I remember, I dismember
Katoin Repo! The Genetic Operan starring Sarah Brightman sekä Paris Hilton (http://en.wikipedia.org/wiki/Repo!_The_Genetic_Opera). Olipa aika kuraa. Ekaan puoleen tuntiin kukaan ei laulanu, senki jälkeen pääosin sellasta "ollaan vähän diggailtu Sondheimia ja nyt väännetään rock-oopperaa" melodiatonta ujeltamista ja sitten taas lisää sanojen rytmissä lausumista. Sanoitusten hienoin hetki on otsikossa, muuten se oli sellasta särökitaran päälle väen vängällä lausuttua repliikkiä, jolla ei ollut mitään tekemistä lyyrisyyden tai varsinkaan sovituksen kanssa. Tuntui että näyttelijöille oli isketty replat käteen ja sitte parin impron jälkeen keksitty että nyt vedetään tää laulamalla. Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Sarah Bightmanin laulut oli kyllä makeita ja Parisin ainoa kunnon biisi Zydrate Anatomy jäi mieleen, mutta jälkimmäinen: Sweeneyn Epiphany meets Humu humu nuku nuku, anyone? Pitää varmaan kuunnella uudestaan, jotenki jäi sellanen olo.
Ja visuaalisestikin se ei ollut ihan niin varma ko oisin toivonu. Sarjakuvamaailma jäi vähän Schumacherin Batmanien tasolle kaikkine koko-kaupunki-panoraamoineen. Tykkäsin kyllä niistä sarjakuva inserteistä, tai piti ihan tarkistaa ettei elokuva oikeasti perustu mihinkään ko sen verran uskottavia ne väliosat oli. Varmaan toimisi semihyvin sarjakuvana, koska oli tässä aika paljon muikeita ideoita, jo lähtöasetelmasta lähtien. Ko jätettäis noi Sondheim fanipoikailut (päähenkilö on mies joka fiilistee veitsen kanssa tappamista, ko sen vaimo on kuollu ja sen vaimon exä on paha isokiho, joka haluaa sen tyttären... Good, you got it) ja lisättäisiin vähän oikeaa, lue ei-lauluun-väännettyä, draamaa niin voisin innostua aika lailla.
Ja tyttöpäähenkilö Shilon omat biisit oli kyllä niin uskomatonta Avril Lavigne läppää, ettei ihan uskois. Tai siis lollasko ne Avrilille, olisko ne halunnu sen mukaan vai onko se muuten vaan tekijöiden mielestä Teinityttöangstin täydellinen ruumillistuma?
Mutta katottua tuli. 4/10. Puolet pisteistä tulee kyllä Sarah Brightmanin visuaalisesta ilmeestä ja oikeasta oopperakohtauksesta. Ja se Gaverobber oli aikalailla karannu LOTRista. Piste siitä. Ja vika noin McGonagallia lainatakseni: For sheer luck. Koska olihan siinä yritystä.
Sarah Bightmanin laulut oli kyllä makeita ja Parisin ainoa kunnon biisi Zydrate Anatomy jäi mieleen, mutta jälkimmäinen: Sweeneyn Epiphany meets Humu humu nuku nuku, anyone? Pitää varmaan kuunnella uudestaan, jotenki jäi sellanen olo.
Ja visuaalisestikin se ei ollut ihan niin varma ko oisin toivonu. Sarjakuvamaailma jäi vähän Schumacherin Batmanien tasolle kaikkine koko-kaupunki-panoraamoineen. Tykkäsin kyllä niistä sarjakuva inserteistä, tai piti ihan tarkistaa ettei elokuva oikeasti perustu mihinkään ko sen verran uskottavia ne väliosat oli. Varmaan toimisi semihyvin sarjakuvana, koska oli tässä aika paljon muikeita ideoita, jo lähtöasetelmasta lähtien. Ko jätettäis noi Sondheim fanipoikailut (päähenkilö on mies joka fiilistee veitsen kanssa tappamista, ko sen vaimo on kuollu ja sen vaimon exä on paha isokiho, joka haluaa sen tyttären... Good, you got it) ja lisättäisiin vähän oikeaa, lue ei-lauluun-väännettyä, draamaa niin voisin innostua aika lailla.
Ja tyttöpäähenkilö Shilon omat biisit oli kyllä niin uskomatonta Avril Lavigne läppää, ettei ihan uskois. Tai siis lollasko ne Avrilille, olisko ne halunnu sen mukaan vai onko se muuten vaan tekijöiden mielestä Teinityttöangstin täydellinen ruumillistuma?
Mutta katottua tuli. 4/10. Puolet pisteistä tulee kyllä Sarah Brightmanin visuaalisesta ilmeestä ja oikeasta oopperakohtauksesta. Ja se Gaverobber oli aikalailla karannu LOTRista. Piste siitä. Ja vika noin McGonagallia lainatakseni: For sheer luck. Koska olihan siinä yritystä.