(no subject)
Mä taisin keksiä elämän tarkoituksen.
Tai siis, nyt kun tää Janin kuoleman jälkeinen järkytys alkaa tasaantumaan ja asiat alkaa hyväskymään, sitä oivalsi jotenkin toden teolla että kuinka hiuskarvan varassa elämä voi olla. Että hitto, mä voin kuolla tässä ajassa kun mä kirjoitan tätä tekstiä. Joten minkä hiton takia pitäisi murehtia niin jumalattomasti. Mähän olen kyllä aina toitottanut että pitäisi elää kuin viimeistä päivää joka päivä, mutta olenko mä sit noudattanut sitä kuinka usein. Koulukin tuntuu tällä hetkellä hyvältä.
NOH.
Täs nyt nousee sit mieleen (taas) Kati. Ensin, kun oivalsin tän elämäntilanteen jotenkin, niin mä aloin miettimään että mä en just nyt haluaisi sitten myöskään heittää mäkeen asioita, jotka tuntuu hyviltä tai oikeilta. Enkä hitossa haluakkaan. Mutta sitten taas tuli mieleen että mitä hittoa mä käytän ihan hillittömiä määriä potenttiaalia johonkin tyttöön, josta ei saa mitään selvää mitä sen päässä liikkuu ja kiinnostaako sitä nyt ollenkaan vai ei, niinkuin olen tehnyt nyt kolme ja puoli kuukautta. On meillä ollut hetkemme mut onko se sitten ollut vaan läheisyydenkaipuuta tai jotain. En minä tiedä, ja se tässä on pointti. Piru vie tyttö ei kerro mulle yhtään mitään sen fiiliksistä. Siis, sanoisi Jotain. Vaikka että "minusta sä teet väärin kun teit noin" tai "mua häiritsee kun sä haiset pahalle", siis ihan jotain viitteitäkin olisi kiva saada, en mä tarkoita että sen pitäis avata mulle sydämensä kokonaan. Olkoot, antaa asian mennä omalla painollaan. Jos sitä inspaa niin sitten inspaa, mutta minkä ihmeen takia mä en sais elää siinä samalla.
Eikä tää missään nimessä tarkoita että mun fiilikset Katiin ois jotenkin muuttunut. Paremminkin pointti on siinä että on mulla muutakin elämää kuin juosta yhden akan perässä.
Hitottaa kun en osaa käyttäytyä kun se on läsnä. Kieli turtuu ja silmät pullistuu ja jalat menee velliksi ja jos satun olemaan humalassa niin sekoan kyl kuin epilepsian saanut sarvikuono. Siinä sitten kyttäävät että mikä tuota vaivaa ja jatkuvasti saa olla varovainen, pyydellä anteeksi ja hävetä silmät päästään omasta puolestaan. Hitonko mä sille teen että oon huono näissä jutuissa.
Alkaa puuduttamaan.
Ääh, kyllä mä uskon että se nyt taas siitä kun nyt alan taas päästä jaloilleni. Oon vaan ollut kuukauden ihan Vitun sekaisin kaikesta. Joulukuu oli paska maa mutta se loppui jo onneksi.
Nyt olis varsinki vanhemmilta kavereilta kivaa saada jotain kommenttia tähän. Kun haluaisi nyt katsella asiaa vähän eri näkökulmista ja mennä vähän itseensä.
Tai siis, nyt kun tää Janin kuoleman jälkeinen järkytys alkaa tasaantumaan ja asiat alkaa hyväskymään, sitä oivalsi jotenkin toden teolla että kuinka hiuskarvan varassa elämä voi olla. Että hitto, mä voin kuolla tässä ajassa kun mä kirjoitan tätä tekstiä. Joten minkä hiton takia pitäisi murehtia niin jumalattomasti. Mähän olen kyllä aina toitottanut että pitäisi elää kuin viimeistä päivää joka päivä, mutta olenko mä sit noudattanut sitä kuinka usein. Koulukin tuntuu tällä hetkellä hyvältä.
NOH.
Täs nyt nousee sit mieleen (taas) Kati. Ensin, kun oivalsin tän elämäntilanteen jotenkin, niin mä aloin miettimään että mä en just nyt haluaisi sitten myöskään heittää mäkeen asioita, jotka tuntuu hyviltä tai oikeilta. Enkä hitossa haluakkaan. Mutta sitten taas tuli mieleen että mitä hittoa mä käytän ihan hillittömiä määriä potenttiaalia johonkin tyttöön, josta ei saa mitään selvää mitä sen päässä liikkuu ja kiinnostaako sitä nyt ollenkaan vai ei, niinkuin olen tehnyt nyt kolme ja puoli kuukautta. On meillä ollut hetkemme mut onko se sitten ollut vaan läheisyydenkaipuuta tai jotain. En minä tiedä, ja se tässä on pointti. Piru vie tyttö ei kerro mulle yhtään mitään sen fiiliksistä. Siis, sanoisi Jotain. Vaikka että "minusta sä teet väärin kun teit noin" tai "mua häiritsee kun sä haiset pahalle", siis ihan jotain viitteitäkin olisi kiva saada, en mä tarkoita että sen pitäis avata mulle sydämensä kokonaan. Olkoot, antaa asian mennä omalla painollaan. Jos sitä inspaa niin sitten inspaa, mutta minkä ihmeen takia mä en sais elää siinä samalla.
Eikä tää missään nimessä tarkoita että mun fiilikset Katiin ois jotenkin muuttunut. Paremminkin pointti on siinä että on mulla muutakin elämää kuin juosta yhden akan perässä.
Hitottaa kun en osaa käyttäytyä kun se on läsnä. Kieli turtuu ja silmät pullistuu ja jalat menee velliksi ja jos satun olemaan humalassa niin sekoan kyl kuin epilepsian saanut sarvikuono. Siinä sitten kyttäävät että mikä tuota vaivaa ja jatkuvasti saa olla varovainen, pyydellä anteeksi ja hävetä silmät päästään omasta puolestaan. Hitonko mä sille teen että oon huono näissä jutuissa.
Alkaa puuduttamaan.
Ääh, kyllä mä uskon että se nyt taas siitä kun nyt alan taas päästä jaloilleni. Oon vaan ollut kuukauden ihan Vitun sekaisin kaikesta. Joulukuu oli paska maa mutta se loppui jo onneksi.
Nyt olis varsinki vanhemmilta kavereilta kivaa saada jotain kommenttia tähän. Kun haluaisi nyt katsella asiaa vähän eri näkökulmista ja mennä vähän itseensä.