Kirjoita nyt perkele jotain
Että osaa ahdistaa kun en pysty kirjoittamaan mitään.
Maanantai meni ihan hyvin, siitäkin huolimatta että Koivun kanssa väsynyt keskustelu eteni pieneksi riidaksi. Se selviteltiin pian, mutta sen jälkeen pohdin, että minun on pakko ruveta ottamaan kirjoittaminen ja piirtäminen vakavammin.
Kenties se jätti jälkeensä sekä kirjoittajan blokin että siitä johtuvan ahdistuksen.
Ehkä tämä onkin vain sitä.
Että yritän ottaa kirjoittamisen liian vakavasti, kahlita jotain sellaista mitä ei voi kahlita.
Tai ehkä kyse on vain siitä että määrittelen itseäni kirjoittamisen kautta vahvemmin kuin minkään muun asian kautta. Kirjoittaminen on se asia jonka kautta minä olen . Elän teksteissäni, lauseissani olen vapaa. Novelleissa ja tarinoissa on pala kaikkein syvintä minua, ja sen voi nähdä jos siirtää juuri oikeat lohkareet syrjään.
Eniten minua on kuitenkin näissä teksteissä (ja niissä lukollisissa, jotka näkyvät vain LJ-ystäville). Niissä en mieti, olen vain. Ehkä hieman dramaattinen ja ylireagoiva, mutta tunteellinen, syvästi rakastava ja syvästi haavoittuva kuolevainen. Jos joku haluaisi tuntea minut - oikeasti ja aidosti tuntea - tarjoaisin luultavasti näitä tekstejä hänelle avaimeksi minuun.
Se, että olen rehellinen Taivaantulelle, on jollain tapaa ainutlaatuista elämässäni. Muunmuassa ainutlaatuisen vaikeaa.
MUTTA KUN EN TAHDO.
En tahdo mitään. En tahdo istua, en tahdo että selkään sattuu, mutta en tahdo olla piirtämättä ja kirjoittamatta. Toisaalta pelkään kirjoittaa, koska pelkään että en osaa enää, ja arastelen piirtää. Pelkään tulevani piirtämisessä paremmaksi, niin hyväksi että alkaisin odottaa itseltäni asioita.
Riidan jälkeen oksetti, oli niin huono olo että meinasin käpertyä Kampin metrotunnelin lattialle ihmisten keskelle sikiönmuotoiseksi mytyksi ja jäädä siihen koko lopputalveksi.
Auramancer soitti silloin. Vaikka minun oli pakko katkaista puhelu hetken kuluttua, hän pysäytti minut.
Yritän pakottaa itseäni kirjoittamaan vielä vähän.
Oksennan näitä sanoja ulos.
Pakotan mitä tahansa tähän. Ajatuksia. Jotakin.
Vielä yksi hengenveto, joka täyttää tämän ilman minun ja maailman välissä lauseilla, jotka ovat niitä käsiä joilla kurkotan toisia ihmisiä kohti. Enää yksi hengenveto, ja sitten sallin itseni levähtää.
Voi, Jumalani, miksi niin levottoman teit
miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan?
Annoit kynän, annoit käden, annoit tyhjän paperin
Joka sokealta vaatii sanojaan...
Maanantai meni ihan hyvin, siitäkin huolimatta että Koivun kanssa väsynyt keskustelu eteni pieneksi riidaksi. Se selviteltiin pian, mutta sen jälkeen pohdin, että minun on pakko ruveta ottamaan kirjoittaminen ja piirtäminen vakavammin.
Kenties se jätti jälkeensä sekä kirjoittajan blokin että siitä johtuvan ahdistuksen.
Ehkä tämä onkin vain sitä.
Että yritän ottaa kirjoittamisen liian vakavasti, kahlita jotain sellaista mitä ei voi kahlita.
Tai ehkä kyse on vain siitä että määrittelen itseäni kirjoittamisen kautta vahvemmin kuin minkään muun asian kautta. Kirjoittaminen on se asia jonka kautta minä olen . Elän teksteissäni, lauseissani olen vapaa. Novelleissa ja tarinoissa on pala kaikkein syvintä minua, ja sen voi nähdä jos siirtää juuri oikeat lohkareet syrjään.
Eniten minua on kuitenkin näissä teksteissä (ja niissä lukollisissa, jotka näkyvät vain LJ-ystäville). Niissä en mieti, olen vain. Ehkä hieman dramaattinen ja ylireagoiva, mutta tunteellinen, syvästi rakastava ja syvästi haavoittuva kuolevainen. Jos joku haluaisi tuntea minut - oikeasti ja aidosti tuntea - tarjoaisin luultavasti näitä tekstejä hänelle avaimeksi minuun.
Se, että olen rehellinen Taivaantulelle, on jollain tapaa ainutlaatuista elämässäni. Muunmuassa ainutlaatuisen vaikeaa.
MUTTA KUN EN TAHDO.
En tahdo mitään. En tahdo istua, en tahdo että selkään sattuu, mutta en tahdo olla piirtämättä ja kirjoittamatta. Toisaalta pelkään kirjoittaa, koska pelkään että en osaa enää, ja arastelen piirtää. Pelkään tulevani piirtämisessä paremmaksi, niin hyväksi että alkaisin odottaa itseltäni asioita.
Riidan jälkeen oksetti, oli niin huono olo että meinasin käpertyä Kampin metrotunnelin lattialle ihmisten keskelle sikiönmuotoiseksi mytyksi ja jäädä siihen koko lopputalveksi.
Auramancer soitti silloin. Vaikka minun oli pakko katkaista puhelu hetken kuluttua, hän pysäytti minut.
Yritän pakottaa itseäni kirjoittamaan vielä vähän.
Oksennan näitä sanoja ulos.
Pakotan mitä tahansa tähän. Ajatuksia. Jotakin.
Vielä yksi hengenveto, joka täyttää tämän ilman minun ja maailman välissä lauseilla, jotka ovat niitä käsiä joilla kurkotan toisia ihmisiä kohti. Enää yksi hengenveto, ja sitten sallin itseni levähtää.
Voi, Jumalani, miksi niin levottoman teit
miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan?
Annoit kynän, annoit käden, annoit tyhjän paperin
Joka sokealta vaatii sanojaan...