(no subject)
Mä tein sen.
Mä alotan graduni tässä kuussa!
EN voi uskoo tätä todeksi, koska viime vuonna tähän aikaan luin pääsykokeisiin, hain töitä, voin pahoin siitä kaikesta tunteesta, kun koin, etten kuulu minnekkään.
NYT, vajaassa vuodessa on tapahtunu paljon.Mä alotin bilsalla, tein työharjottelun aivan sigamageenupees paikassa hienojen tyyppien seurassa ja koin kerrankin olevani ihminen muiden ihmisten joukossa. Siis tarkotan sitä sillä, et kun avasin suuni puhuakseni soluista, syövästä, kuolemasta, geeneistä, opinnoista jne, niin jengi kuunteli, kommentoi, oli jopa kiinnostuneen oloisia ja keskusteli. Kukaan ei pitänyt outona saatikka vaihtanut puheenaihetta. Ihmisiä, joilla on samat intressit kuin itsellä, se tuntuu vaan niin oudolta ja ihmeelliseltä edelleen, mutta onneksi heitä on. Pakkopullani biokemia - tein siitä sen minisivuaineen arvosanalla kiitettävä. Jumantsiide, en olis uskonu sitäkään. Samaan aikaan oon ollu töissä ja opiskellu. Samaan aikaan mulla on ollu parisuhde, joka ylä- ja alamäistäkin huolimatta on kestäny.
Nyt nyt nyt nyt vaan tapahtuu niin paljon, etten vaan saa tunteitani mitenkään jäsenneltyä selkeeksi kokonaisuudeksi. Oon ihan hyper ja tuntuu et huomiseen tenttiin lukeminen jää ja menee taas ihan sivusuun, kun illalla on taas töitä ja pitää käydä hoitamassa yliopistolla pari juttuu jne. Lukeminen tuntuu vaikeelta, mun sydän lyö ja muutenkin käyn ihan ylikierroksilla. Huisii ja outoo. Kaikki tämä kulminoituu siihen, että yhtäkkiä oonkin tekemässä gradua?
Mieli tekis vaan juosta pitkin seiniä Speedy Gonzalesin lailla. Onko mulla oikeutta ees olla onnellinen ja nauttia? Onko mulla oikeutta luottaa siihen, että hetken verran mulla on elämässä jotain varmaa ja pysyvää? Onko siis sellanen turvallisuus loppupeleissä se mitä etsin?
Mä alotan graduni tässä kuussa!
EN voi uskoo tätä todeksi, koska viime vuonna tähän aikaan luin pääsykokeisiin, hain töitä, voin pahoin siitä kaikesta tunteesta, kun koin, etten kuulu minnekkään.
NYT, vajaassa vuodessa on tapahtunu paljon.Mä alotin bilsalla, tein työharjottelun aivan sigamageenupees paikassa hienojen tyyppien seurassa ja koin kerrankin olevani ihminen muiden ihmisten joukossa. Siis tarkotan sitä sillä, et kun avasin suuni puhuakseni soluista, syövästä, kuolemasta, geeneistä, opinnoista jne, niin jengi kuunteli, kommentoi, oli jopa kiinnostuneen oloisia ja keskusteli. Kukaan ei pitänyt outona saatikka vaihtanut puheenaihetta. Ihmisiä, joilla on samat intressit kuin itsellä, se tuntuu vaan niin oudolta ja ihmeelliseltä edelleen, mutta onneksi heitä on. Pakkopullani biokemia - tein siitä sen minisivuaineen arvosanalla kiitettävä. Jumantsiide, en olis uskonu sitäkään. Samaan aikaan oon ollu töissä ja opiskellu. Samaan aikaan mulla on ollu parisuhde, joka ylä- ja alamäistäkin huolimatta on kestäny.
Nyt nyt nyt nyt vaan tapahtuu niin paljon, etten vaan saa tunteitani mitenkään jäsenneltyä selkeeksi kokonaisuudeksi. Oon ihan hyper ja tuntuu et huomiseen tenttiin lukeminen jää ja menee taas ihan sivusuun, kun illalla on taas töitä ja pitää käydä hoitamassa yliopistolla pari juttuu jne. Lukeminen tuntuu vaikeelta, mun sydän lyö ja muutenkin käyn ihan ylikierroksilla. Huisii ja outoo. Kaikki tämä kulminoituu siihen, että yhtäkkiä oonkin tekemässä gradua?
Mieli tekis vaan juosta pitkin seiniä Speedy Gonzalesin lailla. Onko mulla oikeutta ees olla onnellinen ja nauttia? Onko mulla oikeutta luottaa siihen, että hetken verran mulla on elämässä jotain varmaa ja pysyvää? Onko siis sellanen turvallisuus loppupeleissä se mitä etsin?