(no subject)
Aamu alkaa viiden herätyksellä.
Nousen ylös, puen, teen aamiaista, syön aamiaista, selaan lehden, pesen hampaat, istun autossa puoli tuontia tai jopa tunnin, kunnes havahdun istumasta duunipaikalla näyttöpäätteen äärellä kahvimuki kourassa. Kaikki tämä menee rutiinilla hitaasti kuin nauhalta kello neljään saakka, jonka jälkeen istun taas autossa tunnin tai kaksi hikoillen ruuhkassa ja toivoen, että olisin jo kotona.
Kotona? Siis Lohjalla.
Mitä sitten siellä?
en tiedä.
Päivästä toiseen, samaa rataa.
Tylsää ja tylsistymistä.
Haluttomuutta ja saamattomuutta.
Myönnän, mieleni on erittäin apea ja alakulon yllättäminen niskanpäälle on väistämätöntä joka kerta, kun olen Lohjalla pidempään kuin sen viikon. En voi mitään. Paikkakuntaan liittyy liikaa kipeitä muistoja.
Eilen olin koirien kanssa Harjulla lenkillä, kuten olen ollut joka ilta aina, kun vain pääsen ulos autosta kotimatkan jälkeen.
Vastaan tuli Suvi-Anne Siimes ja tämän mies Kari Penkkilä, joka on lääkärinä Lohjan terveyskeskuksessa ja kerran pelastanut henkeni.
Penkkilän näkeminen havahdutti taas hieman kelaamaan asioita, niitä juttuja, jotka taas pyörii mielessä.
Palasin kotiin ja istuin hiljaa entisessä huoneessani makoillen sängyllä - mietin ja päädyin taas johtopäätökseen: mulla ei ole täällä mitään syytä, ei tällä paikkakunnalla.
On totta, mistä tapeltiin taas faijan kanssa toissapäivänä, että en ole huolehtinut kuulemman itsestäni taaskaan riittävän hyvin. - En vain jaksa, en nyt. Tiedän sen, että samalla kun en jaksa, niin samalla voimavarani hupenevat entisestään niin, että se vastaisuudessa tarvittava "jaksaminen" vaatii kahta kauheampia ponnisteluja. Minulla ei vain ole nälkä Lohjalla eikä minua kiinnosta lähteä "kylille" kavereiden kanssa. Kavereiden, siis niiden, jotka asuvat tätä nykyään Helsingissä. Jos sitäpaitsi lähden stadiin, niin se tietää minulle rahankulua ja ajattelin ihan tosissani säästää tämän kesän.
Tyydyn siis tekemään kotitöitä, niitä, joita minun käsketään Lohjalla tehdä. Olla hiljaa ja valittamatta, olla tunnollinen ja mahdollisimman huomaamaton, sillä en halua herättää mitään suurempaa haloota perheeni keskuudessa nykyisellä olotilallani ottaen huomioon sen, kuinka kovaan ääneen sisareni taannoin julisti minulle kaikkien häpeävän juuri minua. Elän koomatilassa, kaikki menee slow-motionina eteenpäin, näyttelen innostunutta, keskustelen Huippumallihaussa-ohjelmasta ja katson televisiosta turhia sarjoja, jotta pysyn perheeni ajanhermolla edes hieman. Vihaan televisiota päivä päivältä enemmän. Se mikä erottaa mut lestadiolaisista tällä hetkellä on ainoastaan ehkä se, että tykkään tanssia, poltella silloin tällöin tupakkaa, surffata netissä, kiroilla sekä se, että mulle jumala on kuollut - sitä ei ole. "Päivä kerrallaan", ajattelen ja elän jotenkin. Vaaka näytti taas pelottavan vähän, kun eilen uskaltauduin sille ensimmäistä kertaa koko kesänä eli en yhtään ihmettele, miksi olen taas oireillut kaikinpuolin viime aikoina hyvinkin paljon. Olen väsynyt, tukkani lähtee taas - pakko leikata pian taas lyhkäseksi, koska muuten pälvikalju alkaa pistää peilistä katsoessa liikaa silmiin ja olen unohtanut taas, miltä kuukautiskivut edes tuntuivat. Kaipaan niitä jopa. En ole halunnut miestä yli vuoteen, jonka seurauksena eräs ystäväni piti minulle ehkä maailman tuomitsevimman saarnan frigidiyden vaaroista alle kolmekymppisenä.
Nyt en vain jaksa.
Ja jos puhuisin, niin se joka joutuisi kuuntelemaan puhettani, ei kestäisi sitä.
Siksi en puhu.
Ollessani hassulla-tuulella, kaipaan reaktioita. Ne kertovat minulle siitä, että vastapuoli on todellakin elävä olento, jolla on tunteita ja ajatuksia.
Ollessani surullinen, toivon vain, että minulla todellakin olisi se suuri olkapää, jota vasten voisin vain itkeä ja joko kuiskata tai sitten huutaa pahimmat pelkoni, jotta saisin ne ULOS hetkeksi itsestäni.
Oikeasti, haluan sitä, mutta tietty ylpeys sekä "karsinta" ihmistyyppejä kohtaan estää minua tekemästä niin sekä - se häpeä.
olen jumissa.
