Kohtalo on ämmistä ilkein
Mun pahin pelkoni sitten kävi toteen Juliuksen suhteen.
Viides varasija ei lohduta yrittänyttä sitten lainkaan.
Kiva.
Helvetin kiva.
Me suunniteltiin jo yhteistä tulevaa:" sitten ku sä oot bilsalla ja mää historialla, niin..."
Kuvat oli jo maalattu valmiiksi ja IKEAssa oli hauska seikkailla.
Tää päivä särki kaiken.
Oltiin sovittu, että mennään yhdessä kattoo ne tulokset Juslenian ovelta klo.10 ennen ku Julius menee duuniin kahdeksitoista. Muual itellä oli töitä kans tänään Naantalissa, jonne olin päättänyt lähtee polkee samoihin aikoihin. Mulla oli koko yön paha-aavistus. Soitin Juliukselle hyvänyöntoivotuspuhelun ja tsemppasin seuraavaan päivään. Se vastas mun puheluun site, etten tuntenu langan toisessa päässä puhuvaa miestä omakseni lainkaan. Julius oli kylmä, ilkee ja vittuili:"Sun olis pitäny pitää toi kannustuspuhe face-to-face, eikä näin puhelimitse ja kyllä sä nyt tiiät, et mua jännittää niin helvetisti."
Taas tollanen hirvee puhelu. Inhoon noita niin.
Halu kannustaa ja rohkaista, lopputulos on vaan sarkastista vittuilua.
Aamulla päätin tehdä vastoin sopimaamme ja kipitin Juslenian ovelle itsekseni. Silmäilin edessäni olevia listoja:" Kankaanpää, Kankaanpää, Kankaanpää, MISSÄ VITUSSA ON KANKAANPÄÄ EI-EI-EI-EI EIIIIII! Haa tuolla! Mut KUKA VITTU ON TUOMAS KANKAANPÄÄ, MISSÄ ON MUN JULIUKSEN NIMI, MISSÄ MISSÄ MISSÄ EI EI EI EIIII!"
Tajusin lopulta voihkivani ja melkein kiljuvani "EI":tä rakennuksen oven edessä itsekseni ja juoksin möykky mahassani kotiin. Pelkäsin niin perkeleesti:mitä sanoa toiselle? Miten lohduttaa miestä!?
Kello löi kymmenen ja soitin Juliukselle:"Joko mennään?"
"Ei tartte...Posti ehti ensin...viides varasija.."
Juoksinn Juliuksen kämpille, jossa mua odotti valvoneennäköinen mies. Halasin lujaa, silitin ja lopulta lohdutusta ja järkipuhetta(?) suorastaan tulvi mun suustani loputtomana virtana ulos. Istuimme Juliuksen sängyllä ja minä lohdutin. Sitten Juliuksen tuli aika lähteä töihin. Hän sanoi rakastavansa minua ja lupasimme soitella illemmalla.
Naantaliin pyöräilyyn meni tunti. Kassavuoro taas sujui sitäkin nopeammin. Sain Juliukselta pari viestiä, joissa hän kiitteli aamusta ja sanoi soittavansa illemmalla. Vuoroni päättyi ja poljin kotiin. Julius soitti, mutta tällä kertaa puhelu ei ollutkaan mikään iloinen vaan jälleen täynnä katkeruutta, kylmää ja vittuilua. En kuulemman ymmärrä enkä edes voi ymmärtää, miltä hänestä tuntuu. En osaa lohduttaa jne. ja lopuksi julius löi mulle taas luurin korvaan.
En ymmärtänyt yhtään, mitä sanoin väärin.
Tarkoitukseni oli lohdutta ei loukata.
Hetken kuluttua Julius soitti ja pyysi anteeksi. Kuitenkin puhelu päättyi taas vittuiluun ja siihen, että hän löi luurin korvaan.
Kiva mennä aamuksi puoli seittemäksi Runosmäkeen kuuntelemaan juoppojen ja nistien urputusta siitä, kun tupakat on loppu röökimasiinasta ja sen jälkeen kiva mennä Ruisrockiin tapaamaan muita kavereita, joita en oo nähny aikoihin.
Oon niin helvetin vihanen ja surullinen Juliuksen puolesta
Miksi, siis MIKSI SE EI PÄÄSSY SISÄÄN!!!?
