja huoleton, mutta tällä kertaa jokin tuntui olevan vinossa. Guidon kasvoilla ei näkynyt hänelle tyypillistä vinoa hymyä, vaan pikemminkin huolestunut ja mietteliäs ilme.
”Mikä on?” Andi kerkesi avata suunsa ennen Simiä, jonka huulilla sama kysymys oli jo käväissyt.
”Minulla olisi asiaa.”
”Mitä?” Simin äänensävy oli kärsimätön ja hieman kärkeväkin. Se johtui siitä, että Guido oli onnistunut pelkällä epätavallisella olemuksellaan kääntämään hänen mielialansa jyrkkään laskuun.
”Ei sitä voi tässä ovensuussa kertoa, vaikka uskokaa tai älkää, tahtoisin sen äkkiä pois sydämeltäni.” Andreas väisti ovelta, että Guido pääsi astumaan sisään. Heti oven sisäpuolelle päästyään hän istui Simin sängylle ja katsoi molempia miehiä vakavasti, kuitenkaan ottamatta täydellistä katsekontaktia.
Vaikka Simi olikin jo hiukan jossain mielensä syvässä kerroksessa epäillyt tällaista, se tuli kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Guidon seuraavat sanat jähmettivät hänen sydämensä jäämöhkäleeksi ja äskettäinen kevyt hyvänolontunne katosi parissa sekunnissa.
”Minä olen päättänyt lopettaa hyppäämisen.” Guidon sanoja seurasi muutaman sekunnin hiljaisuus, joka tuntui samaan aikaan sekä helpottavalta sekä ahdistavalta.
”Siis mitä?” Andi sai ensimmäisenä suunsa auki, mutta hänen sanansa tuntuivat jotenkin irrallisilta ja turhilta.
”Sitä juuri. Minä en enää jaksa teeskennellä, että nautin siitä.”
”Ja sinä päätit sitten vaan luovuttaa ja jättää koko joukkueen pulaan. Kuinka idiootti voi ihminen olla.” Simin äänessä oli sellaista katkeruutta, että Andinkin loi hämmästyneen katseen yleensä niin hyväntuuliseen mieheen. Guido näytti lyödyltä. Tällaista reaktiota hän ei ollut osannut odottaa.
”Eihän tämä koske muita kuin minua. Tämä ei vain suju. En jaksa katsella kun te rikotte maailmanennätyksiä ja minä tuskin kykenen ylittämään K-pistettä yhdessäkään kisassa.”
”Ai että nyt se on meidän vikamme. Pitäisikö meidän kenties huitoa kuin tuulimyllyt ilmalennossa tai mokata ponnistusvaiheessa, että sinun itseluottamuksesi kohoaisi?”
”En minä sanonut niin.”
”Sanoitpa.”
”Sinun kuulossasi on ilmeisesti jotain vikaa. Tai sitten ymmärryksessä.”
”Toivoisinpa niin, sillä silloin olisin saattanut kuulla väärin.”
”Ihan oikeasti Simi, sinun täytyy ymmärtää että tämä on minun päätökseni.”
”Ei niin kauan kuin se koskee koko joukkueen tulevaisuutta!” Simin ääni oli noussut pari pykälää ja hänestä tuntui, että nyt täytyisi päästää kaikki ulos tai tuloksena olisi todellinen räjähdys. Ei riittänyt vain se, että Guido oli onnistunut pilaamaan koko illan pelkällä sisääntulollaan, vaan tämän piti myös leikkiä marttyyria ja väärinymmärrettyä uhria.
”Rauhoitu Simi”, Andi yritti pistää väliin, mutta Simi mulkaisi häntä niin pahasti, että mies katsoi parhaaksi vaieta.
”Ehkä on sitten parempi että minä lähden tästä häiritsemästä teitä.” Guidonkin ääni muistutti jo mäkitornissa puhaltavaa viimaa, eikä hän edelleenkään katsonut kumpaakaan miehistä silmiin.
”Ei tarvitse vaivautua. Minusta tuntuu, että te voitte jäädä tänne juonimaan ihan rauhassa”, Simi sähähti äänellä, josta oli luettavissa se, ettei hän kaivannut enempää selittelyjä. Andi ei kerinnyt edes luoda Simiin hänelle niin tyypillistä pyytävää katsetta ennen kuin tämä oli jo astellut ulos ja paiskannut oven kiinni perässään.
Simi käveli pitkin hotellin käytävää niin raskain askelin, että ne varmasti kuulivat kaikki lähellä olevat. Hän astui hissiin ja painoi ensimmäisen kerroksen nappia paljon voimallisemmin kuin tavallisesti; oli vain hyvä, ettei lähietäisyydellä ollut ketään ihmistä, sillä siitä ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Vain lisää pahoja sanoja ja rikottuja ystävyyksiä. Simi puri huultaan ja painoi otsansa vasten hissin kylmää lasiseinää. Hän toivoi, ettei tätä iltaa olisi koskaan tullut, ei tätä tilannetta, eikä näitä tunteita. Miten Guido pystyi tekemään näin? Jättämään heidät kaikki pulaan? Ei enää joukkuekisoja, ei toivoakaan mistään sellaisesta, sillä joukkueessa täytyi olla vähintään neljä henkeä. Sen neljännen sai aina ympättyä jostain mukaan, mutta kahden kohdalla se ei olisi mahdollista. Guido ei voinut olla niin tyhmä, ettei käsittänyt, miten vaikeaan tilanteeseen tämä veisi Werner Schusterin, heidän päävalmentajansa? Tämä joutuisi taas tyytymään yhdistetyn miehiin, jotka mokasivat lähes aina ponnistusvaiheessa ja joiden sukset vipattivat aina järjettömästi vieden tyylipisteet minimiin. Guido ei yksinkertaisesti ollut ajatellut loppuun asti, eikä Simi olisi koskaan uskonut sitä hänestä. Hän oli niin uskomattoman pettynyt, ettei sille ollut sanaakaan.
