Aki, 21, ja muut empatiavammaisuuden uhrit
http://www.hs.fi/kaupunki/a1378614182706
Otsikoissa ollut tarina masentuneesta Akista ja hänen kohtalotovereistaan on laittanut miettimään omaa työtään ja sitä, miten uskomattoman turhalta se välillä tuntuu. On aivan sama, täysin yhdentekevää, minkä ikäryhmän parissa työskentelee, Etelä-Suomi on näyttänyt sosiaalipuolella työskentelevälle koko raadollisuutensa kynsiä ja verisiä hampaita myöten.
Kun toimin vielä lastenohjaajana, pääsin todistamaan, miten jo ekaluokkalaisille lyötiin elämän faktat tiskiin - toisin sanoen, päätä naulakkoon - vanhempien 4-6-luokkalaisten toimesta. Menin joka kerta väliin. Työkaverit eivät menneet, ei ollut meidän asiamme, tai näin minulle kerrottiin. Opettajien pitäisi puuttua asiaan, mutta en nähnyt heitäkään kovin montaa kertaa. Ehkä lasten keskinäiseen väkivaltaankin turtuu.
Kun tokaluokkalainen yskii ja köhii lattialla, koska isokokoinen kaveri hyppii päällä kengät jalassa, näen punaista ja haluaisin toivottaa kaikki vanhemmat hemmettiin. Etenkin niinä hetkinä, kun hyppijä nauraa komennukselleni lopettaa hyppiminen ja käskee "relaamaan". Ei, minä en "relaa", kun sinä tapat luokkakaveriasi etkä ymmärrä, miten vakavia seurauksia sillä voi olla.
Kukkahattutädit saavat kaikessa rauhassa syyttää videopelejä. Olen itse pitkän linjan peliharrastaja ja välttynyt väkivaltaiseksi tulemiselta, koska omaan arvomaailmaani ei kuulu muiden ihmisten hakkaaminen. Minä syytän kulttuuria, jossa ei jakseta.
Vanhemmat eivät jaksa.
Opettajat eivät jaksa.
Edes me, joille maksetaan palkkaa siitä että me jaksamme, selvitämme ja huolehdimme, emme tunnu jaksavan - ja tämä tuntuu kaikkein suurimmalta vääryydeltä.
Mitä etelämmäs kohti Helsinkiä mennään, sitä enemmän on voimistunut päällepuhumisen ja verbaalisen miekkailun kulttuuri. Kävin juuri hiljattain työkaverini (tiedät kuka olet) kanssa keskustelun, jossa en ollut saada suunvuoroa. Kyseinen henkilö on kasvanut itse väittelykulttuurissa, jossa häntä on oletettavasti jo lapsesta saakka ajettu selkä seinää vasten ja pakotettu oppimaan kiivastempoiseen väittelykulttuuriin.
Tämä on tehnyt työkaveristani henkilön, jolle on hyvin vaikeaa olla painostamatta toista henkisesti keskustelutilanteessa, ja joka kääntää jokaisen väittelyn taisteluksi hengestä ja elämästä - hänen on aina pakko voittaa ja saada viimeinen sana. Kuunteleminen on aliarvostettua.
Tämä on kulttuuri, jossa kasvetaan. Lapset oppivat joko lyömään kovempaa tai olemaan hiljaa. Ne, jotka lyövät kovaa, menestyvät ja masentuvat. Ne, jotka ovat hiljaa, syrjäytyvät ja masentuvat. Kenelläkään ei ole hyvä olla, eikä kukaan jaksa auttaa, kun ei ole itsekään koskaan saanut apua.
Ylemmän keskiluokan sinisilmäisiä ja naiiveja väitteitä nuorten ja aikuisten pahoinvoinnista tekee pahaa kuunnella, niin empatiavammaisia ne ovat. Niin täysin vailla myötätuntoa ja ymmärrystä. Teeskennellään hyvää ihmistä, mutta jokapäiväiset teot puhuvat toista - jo niinkin yksinkertainen asia kuin keskustelukumppanin kunnioittaminen on täysin hukassa.