Kohtalo on suuri hutsu ikinä!
Viides varasija ei lohduta yrittänyttä sitten lainkaan.
Kiva.
Helvetin kiva.
Me suunniteltiin jo yhteistä tulevaa:" sitten ku sä oot bilsalla ja mää historialla, niin..."
Kuvat oli jo maalattu valmiiksi ja IKEAssa oli hauska seikkailla.
Tää päivä särki kaiken.
Oltiin sovittu, että mennään yhdessä kattoo ne tulokset Juslenian ovelta klo.10 ennen ku Julius menee duuniin kahdeksitoista. Muual itellä oli töitä kans tänään Naantalissa, jonne olin päättänyt lähtee polkee samoihin aikoihin. Mulla oli koko yön paha-aavistus. Soitin Juliukselle hyvänyöntoivotuspuhelun ja tsemppasin seuraavaan päivään. Se vastas mun puheluun site, etten tuntenu langan toisessa päässä puhuvaa miestä omakseni lainkaan. Julius oli kylmä, ilkee ja vittuili:"Sun olis pitäny pitää toi kannustuspuhe face-to-face, eikä näin puhelimitse ja kyllä sä nyt tiiät, et mua jännittää niin helvetisti."
Taas tollanen hirvee puhelu. Inhoon noita niin.
Halu kannustaa ja rohkaista, lopputulos on vaan sarkastista vittuilua.
Aamulla päätin tehdä vastoin sopimaamme ja kipitin Juslenian ovelle itsekseni. Silmäilin edessäni olevia listoja:" Kankaanpää, Kankaanpää, Kankaanpää, MISSÄ VITUSSA ON KANKAANPÄÄ EI-EI-EI-EI EIIIIII! Haa tuolla! Mut KUKA VITTU ON TUOMAS KANKAANPÄÄ, MISSÄ ON MUN JULIUKSEN NIMI, MISSÄ MISSÄ MISSÄ EI EI EI EIIII!"
Tajusin lopulta voihkivani ja melkein kiljuvani "EI":tä rakennuksen oven edessä itsekseni ja juoksin möykky mahassani kotiin. Pelkäsin niin perkeleesti:mitä sanoa toiselle? Miten lohduttaa miestä!?
Kello löi kymmenen ja soitin Juliukselle:"Joko mennään?"
"Ei tartte...Posti ehti ensin...viides varasija.."
Juoksinn Juliuksen kämpille, jossa mua odotti valvoneennäköinen mies. Halasin lujaa, silitin ja lopulta lohdutusta ja järkipuhetta(?) suorastaan tulvi mun suustani loputtomana virtana ulos. Istuimme Juliuksen sängyllä ja minä lohdutin. Sitten Juliuksen tuli aika lähteä töihin. Hän sanoi rakastavansa minua ja lupasimme soitella illemmalla.
Naantaliin pyöräilyyn meni tunti. Kassavuoro taas sujui sitäkin nopeammin. Sain Juliukselta pari viestiä, joissa hän kiitteli aamusta ja sanoi soittavansa illemmalla. Vuoroni päättyi ja poljin kotiin. Julius soitti, mutta tällä kertaa puhelu ei ollutkaan mikään iloinen vaan jälleen täynnä katkeruutta, kylmää ja vittuilua. En kuulemman ymmärrä enkä edes voi ymmärtää, miltä hänestä tuntuu. En osaa lohduttaa jne. ja lopuksi julius löi mulle taas luurin korvaan.
En ymmärtänyt yhtään, mitä sanoin väärin.
Tarkoitukseni oli lohdutta ei loukata.
Hetken kuluttua Julius soitti ja pyysi anteeksi. Kuitenkin puhelu päättyi taas vittuiluun ja siihen, että hän löi luurin korvaan.
Kiva mennä aamuksi puoli seittemäksi Runosmäkeen kuuntelemaan juoppojen ja nistien urputusta siitä, kun tupakat on loppu röökimasiinasta ja sen jälkeen kiva mennä Ruisrockiin tapaamaan muita kavereita, joita en oo nähny aikoihin.
Oon niin helvetin vihanen ja surullinen Juliuksen puolesta
Miksi, siis MIKSI SE EI PÄÄSSY SISÄÄN!!!?
Kohtalo on suuri hutsu ikinä!