Vika Potter luettu.
Jeps. Siinä se oli. Tuntui vaan hyvin harvoina hetkinä siltä, että oon oikeasti lukemassa vikaa Potteria. Ei ollu kauheasti fiilistä. Voi johtua siitä, että kyseessä ei todellakaan ollu mitenkään hirveän hyvin kirjoitettu kirja. Siinä oli loistavia kohtia, mutta muutamasta "ylläristä" tuli sellainen fiilis, että Rowling on hihitellyt mielessään "Tätä ne fanit ei AINAKAAN ois arvannu!".
Hagrid meinas kuolla kahesti jne jne, Harry kuoli eikä kuollutkaan (vittu mitä jankkausta) jne.
Jahkailua ja pähkäilyä sekä toisaalta sekasorron ja taistelun kuvauksia oli aivan liikaa, puuduin monessa kohtaa. Teki mieli vaan hypätä loppuratkaisuun, koska niin moni kohta tuntui täysin turhalta ja teennäiseltä. Yritin saada itseni pelkäämään Voldemortia, mutten onnistunut siinä.
Mutta kyllä oli mieleenpainuviakin kohtia. Epäilys Dumbledoren oikean luonteenlaadun suhteen oli mainio veto.
Mutta pääasia oli Kalkaros!
Oi!
<3
Mä TIESIN, mä aina tiesin mikä se on oikeasti miehiään! Valtavaa. Se, miten se antoi ihmisten vihata itseään voidakseen toimia salassa oikein.
Oon aina pitänyt Kalkaroksesta aivan ylipaljon. Toi rakkaus Lily Evansiin oli vähän outo ratkaisu, kun Lily vaikuttaa mielestäni melko ärsyttävältä ja tylsältä akalta, mutta ah.
Olen tyytyväinen Kalkaroksen hahmoon (melodramaattista kuolemaa lukuunottamatta) ja annan näin anteeksi kirjan rasittavuuden ja paikon esiintyvän huonouden sekä ennen kaikkea todella raivostuttavan action-leffa-läpänheiton taistelujen tuoksinnassa, "You really are joking, Percy" voi HUOH.
Do dih, olen tyydytetty.