Päivissäni olet sinä
Sinä olet päivissäni ja öissäni. Minulla on sinua niin kova ikävä että tekee kipeää. Tahtoisin huutaa, tahtoisin itkeä, mutta huudan ja itken nykyisin enää harvoin, edes yksin ollessani. Yritän opetella tietä takaisin kyynelteni luo, että löytäisin ja oppisin jälleen pitämään omaa suruani sylissä ja halaamaan kipuani niin lujaa että se nyyhkii.
Minulla on ikävä, ja sinä olet sormenpäideni alla, tarinoissa joita kirjoitan, sormissa jotka vaihtavat levottomasti selaimen ikkunaa odottaen viestiäsi. Typerää, typerää, rakastunutta. Esitän kiireistä, en vastaa viesteihisi heti, ajattelen ensin läpi sekä edelliset keskustelumme että sinun tunteesi että omat tunteeni ja ajatukseni. Annan sinun odottaa kuten minä olen odottanut. Typerää, typerää, mutta en voi muutakaa, sillä en voi vastata sinulle heti, en ennen kuin olen riisunut yltäni sudenturkin ja hampaat.
Kynä tanssii paperilla, sanat tanssivat tähän eteeni, mustaa valkoiselle, muuta en halua. En voi olla kirjoittamatta, en voi lakata kirjoittamasta, en saa lopettaa kirjoittamista. En saa unohtaa. Tämä on pieni asunto, kahdet suuret ikkunat ja eriväriset verhot. Toisessa punainen, tulenpunainen, kirkkaanpunainen, seksin-ja naisenpunainen, pornonpunainen, halunpunainen, kiihottavanpunainen, kaipuunpunainen, rakkauden-ja sydämenpunainen verho. Toisessa, keittiön ikkunassa, pitkä, kapeampi, arvokas, puhdas valkoinen verho.
Kun minulla on ikävä sinua, tällaisina iltoina, käperryn mieluummin punaisen verhon taakse ja aistin sen läpi heijastuvaa lämmintä valoa ihollani. Valkoinen verho on tarkoitettu piilopaikaksi. Menen sinne kun haluan kadota maailmalta, kun tunnen halua mennä ulos ja asettua makaamaan keltaisten lehtien päälle. Tahtoisin upottaa sormeni maahan ja kaivaa itseni kasaan joka tuoksuisi mullalta ja lehdiltä ja maalta, painaa silmäni kiinni ja toivoa ettei kukaan potkisi pesääni hajalle ennen kevättä. En voi unohtua ulos, sillä Taivaantuli ei ole täällä, etkä ole sinä, eikä kukaan sellainen joka hakisi minut ulkoa sisälle jos satun sinne unohtumaan.
Kirjoitan muutaman rivin päivässä, mutta kirjoitan silti. Piirrän enemmän, ja tietenkin opiskelen. Teksti valmistuu hitaasti, hitaasti, mutta varmasti. Kehityn ja kasvan hitaasti. Viime vuosi oli kasvamista ja kehittymistä piirtämisessä, tämä kirjoittamisessa. Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin kasvaa, puhjeta kukkaan kuin Cheza, ulottaa puiset kukkakäsivarteni niin kauas kuin vain suinkin yletyn, mutta se tekee kipeää. Luuni ja niveleni naksahtelevat kivuliaasti kun tajuan kuinka vähän vielä tiedän piirtämisestä, kuinka vähän kirjoittamisesta, ja kuinka vähän vielä osaan. Kuinka nöyräksi minut tekee se, kun tajuan miten alussa olen.
Pelkään kasvavani tarinoistani ohi ennen kuin saan ne valmiiksi.
Tekstini tanssi vapaana ja soljuvana vielä vähän aikaa sitten, mutta ei enää. Nyt se on pysähtynyt, seisahtunut, jäänyt aloilleen. Pitäisi päästä pois, tämäkään ei ole hyvä paikka, ei ole tarpeeksi rauhallinen, ei ole tarpeeksi tyhjä. Pitäisi laittaa puhelin pois päältä, opetella olemaan. Mutta miten, sillä tuntuu että tänään ei pitäisi edes yrittää saavuttaa mitään tämän suurempaa, olen tehnyt töitä koko viikonlopun ja enemmänkin ja huomenna alkaa uusi viikko, kesytön ja suuritöinen ja odotettuun vierailuun päättyvä.
Kuppini on täynnä varjoja. Juon niitä sitruunamehun kanssa.
Eikä siitä ole niin pitkään kun viimeksi kirjoitin, vain pari viikkoa. Ehkä kolme. Miksi pelkään unohdusta? Ei se unohdu, ei se unohdu. Ei se.
