Mietteitä muusta kuin mitä olisi pitänyt kirjoittaa
Se on aika jännä huomata, miten asiat muuttuu. Ja kuinka kuva itsestä on aina täysin erilainen niin, että ei voi koskaan tietää miten pitäisi itseensä suhtautua. Ne asiat hoksaa vasta jälkikäteen. Useimmiten ainakin.
Viimeisen vuoden aikana kokemani psyykkinen ja fyysinen muutos hämmentää minua jollain tasolla, mutta kuitenkin kaiken aikaa olen tiennyt, että tässä mennään oikeaan suuntaan. Vai mennäänkö? Jos olen yhtä jäävi tulkitsemaan vallitsevaa tilannetta kuin "itseä", voiko tämä mitenkään päättyä hyvin? Voiko kukaan koskaan sanoa, että "Hei, tää ajanjakso mun elämässä meni oikeesti hyvin, en valita mistään"?
Olen jälleen oppinut olemaan joukossa kotonani, ja se on aika mielenkiintoinen juttu. Kuten varmasti olen aiemmin todennut (tai ei nyt kovin varmasti, viime aikoina olen lähinnä pyöritellyt näitä juttuja itsekseni) on hauska huomata itsestään asioita, joita ei ole ennen huomannut. Voi ajatella, että ai mä olenkin tällainen ihminen, ai mä kuulunkin tähän kastiin. Ne asiat saattavat olla täysin vastakohtaisia siitä, miten on ennen niihin asioihin suhtautunut. Toisaalta ne voivat myös olla sellaisia, joiden kehittymiseen suuntaava aikajana on ollut näkyvillä ehkä jopa lapsuudesta asti.
Luin tuossa jotain vanhoja entryjäni taas ja muistin todella elävästi sen fiiliksen, mikä mulla oli sinä viimeisenä keväänä kun asuin täällä. Sitten kun muutin pois, oli mukava tulla käymään kotona ja ensimmäisen talven aikana podin hirvittävää koti-ikävää, halusin takaisin Rovaniemelle. Mutta nyt kun olen asettunut Ouluun niin hyvin, että olen alkanut jopa näkemään unia tuosta asunnosta jossa asun, tuntuu koko kaupunki jotenkin kodilta. Alan juurtua, ja se on hyvä juttu sillä olen ollut niin helvetin juureton niin helvetin pitkään.
Mutta milloin voi sanoa, että tämä on nyt hyvä ja valmis? Ehkei koskaan. Ehkä aina voi parantaa?
Kirjoitin 9.5.2008 seuraavaa:
olen hindu, koska en pyri muuhun kuin siihen, mitä on nyt.
täydellisyys on tässä, se naksuttelee hampaita unissaan.
Viimeisen vuoden aikana kokemani psyykkinen ja fyysinen muutos hämmentää minua jollain tasolla, mutta kuitenkin kaiken aikaa olen tiennyt, että tässä mennään oikeaan suuntaan. Vai mennäänkö? Jos olen yhtä jäävi tulkitsemaan vallitsevaa tilannetta kuin "itseä", voiko tämä mitenkään päättyä hyvin? Voiko kukaan koskaan sanoa, että "Hei, tää ajanjakso mun elämässä meni oikeesti hyvin, en valita mistään"?
Olen jälleen oppinut olemaan joukossa kotonani, ja se on aika mielenkiintoinen juttu. Kuten varmasti olen aiemmin todennut (tai ei nyt kovin varmasti, viime aikoina olen lähinnä pyöritellyt näitä juttuja itsekseni) on hauska huomata itsestään asioita, joita ei ole ennen huomannut. Voi ajatella, että ai mä olenkin tällainen ihminen, ai mä kuulunkin tähän kastiin. Ne asiat saattavat olla täysin vastakohtaisia siitä, miten on ennen niihin asioihin suhtautunut. Toisaalta ne voivat myös olla sellaisia, joiden kehittymiseen suuntaava aikajana on ollut näkyvillä ehkä jopa lapsuudesta asti.
Luin tuossa jotain vanhoja entryjäni taas ja muistin todella elävästi sen fiiliksen, mikä mulla oli sinä viimeisenä keväänä kun asuin täällä. Sitten kun muutin pois, oli mukava tulla käymään kotona ja ensimmäisen talven aikana podin hirvittävää koti-ikävää, halusin takaisin Rovaniemelle. Mutta nyt kun olen asettunut Ouluun niin hyvin, että olen alkanut jopa näkemään unia tuosta asunnosta jossa asun, tuntuu koko kaupunki jotenkin kodilta. Alan juurtua, ja se on hyvä juttu sillä olen ollut niin helvetin juureton niin helvetin pitkään.
Mutta milloin voi sanoa, että tämä on nyt hyvä ja valmis? Ehkei koskaan. Ehkä aina voi parantaa?
Kirjoitin 9.5.2008 seuraavaa:
olen hindu, koska en pyri muuhun kuin siihen, mitä on nyt.
täydellisyys on tässä, se naksuttelee hampaita unissaan.