Työni tuntuu hetkittäin aivan uskomattoman turhalta.
Minä vakuutan työkseni lapsille, nuorille, nuorille ja vähän vanhemmillekin aikuisille, että apua saa, jos on paha olla. Tiedän numerot ja osoitteet, joihin voin heidät ohjata vaikka itse mukaan lähtemällä. Joista kuuluisi saada apua. Joista pitäisi saada apua.
Ketä oikein huijaan? Kenelle valehtelen?
Akin kaltaiset tapaukset kertovat selvää kieltä siitä, että ei ketään kiinnosta. Paljonko sosiaalipuolella on töissä ihmisiä, jotka ovat valmiita sanomaan, että ihminen on liian heikko jos ei osaa puolustaa itseään terävää sanatulvaa vastaan tai huutaa toisen päälle? Liikaa, jos kerran olen tavannut edes yhden. Aivan liikaa.
Välillä ainoa asia, joka saa minut jatkamaan, on ajatus siitä, että asiakkaani joutuisi jonkun toisen kynsiin. Sellaisen, jonka hampaat ja kynnet kiiltävät heikompien verestä. Niinä hetkinä ajattelen, että minä en lähetä ketään luotani. Lähden itse mukaan, istun odottamassa, lyön nyrkin pöytään jokaiselle joka kehtaa huutaa heikommalleen, ihmiselle joka voi huonosti ja joka tarvitsee apua.
Pitääkö täällä tappaa itsensä tai muita, kun apua ei saa.
Niin Aki kysyi. Niin kysyy tällä hetkellä kovin moni muukin nuori.
Espoo voi puolustautua näiltä lausahduksilta niin paljon kuin haluaa (http://www.hs.fi/kaupunki/a1378614540246) mutta se ei kaunista totuutta. Niin kauan kuin tilaa ei ole muille kuin huippuosaajille, me tulemme näkemään lisää Akeja yhä nuoremmissa ikäluokissa.
Aloittakaa puhumalla niille, joita rakastatte eniten.
Vaikka sitten itsellenne.
Otsikoissa ollut tarina masentuneesta Akista ja hänen kohtalotovereistaan on laittanut miettimään omaa työtään ja sitä, miten uskomattoman turhalta se välillä tuntuu. On aivan sama, täysin yhdentekevää, minkä ikäryhmän parissa työskentelee, Etelä-Suomi on näyttänyt sosiaalipuolella työskentelevälle koko raadollisuutensa kynsiä ja verisiä hampaita myöten.
Kun toimin vielä lastenohjaajana, pääsin todistamaan, miten jo ekaluokkalaisille lyötiin elämän faktat tiskiin - toisin sanoen, päätä naulakkoon - vanhempien 4-6-luokkalaisten toimesta. Menin joka kerta väliin. Työkaverit eivät menneet, ei ollut meidän asiamme, tai näin minulle kerrottiin. Opettajien pitäisi puuttua asiaan, mutta en nähnyt heitäkään kovin montaa kertaa. Ehkä lasten keskinäiseen väkivaltaankin turtuu.
Kun tokaluokkalainen yskii ja köhii lattialla, koska isokokoinen kaveri hyppii päällä kengät jalassa, näen punaista ja haluaisin toivottaa kaikki vanhemmat hemmettiin. Etenkin niinä hetkinä, kun hyppijä nauraa komennukselleni lopettaa hyppiminen ja käskee "relaamaan". Ei, minä en "relaa", kun sinä tapat luokkakaveriasi etkä ymmärrä, miten vakavia seurauksia sillä voi olla.
Kukkahattutädit saavat kaikessa rauhassa syyttää videopelejä. Olen itse pitkän linjan peliharrastaja ja välttynyt väkivaltaiseksi tulemiselta, koska omaan arvomaailmaani ei kuulu muiden ihmisten hakkaaminen. Minä syytän kulttuuria, jossa ei jakseta.
Vanhemmat eivät jaksa.
Opettajat eivät jaksa.
