Lukuhaaste: 1. Yhdysvallat
Lukuhaasteeni ensimmäinen maa: Yhdysvallat.
Luin Anthony Doerrin "Kaikki se valo jota emme näe". Ihan mieletön teos, sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja Saksaan. Ei keskitysleirejä, joten pystyin lukemaankin. Ei myöskään mitään perinteistä sotakuvausta taisteluineen, joten halusin myös lukea. Kaunista kieltä, hirvittävän hyvin kulkeva juoni ja niin elävät hahmot. Niitä kirjoja, joissa on pakko tietää, mitä tapahtuu, mutta samalla ei halua kirjan loppuvan, koska silloin pitää luopua sen maailmasta.
Muuta:
Nimijutut ovat edenneet kauheasti ja olen iloinen. Lisäsin FB:ssä nimeeni Kaarnan, joten nyt siellä on sekä virallinen nimeni että itse valitsemani nimi. En tavallaan halua tulla kaapista kaiken maailman sukulaisille, joten voin vain sanoa, että se on lempinimi, jos joku heistä kysyy. Toisaalta läheisille ihmisille ja muuten queer/trans/feministipiireissä liikkuville sanon todella mielelläni, että tämä on valittu nimeni ja olen iloinen, jos sitä käytetään. Ihmiset ovat suhtautuneet aivan ihanasti! Oon saanut postia Kaarnalle osoitettuna, oon esitellyt itseni Kaarnana yhdessä miitissä ja lukioaikainen, läheinen ystäväni kysyi, millä nimellä haluan itseäni kutsuttavan, kun näki FB-muutoksen.
Oon miettinyt sitä, että Katja ei tunnu musta kamalalta tai kokonaan vieraalta nimeltä. Sitten tajusin, että tässä voi myös olla kyse gender euphorian eikä gender dysphorian kautta asioiden tajuamisesta. Yleinen narratiivi on siis se, että transsukupuoliset tajuavat sukupuolensa dysforian, kamalan epämukavuuden ja vierauden kautta, kärsimysten tietä pitkin. ("Väärässä kehossa" -diskurssi kuuluu tähän todella vahvasti. Samoin se että "tiesi aina että jokin oli pielessä" tai "tunsi aina itsensä ulkopuoliseksi.") Toisaalta on myös ihmisiä, jotka tajuavat transsukupuolisuutensa hyvän olon kautta, sen ilon ja oikein nähdyksi tulemisen tunteen kautta, joka tulee, kun joku kunnioittaa omaa sukupuolta tai sukupuolittaa oikein tai käyttää itselle oikeita sanoja.
Mulla on myös dysforiaa, sosiaalista sekä kehollista. Mutta ehkä tässä saan seurata omaa hyvää oloani. Muutokset eivät ole aina vaarallisia ja maailmaa kaatavia. Saan muuttaa asioita siksi, että lopputulos tuntuu hyvältä ja paremmalta kuin lähtöpiste, sen ei aina tarvitse olla vain siksi, että lähtöpiste tuntuu kaamealta.
Laitan tähän myös kuvan musta, koska näytin mielestäni eilen kivalta. Alan ehkä ottaa femmeyttä osaksi identiteettiäni, se on sitä helpompaa, mitä vahvempi mun agender-identiteetti on. Ja varmaan vielä helpompaa, jos jossain vaiheessa mun keho on vähemmän naiseksi luettava.
Luin Anthony Doerrin "Kaikki se valo jota emme näe". Ihan mieletön teos, sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja Saksaan. Ei keskitysleirejä, joten pystyin lukemaankin. Ei myöskään mitään perinteistä sotakuvausta taisteluineen, joten halusin myös lukea. Kaunista kieltä, hirvittävän hyvin kulkeva juoni ja niin elävät hahmot. Niitä kirjoja, joissa on pakko tietää, mitä tapahtuu, mutta samalla ei halua kirjan loppuvan, koska silloin pitää luopua sen maailmasta.
Muuta:
Nimijutut ovat edenneet kauheasti ja olen iloinen. Lisäsin FB:ssä nimeeni Kaarnan, joten nyt siellä on sekä virallinen nimeni että itse valitsemani nimi. En tavallaan halua tulla kaapista kaiken maailman sukulaisille, joten voin vain sanoa, että se on lempinimi, jos joku heistä kysyy. Toisaalta läheisille ihmisille ja muuten queer/trans/feministipiireissä liikkuville sanon todella mielelläni, että tämä on valittu nimeni ja olen iloinen, jos sitä käytetään. Ihmiset ovat suhtautuneet aivan ihanasti! Oon saanut postia Kaarnalle osoitettuna, oon esitellyt itseni Kaarnana yhdessä miitissä ja lukioaikainen, läheinen ystäväni kysyi, millä nimellä haluan itseäni kutsuttavan, kun näki FB-muutoksen.
Oon miettinyt sitä, että Katja ei tunnu musta kamalalta tai kokonaan vieraalta nimeltä. Sitten tajusin, että tässä voi myös olla kyse gender euphorian eikä gender dysphorian kautta asioiden tajuamisesta. Yleinen narratiivi on siis se, että transsukupuoliset tajuavat sukupuolensa dysforian, kamalan epämukavuuden ja vierauden kautta, kärsimysten tietä pitkin. ("Väärässä kehossa" -diskurssi kuuluu tähän todella vahvasti. Samoin se että "tiesi aina että jokin oli pielessä" tai "tunsi aina itsensä ulkopuoliseksi.") Toisaalta on myös ihmisiä, jotka tajuavat transsukupuolisuutensa hyvän olon kautta, sen ilon ja oikein nähdyksi tulemisen tunteen kautta, joka tulee, kun joku kunnioittaa omaa sukupuolta tai sukupuolittaa oikein tai käyttää itselle oikeita sanoja.
Mulla on myös dysforiaa, sosiaalista sekä kehollista. Mutta ehkä tässä saan seurata omaa hyvää oloani. Muutokset eivät ole aina vaarallisia ja maailmaa kaatavia. Saan muuttaa asioita siksi, että lopputulos tuntuu hyvältä ja paremmalta kuin lähtöpiste, sen ei aina tarvitse olla vain siksi, että lähtöpiste tuntuu kaamealta.
Laitan tähän myös kuvan musta, koska näytin mielestäni eilen kivalta. Alan ehkä ottaa femmeyttä osaksi identiteettiäni, se on sitä helpompaa, mitä vahvempi mun agender-identiteetti on. Ja varmaan vielä helpompaa, jos jossain vaiheessa mun keho on vähemmän naiseksi luettava.