Iltasatuja
Television kasvattaman sukupolven edustajana olen saanut todeta, että arkipäiväisyys on pahempaa kuin mikään maailmassa. Varsinkin ikisinkkuuteen ja dramaattiseen kevytkenkäisyyteen tottuneena joudun päivittäin taistelemaan vellovaa epätoivoa vastaan: Tätäkö tämä nyt sitten on?
Mikä tässä arkisen turtuneessa tyytyväisyydessä sitten on vikana? No minäpä kerron.
Kukapa sitä nyt haluaisi elää normaalisti, eli käydä töissä, mennä kotiin, tehdä ruokaa, katsoa telkkaria, mennä sitten nukkumaan ja tehdä sen saman taas huomenna uudestaan?
Elämän pitäisi olla jännittävä seikkailu, täynnä ilotulitusta ja tunteenpurkauksia, roihuavaa rakkautta ja viiltävää tuskaa, unelmia jotka käyvät toteen. Uljaiden prinssien pitäisi ratsastaa valkoisella ratsullaan pelastamaan kauniita prinsessoja, jotka eivät oikeastaan tarvitse pelastusta, koska ovat täysin kykeneviä pelastamaan itse itsensä. Pointsit yrityksestä kuitenkin, ajatushan on tärkein, oi rakkaat prinssini, sydämeni ritarit. Ja jos nyt ei aivan satukirjojen linjalle lähdetä, niin ainakin rakkauden pitäisi tapahtua ensi silmäyksellä, jonka jälkeen olisi monia, monia mutkia matkassa, toisia miehiä ja naisia jotka yrittävät tuhota koko homman, ja kaikkea muutakin todella hankalaa.. Ja sitten kun sen vihdoin saa, niin elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Ja prinssi tuo prinsessalle aamiaista sänkyyn. Sen pituinen se.
Mutta miksei minun rakkauteni roihua? Missä ovat ne lohikäärmeet ja/tai noidat jotka vangitsevat minut torniin jotta voisin a) joko odottaa uljaan ritarini hakevan minut sieltä pois tai b) hoitaa itse itseni pois? Miksi elämän täytyy oikeasti olla niin helppoa (lue:tylsää)?
Aina tietysti olisi vaihtoehtona pysyä ikisinkkuna, jolloin kaikki olisi jännittävämpää.. Toisaalta se olisi vähän kuin vastatuuleen virtsaaminen.
Ainiin, eihän minulla ole penistäkään.
Sekin vielä.
Mikä tässä arkisen turtuneessa tyytyväisyydessä sitten on vikana? No minäpä kerron.
Kukapa sitä nyt haluaisi elää normaalisti, eli käydä töissä, mennä kotiin, tehdä ruokaa, katsoa telkkaria, mennä sitten nukkumaan ja tehdä sen saman taas huomenna uudestaan?
Elämän pitäisi olla jännittävä seikkailu, täynnä ilotulitusta ja tunteenpurkauksia, roihuavaa rakkautta ja viiltävää tuskaa, unelmia jotka käyvät toteen. Uljaiden prinssien pitäisi ratsastaa valkoisella ratsullaan pelastamaan kauniita prinsessoja, jotka eivät oikeastaan tarvitse pelastusta, koska ovat täysin kykeneviä pelastamaan itse itsensä. Pointsit yrityksestä kuitenkin, ajatushan on tärkein, oi rakkaat prinssini, sydämeni ritarit. Ja jos nyt ei aivan satukirjojen linjalle lähdetä, niin ainakin rakkauden pitäisi tapahtua ensi silmäyksellä, jonka jälkeen olisi monia, monia mutkia matkassa, toisia miehiä ja naisia jotka yrittävät tuhota koko homman, ja kaikkea muutakin todella hankalaa.. Ja sitten kun sen vihdoin saa, niin elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Ja prinssi tuo prinsessalle aamiaista sänkyyn. Sen pituinen se.
Mutta miksei minun rakkauteni roihua? Missä ovat ne lohikäärmeet ja/tai noidat jotka vangitsevat minut torniin jotta voisin a) joko odottaa uljaan ritarini hakevan minut sieltä pois tai b) hoitaa itse itseni pois? Miksi elämän täytyy oikeasti olla niin helppoa (lue:tylsää)?
Aina tietysti olisi vaihtoehtona pysyä ikisinkkuna, jolloin kaikki olisi jännittävämpää.. Toisaalta se olisi vähän kuin vastatuuleen virtsaaminen.
Ainiin, eihän minulla ole penistäkään.
Sekin vielä.