Huomenna menen kahvilaan tiedostojeni ja luonnoslehtiön kanssa. Ehkä siitä koituu jotain iloa.
Ei siinä voi huonostikaan käydä. Sitäpaitsi pitää käydä postissa.
Ehkä nyt saan unta.
Minulla on ikävä, ja sinä olet sormenpäideni alla, tarinoissa joita kirjoitan, sormissa jotka vaihtavat levottomasti selaimen ikkunaa odottaen viestiäsi. Typerää, typerää, rakastunutta. Esitän kiireistä, en vastaa viesteihisi heti, ajattelen ensin läpi sekä edelliset keskustelumme että sinun tunteesi että omat tunteeni ja ajatukseni. Annan sinun odottaa kuten minä olen odottanut. Typerää, typerää, mutta en voi muutakaa, sillä en voi vastata sinulle heti, en ennen kuin olen riisunut yltäni sudenturkin ja hampaat.
Kynä tanssii paperilla, sanat tanssivat tähän eteeni, mustaa valkoiselle, muuta en halua. En voi olla kirjoittamatta, en voi lakata kirjoittamasta, en saa lopettaa kirjoittamista. En saa unohtaa. Tämä on pieni asunto, kahdet suuret ikkunat ja eriväriset verhot. Toisessa punainen, tulenpunainen, kirkkaanpunainen, seksin-ja naisenpunainen, pornonpunainen, halunpunainen, kiihottavanpunainen, kaipuunpunainen, rakkauden-ja sydämenpunainen verho. Toisessa, keittiön ikkunassa, pitkä, kapeampi, arvokas, puhdas valkoinen verho.
Kun minulla on ikävä sinua, tällaisina iltoina, käperryn mieluummin punaisen verhon taakse ja aistin sen läpi heijastuvaa lämmintä valoa ihollani. Valkoinen verho on tarkoitettu piilopaikaksi. Menen sinne kun haluan kadota maailmalta, kun tunnen halua mennä ulos ja asettua makaamaan keltaisten lehtien päälle. Tahtoisin upottaa sormeni maahan ja kaivaa itseni kasaan joka tuoksuisi mullalta ja lehdiltä ja maalta, painaa silmäni kiinni ja toivoa ettei kukaan potkisi pesääni hajalle ennen kevättä. En voi unohtua ulos, sillä Taivaantuli ei ole täällä, etkä ole sinä, eikä kukaan sellainen joka hakisi minut ulkoa sisälle jos satun sinne unohtumaan.
Kirjoitan muutaman rivin päivässä, mutta kirjoitan silti. Piirrän enemmän, ja tietenkin opiskelen. Teksti valmistuu hitaasti, hitaasti, mutta varmasti. Kehityn ja kasvan hitaasti. Viime vuosi oli kasvamista ja kehittymistä piirtämisessä, tämä kirjoittamisessa. Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin kasvaa, puhjeta kukkaan kuin Cheza, ulottaa puiset kukkakäsivarteni niin kauas kuin vain suinkin yletyn, mutta se tekee kipeää. Luuni ja niveleni naksahtelevat kivuliaasti kun tajuan kuinka vähän vielä tiedän piirtämisestä, kuinka vähän kirjoittamisesta, ja kuinka vähän vielä osaan. Kuinka nöyräksi minut tekee se, kun tajuan miten alussa olen.
Pelkään kasvavani tarinoistani ohi ennen kuin saan ne valmiiksi.
Tekstini tanssi vapaana ja soljuvana vielä vähän aikaa sitten, mutta ei enää. Nyt se on pysähtynyt, seisahtunut, jäänyt aloilleen. Pitäisi päästä pois, tämäkään ei ole hyvä paikka, ei ole tarpeeksi rauhallinen, ei ole tarpeeksi tyhjä. Pitäisi laittaa puhelin pois päältä, opetella olemaan. Mutta miten, sillä tuntuu että tänään ei pitäisi edes yrittää saavuttaa mitään tämän suurempaa, olen tehnyt töitä koko viikonlopun ja enemmänkin ja huomenna alkaa uusi viikko, kesytön ja suuritöinen ja odotettuun vierailuun päättyvä.
Kuppini on täynnä varjoja. Juon niitä sitruunamehun kanssa.
Eikä siitä ole niin pitkään kun viimeksi kirjoitin, vain pari viikkoa. Ehkä kolme. Miksi pelkään unohdusta? Ei se unohdu, ei se unohdu. Ei se.
Huomenna menen kahvilaan tiedostojeni ja luonnoslehtiön kanssa. Ehkä siitä koituu jotain iloa.
Ei siinä voi huonostikaan käydä. Sitäpaitsi pitää käydä postissa.
Ehkä nyt saan unta.