Moro Madeiralta
Enpä oo viittiny Livejournalia ees aukoa täällä ollessani mutta ei ole näköjään asiat paljon muuttunu. Kiva että joillain on kivaa, kurja että joillain on kurjaa.
Täällä on ollu kyllä aika messevä meininki, työhommat on ollu ihan mukavia vaikka alkuun pelkäsin että kyllästyn viikossa ja loput viis on pelkkää tuskaa. Oon tehny viimeiset kaks viikkoa 9h päiviä, ilman vapaapäiviä välissä. Tämä siksi, että äiti ja Jonne tulee käymään täällä ja haluan muutaman vapaapäivän jotka voin viettää niiden kanssa.
Mitä kaikkea oon täällä tehny. No, raatanu itteni kirjaimellisesti verille (bromeliadeissa kun on piikkejä, käsivarret näyttää siltä ku olisin leikittäny ydinjätteeseen kastettuja kissanpentuja ja kuuma suihku tuntuu tästä syystä lähinnä akkuhappokäsittelyltä), polttanu aivan helvetisti tupakkaa, ystävystynyt, oppinut ymmärtämään sitä, miten kaikki maailman asiat ovat yhteyksissä toisiinsa ja jokainen asia tietotekniikasta muinaisiin niveljalkaisiin toimii samalla tavalla, laittomuuksia, vitun ison puhelinlaskun (reilusti yli 400e) sekä häätänyt lukemattomia torakoita ja vaatekoita.
Yhtenä iltana istuttiin iltaa tossa terassilla josta on näkymä yli Funchalin. Kello oli jotain kymmenen, oli jo pimeää. Valkkaria siemaillen katselin valojen merta, joka rajautui mustan meren rantaviivaan. Mä tajusin, että vaikka aluks täällä oli helvetin vaikeaa ja ensimmäisenä viikkona olin tippa linssissä melkein joka ilta koti-ikävän vuoksi, on mulla silti asiat paremmin kuin hyvin. Kuinka usein kokee tällaisia asioita ilman, että edes hakee niitä? Mä oon löytäny tästä paikasta, joka monelle teistä on pelkkä turistirysä, sellaisia asioita joita en olis kuvitellu löytäväni.
Rakastun jokaiseen paikkaan, johon menen. Funchal jää mulle mieleen rauhoittavana, kasvattavana kokemuksena, jota en vaihtais pois. Olen ymmärtänyt itsestäni ja elämästäni niin paljon juttuja, että mua oikeasti mietityttää miten oon eläny itteni kanssa ennen tätä reissua. Puoli vuotta sitten kun aloin suunnittelemaan lähtöä edes jonnekin, sanoin Jonnelle että tämä on vain sellainen juttu, joka mun pitää tehdä. Ja niin tämä onkin.
Irroittautuminen kaikista niistä asioista ja ihmisistä, jotka kohtaan arjessani jatkuvasti on ollut terveellistä. Mun suhtautuminen on muuttunut, ja toivon, että voin olla ehjempi ihminen täältä palatessani.
Täällä on ollu kyllä aika messevä meininki, työhommat on ollu ihan mukavia vaikka alkuun pelkäsin että kyllästyn viikossa ja loput viis on pelkkää tuskaa. Oon tehny viimeiset kaks viikkoa 9h päiviä, ilman vapaapäiviä välissä. Tämä siksi, että äiti ja Jonne tulee käymään täällä ja haluan muutaman vapaapäivän jotka voin viettää niiden kanssa.
Mitä kaikkea oon täällä tehny. No, raatanu itteni kirjaimellisesti verille (bromeliadeissa kun on piikkejä, käsivarret näyttää siltä ku olisin leikittäny ydinjätteeseen kastettuja kissanpentuja ja kuuma suihku tuntuu tästä syystä lähinnä akkuhappokäsittelyltä), polttanu aivan helvetisti tupakkaa, ystävystynyt, oppinut ymmärtämään sitä, miten kaikki maailman asiat ovat yhteyksissä toisiinsa ja jokainen asia tietotekniikasta muinaisiin niveljalkaisiin toimii samalla tavalla, laittomuuksia, vitun ison puhelinlaskun (reilusti yli 400e) sekä häätänyt lukemattomia torakoita ja vaatekoita.
Yhtenä iltana istuttiin iltaa tossa terassilla josta on näkymä yli Funchalin. Kello oli jotain kymmenen, oli jo pimeää. Valkkaria siemaillen katselin valojen merta, joka rajautui mustan meren rantaviivaan. Mä tajusin, että vaikka aluks täällä oli helvetin vaikeaa ja ensimmäisenä viikkona olin tippa linssissä melkein joka ilta koti-ikävän vuoksi, on mulla silti asiat paremmin kuin hyvin. Kuinka usein kokee tällaisia asioita ilman, että edes hakee niitä? Mä oon löytäny tästä paikasta, joka monelle teistä on pelkkä turistirysä, sellaisia asioita joita en olis kuvitellu löytäväni.
Rakastun jokaiseen paikkaan, johon menen. Funchal jää mulle mieleen rauhoittavana, kasvattavana kokemuksena, jota en vaihtais pois. Olen ymmärtänyt itsestäni ja elämästäni niin paljon juttuja, että mua oikeasti mietityttää miten oon eläny itteni kanssa ennen tätä reissua. Puoli vuotta sitten kun aloin suunnittelemaan lähtöä edes jonnekin, sanoin Jonnelle että tämä on vain sellainen juttu, joka mun pitää tehdä. Ja niin tämä onkin.
Irroittautuminen kaikista niistä asioista ja ihmisistä, jotka kohtaan arjessani jatkuvasti on ollut terveellistä. Mun suhtautuminen on muuttunut, ja toivon, että voin olla ehjempi ihminen täältä palatessani.