Edes me, joille maksetaan palkkaa siitä että me jaksamme, selvitämme ja huolehdimme, emme tunnu jaksavan - ja tämä tuntuu kaikkein suurimmalta vääryydeltä.
Mitä etelämmäs kohti Helsinkiä mennään, sitä enemmän on voimistunut päällepuhumisen ja verbaalisen miekkailun kulttuuri. Kävin juuri hiljattain työkaverini (tiedät kuka olet) kanssa keskustelun, jossa en ollut saada suunvuoroa. Kyseinen henkilö on kasvanut itse väittelykulttuurissa, jossa häntä on oletettavasti jo lapsesta saakka ajettu selkä seinää vasten ja pakotettu oppimaan kiivastempoiseen väittelykulttuuriin.
Tämä on tehnyt työkaveristani henkilön, jolle on hyvin vaikeaa olla painostamatta toista henkisesti keskustelutilanteessa, ja joka kääntää jokaisen väittelyn taisteluksi hengestä ja elämästä - hänen on aina pakko voittaa ja saada viimeinen sana. Kuunteleminen on aliarvostettua.
Tämä on kulttuuri, jossa kasvetaan. Lapset oppivat joko lyömään kovempaa tai olemaan hiljaa. Ne, jotka lyövät kovaa, menestyvät ja masentuvat. Ne, jotka ovat hiljaa, syrjäytyvät ja masentuvat. Kenelläkään ei ole hyvä olla, eikä kukaan jaksa auttaa, kun ei ole itsekään koskaan saanut apua.
Ylemmän keskiluokan sinisilmäisiä ja naiiveja väitteitä nuorten ja aikuisten pahoinvoinnista tekee pahaa kuunnella, niin empatiavammaisia ne ovat. Niin täysin vailla myötätuntoa ja ymmärrystä. Teeskennellään hyvää ihmistä, mutta jokapäiväiset teot puhuvat toista - jo niinkin yksinkertainen asia kuin keskustelukumppanin kunnioittaminen on täysin hukassa.
Työni tuntuu hetkittäin aivan uskomattoman turhalta.
Minä vakuutan työkseni lapsille, nuorille, nuorille ja vähän vanhemmillekin aikuisille, että apua saa, jos on paha olla. Tiedän numerot ja osoitteet, joihin voin heidät ohjata vaikka itse mukaan lähtemällä. Joista kuuluisi saada apua. Joista pitäisi saada apua.
Ketä oikein huijaan? Kenelle valehtelen?
Akin kaltaiset tapaukset kertovat selvää kieltä siitä, että ei ketään kiinnosta. Paljonko sosiaalipuolella on töissä ihmisiä, jotka ovat valmiita sanomaan, että ihminen on liian heikko jos ei osaa puolustaa itseään terävää sanatulvaa vastaan tai huutaa toisen päälle? Liikaa, jos kerran olen tavannut edes yhden. Aivan liikaa.
Välillä ainoa asia, joka saa minut jatkamaan, on ajatus siitä, että asiakkaani joutuisi jonkun toisen kynsiin. Sellaisen, jonka hampaat ja kynnet kiiltävät heikompien verestä. Niinä hetkinä ajattelen, että minä en lähetä ketään luotani. Lähden itse mukaan, istun odottamassa, lyön nyrkin pöytään jokaiselle joka kehtaa huutaa heikommalleen, ihmiselle joka voi huonosti ja joka tarvitsee apua.
Pitääkö täällä tappaa itsensä tai muita, kun apua ei saa.
Niin Aki kysyi. Niin kysyy tällä hetkellä kovin moni muukin nuori.
Espoo voi puolustautua näiltä lausahduksilta niin paljon kuin haluaa (http://www.hs.fi/kaupunki/a1378614540246) mutta se ei kaunista totuutta. Niin kauan kuin tilaa ei ole muille kuin huippuosaajille, me tulemme näkemään lisää Akeja yhä nuoremmissa ikäluokissa.
Aloittakaa puhumalla niille, joita rakastatte eniten.
Vaikka sitten itsellenne.