Simi käveli hotellin ovista ulos hengittäen sisäänsä raikasta ulkoilmaa. Se oli jotenkin kovin rauhoittavaa, eivätkä Simin ajatukset parin minuutin kuljeskelun jälkeen kiertäneet enää niin tuskallista kehää kuin vielä hetki sitten. Ei hän vieläkään voinut sanoa ymmärtävänsä Guidoa ja olisi halunnut uskoa tämän pelkästään vitsailleen. Vaikkei tuollaisessa vitsissä olisi periaatteessa mitään hauskaa.
Mutta entä jos Andikin oli lopettamassa? Tämä oli vaikuttanut viime aikoina hyvin poissaolevalta, jotenkin ei niin omalta itseltään. Eikä tämä ollut sanonut Guidolle mitään, vaikka oli ollut paikalla. Simi tunsi sisuksissaan ilkeän muljahduksen. Entä jos hän jäisi yksin, yksin mäkijoukkueeseen, joka oli ennen ollut heidän juttunsa. Heidän yhteinen haaveensa ja toivonsa. Niin ei todellakaan saisi käydä. Monet tahtoivat lopettaa uransa huipulla, ehkä se olisi Andinkin tavoite. Simi käveli hetken päämäärättömästi hotellin pihalla, sillä hän ei osannut pysähtyäkään. Kai Andi olisi sanonut hänelle jotain? Ei tämä voisi koskaan jättää häntä yksin. Hotellin varjoissa piileskelevä pimeys tuntui tulevan lähemmäksi, muuttuvan kylmemmäksi. Simi työnsi tärisevät kätensä takkinsa taskuihin ja yritti koota itsensä. Ei Andi voisi koskaan tehdä sellaista hänelle.
Simi käveli kapean lumen peittämän polun mäkitornille, joka kohosi ylhäisessä yksinäisyydessään kuin jokin patsas tai muistomerkki. Täällä Simi oli aina tuntenut olevansa eniten oma itsensä, eniten kotonaan. Hän istui portaille, jotka veivät kiemurrellen ylös mäkitorniin, ja hautasi kasvot käsiinsä. Maailma tuntui yhtäkkiä hirveän turvattomalta ja kylmältä paikalta, varjotkin tuntuivat kasvaneen. Simi oli niin uppoutunut omiin synkkiin ajatuksiinsa, ettei heti huomannut Andia, joka oli tullut hänen vierelleen kevein, hiljaisin askelin. Tämä istui Simin viereen ja kietoi kätensä kapeiden hartioiden ympärille. Sanoja ei tarvittu Simin taistellessa kyyneleitä vastaan, ja Andin silittäessä kevyesti tämän tummanruskeita hiuksia. Vasta pitkän ajan jälkeen Andi sanoi ensimmäiset sanansa, eikä hän kuulostanut syyttävältä, vaan ainoastaan hieman epätoivoiselta.
”Guido on tehnyt päätöksensä. Hän ei kuuntele ketään enää.” Simi ei vastannut, vaan tuijotti hiljalleen maahan tipahtelevia lumihiutaleita lasittunein silmin.
”Guido ei tahdo satuttaa meitä. Hän vain ei suostu valehtelemaan itselleen. Toisin kuin eräät.” Nämä sanat saivat Simin nostamaan katseensa Andiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
”En minä valeh…” Simin sanat keskeytyivät kun Andi suuteli häntä pitkään ja hartaasti, rakastavasti.
”Kyllä minä sen tiedän.”
Title: Kauniita sanoja ja tummia varjoja
Author:
Pairing: Simon Ammann/Janne Happonen
Genre: Slash, romance
Rating: PG
Summary: Vain yhdet huulet voivat antaa sen tyydytyksen, jonka me molemmat tahdomme.
A/N: Minun kirjoittamakseni aika suorasanainen raapale.
Hyvien hetkien jälkeen tuntuu aina kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Todellisuus on niin ohut, niin hauras, että kieltäessämme sen se katoaa. Rakkaus on aineellinen, vaikka tahtoisimme ajatella toisin. Rakkaus on typerä, eikä se kuuntele sanojamme.
Niiden hetkien jälkeen muiden suudelmat maistuvat karvaalta. Vain yhdet huulet voivat antaa sen tyydytyksen, jonka me molemmat tahdomme.
Silloin suudelmat muuttuvat kiihkeiksi, kädet hapuilevat ihoa, jota koskettaa. Ei ole toista niin siroa ja kaunista vartaloa kuin sinun, ei yhtä pehmeitä ja vaativia huulia. Ei yhtä kirkkaita silmiä, eikä yhtä kaunista hymyä.
Kosketuksemme hiipuessa vain palavaksi muistikuvaksi huulillani tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan.