Paluu
Huuhkajatyttö
Googlen naurettavat tietosuojakäytännöt pakottivat minut pakenemaan sekä Gmailista että pitkään käyttämästäni Bloggerista. En halua, että minua vahdataan. Haluan omalta osaltani pitää internetin vapaana ja kahlitsemattomana, vaikka se sitten hieman epämukavuutta aiheuttaisikin. Vanhojen sähköpostien ja blogimerkintöjen läpikäyminen on itse asiassa omalla tavallaan hyvin terapeuttista.
Luin Laura Honkasalon kirjaa "Eropaperit". Kaikissa kolmessa kirjassa jotka olen Honkasalolta lukenut - "Metsästä tuli syöjätär", "Eropaperit", "Sinun lapsesi eivät ole sinun" - pääteema on ollut avioero ja se, kuinka lapsia voidaan käyttää julmasti koston välineinä. Tai sitten se, kuinka he yksinkertaisesti jäävät aikuisten kipuilun ja ongelmien jalkoihin.
Kuvaukset osuvat kipeästi. Ne saavat levittämään siivet ja kohoamaan öiselle taivaalle, vaikka jalkani pysyvät maassa. Harmahtavat silmäni muuttuvat uneliaiksi ja poissaoleviksi. Jos minua koskettaa, ärähdän ja väläytän hampaitani. Muistot saavat kalvakan ihoni vereslihalle, niin että hyväilevä kosketuskin tuntuu hiekkapaperilta, vyön iskulta. Pistoolin laukaukselta unissa sen jälkeen, kun käsi osui erehdyksessä aseeseen isän tyynyn alla.
Käärmenainen
Kaikki kaikki kaikki pois pois pois. Vanhat muistot. Kirjeet, sähköpostit, runot. Pysähdyin eilen tutkimaan vanhoja muistoja. Huokauksia yössä, sinivioletteja valheita, muistoja narsismista. Miehestä, joka ei enää muistanut, kun sanoin nimen "Kioshi".
"Kuka?"
"Nishino."
"Aa se." Mikä oli tuo merkitsevä äänensävy? Olisin halunnut tarttua siihen.
Tapasin hänet. Hän haukkui minua hulluksi ja nauroi. Kertoi täydellisestä elämästään. Näin että hän valehteli, olisi halunnut pois. Mainitsin raiskauksesta.
"Ai joo, se. Pahoitteluni." Miten niin pitkän keskustelun voi tiivistää noin lyhyisiin sanoihin?
Myöhemmin mietin, miksi en puolustautunut, kun hän sanoi minua hulluksi ja pöpiksi. Miksi en kävellyt pois, kun hän väitti että olin lähettänyt hänen uudelle asunnolleen postikortin? Miksi en sanonut, että en ollut hullu - en kaiken sen jälkeen, mitä hän laittoi minut lävitse? Koska hän osasi vieläkin valita oikeat sanat, pistää juuri oikeisiin paikkoihin, vetää juuri oikeista naruista. Minulta kesti useita päiviä toipua tapaamisesta ja tajuta, miten hienovaraisia hänen piikkinsä olivat.
Susinarttu
Lähtöpäivä lähestyy. Olen ottanut vastaan roolini ryhmässä; hiljainen pohdiskelija, se joka lukee yksin. Varaan matkalle mukaan paljon kirjoja. Pakkanen kuivattaa ihoni ja vetää sen hilseille. Minä opiskelen ranskaa tulevaa Luxemburgin opintojaksoa varten ja syön iltaisin maitohappobakteereja tasapainottaakseni vatsaani Afrikan pohjavettä varten.
Olen harkinnut, että lähtisin kuitenkin opiskelemaan biologiaa. Luonnonsuojelu on viime aikoina alkanut tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä; kenties voisin todella olla onnellinen jos saisin samoilla metsissä ja kerätä paskaa. Rikkoa metsätyökoneita. Huutaa suomalaisia perkeleitä ja pelottavia kirosanoja itsekkäille poliitikoille nyrkkiä puiden. Seisoa niin suorassa, ettei kukaan huomaisi, että olen vain vähän yli puolitoista metriä pitkä.
Kissaneitsyt
Ujous iskee välillä vieläkin; ja pelko. Pelko siitä, että se lähtee pois. Takerrun sen hihaan, sen siniset silmät tuijottavat ymmyrkäisinä ja hämmentyneinä. Välillä kiukuttelen omaa väsymystäni, omaa huoltani, omaa riittämättömyyttäni, minua. Silloinkin se rakastaa, suukottaa otsaa ja keittää teetä. Häpeän sitä, etten jaksa aina antaa sille turvaa, vaikka haluaisin.
Mutta vielä en osaa luopua vapaudestani, en osaa olla aloillani, en osaa olla osa toista. Kamppailen jatkuvasti takaisin vapauteen, sillä pelkään tekeväni virheen. Minua seuraavat samat tuntemukset kuin aina ennenkin; tunne siitä, etten riitä, kuten en riittänyt isälle. Kuten en riittänyt Onille. Kuten en riittänyt Rakuunalle, enkä Weylinille.
Mutta hetkittäin minusta tuntuu myöskin siltä, että saattaisin jopa riittää. Ja olla aivan tarpeeksi juuri tällaisena.