Nousen ylös, puen, teen aamiaista, syön aamiaista, selaan lehden, pesen hampaat, istun autossa puoli tuontia tai jopa tunnin, kunnes havahdun istumasta duunipaikalla näyttöpäätteen äärellä kahvimuki kourassa. Kaikki tämä menee rutiinilla hitaasti kuin nauhalta kello neljään saakka, jonka jälkeen istun taas autossa tunnin tai kaksi hikoillen ruuhkassa ja toivoen, että olisin jo kotona.
Kotona? Siis Lohjalla.
Mitä sitten siellä?
en tiedä.
Päivästä toiseen, samaa rataa.
Tylsää ja tylsistymistä.
Haluttomuutta ja saamattomuutta.
Myönnän, mieleni on erittäin apea ja alakulon yllättäminen niskanpäälle on väistämätöntä joka kerta, kun olen Lohjalla pidempään kuin sen viikon. En voi mitään. Paikkakuntaan liittyy liikaa kipeitä muistoja.
Eilen olin koirien kanssa Harjulla lenkillä, kuten olen ollut joka ilta aina, kun vain pääsen ulos autosta kotimatkan jälkeen.
Vastaan tuli Suvi-Anne Siimes ja tämän mies Kari Penkkilä, joka on lääkärinä Lohjan terveyskeskuksessa ja kerran pelastanut henkeni.
Penkkilän näkeminen havahdutti taas hieman kelaamaan asioita, niitä juttuja, jotka taas pyörii mielessä.
Palasin kotiin ja istuin hiljaa entisessä huoneessani makoillen sängyllä - mietin ja päädyin taas johtopäätökseen: mulla ei ole täällä mitään syytä, ei tällä paikkakunnalla.
On totta, mistä tapeltiin taas faijan kanssa toissapäivänä, että en ole huolehtinut kuulemman itsestäni taaskaan riittävän hyvin. - En vain jaksa, en nyt. Tiedän sen, että samalla kun en jaksa, niin samalla voimavarani hupenevat entisestään niin, että se vastaisuudessa tarvittava "jaksaminen" vaatii kahta kauheampia ponnisteluja. Minulla ei vain ole nälkä Lohjalla eikä minua kiinnosta lähteä "kylille" kavereiden kanssa. Kavereiden, siis niiden, jotka asuvat tätä nykyään Helsingissä. Jos sitäpaitsi lähden stadiin, niin se tietää minulle rahankulua ja ajattelin ihan tosissani säästää tämän kesän.
Tyydyn siis tekemään kotitöitä, niitä, joita minun käsketään Lohjalla tehdä. Olla hiljaa ja valittamatta, olla tunnollinen ja mahdollisimman huomaamaton, sillä en halua herättää mitään suurempaa haloota perheeni keskuudessa nykyisellä olotilallani ottaen huomioon sen, kuinka kovaan ääneen sisareni taannoin julisti minulle kaikkien häpeävän juuri minua. Elän koomatilassa, kaikki menee slow-motionina eteenpäin, näyttelen innostunutta, keskustelen Huippumallihaussa-ohjelmasta ja katson televisiosta turhia sarjoja, jotta pysyn perheeni ajanhermolla edes hieman. Vihaan televisiota päivä päivältä enemmän. Se mikä erottaa mut lestadiolaisista tällä hetkellä on ainoastaan ehkä se, että tykkään tanssia, poltella silloin tällöin tupakkaa, surffata netissä, kiroilla sekä se, että mulle jumala on kuollut - sitä ei ole. "Päivä kerrallaan", ajattelen ja elän jotenkin. Vaaka näytti taas pelottavan vähän, kun eilen uskaltauduin sille ensimmäistä kertaa koko kesänä eli en yhtään ihmettele, miksi olen taas oireillut kaikinpuolin viime aikoina hyvinkin paljon. Olen väsynyt, tukkani lähtee taas - pakko leikata pian taas lyhkäseksi, koska muuten pälvikalju alkaa pistää peilistä katsoessa liikaa silmiin ja olen unohtanut taas, miltä kuukautiskivut edes tuntuivat. Kaipaan niitä jopa. En ole halunnut miestä yli vuoteen, jonka seurauksena eräs ystäväni piti minulle ehkä maailman tuomitsevimman saarnan frigidiyden vaaroista alle kolmekymppisenä.
Nyt en vain jaksa.
Ja jos puhuisin, niin se joka joutuisi kuuntelemaan puhettani, ei kestäisi sitä.
Siksi en puhu.
Ollessani hassulla-tuulella, kaipaan reaktioita. Ne kertovat minulle siitä, että vastapuoli on todellakin elävä olento, jolla on tunteita ja ajatuksia.
Ollessani surullinen, toivon vain, että minulla todellakin olisi se suuri olkapää, jota vasten voisin vain itkeä ja joko kuiskata tai sitten huutaa pahimmat pelkoni, jotta saisin ne ULOS hetkeksi itsestäni.
Oikeasti, haluan sitä, mutta tietty ylpeys sekä "karsinta" ihmistyyppejä kohtaan estää minua tekemästä niin sekä - se häpeä.
olen jumissa.