I fashioned you from jewels and stone
Päätin rauhoittua. Viimeiset viikot ovat menneet hyvinkin maanis-depressiivissä mielialavaihteluissa. Työt ja työpaikan olemus ovat polttaneet minua pahemmin kuin olen valmis sille talolle uhraamaan. Päivä toisen jälkeen painan ihan täysillä, energialla jota ei ole, ja kotona odottaa päivän loput tunnit omistettuna olemattomuudelle. Pappa pyysi olemaan vikat päivät kotona ja läsnä, ylhäällä sen luona. Mutta en jaksa. Oleminen on pääosin olemattoman kuuntelemista, en jaksa samanlaista energian tyhjä käyntiä töiden lisäksi. Mietinkin, että mikä töissä saa minut puskemaan täysillä kun en samaa saa edes omaa isääni varten irti. Ja eihän työn tarvitse olla kuluttavaa, mutta olen tehnyt siitä itselleni ongelman. Varmasti saisin saman tuloksen ja tyytyväisen asiakkaan vähemmällä. Tuntuu vain, että koko talo nyt huokuu sellaista kaamosta ja lopun alkua ja koska pystyn, niin vastustan. Kaikilla on huono olla, mutta jos voisin viimeiset päivät omistaa muiden parantamiselle, oma olemiseni kuitenkin on rajallinen ja loppu näkyy jo. Pystyn palamaan toisin kuin muut. Kuinka pyhä ja marttyyri olenkaan. Koko lähtöni onkin kuorrutettu marttyyrisokerilla. Loukkauksella, periaatteilla, itseensä uskomisella, paremmalla huomisella, julistus oikeuksista, kapinalla ja ihmisarvolla. Ja ehkä pahoinvointi on hyväksi, lähtö ei tee niin kipeää. Koska se sattuu. Loppujen lopuksi jätän taakseni yhteisön, joka on minulle ollut mitään koulua tai luokkaa tärkeämpi tai läheisempi. Jotain missä minä olen ollut jäsen, osa meitä. Tuleeko sitä enää koskaan? Mutta lähteä täytyy, en voi polttaa loppuun jotain näin aikaisin ja turhaan. Ja pieni epätoivo, kurjuus ja paniikki voivat laukaista minut hyvin liikkeelle. Kirjoittamaan, ennakoihin, harrastuksiin, etsimään itseni. Pakenemaan kun vielä voi. Ja samalla elämä ei ole koskaan ollut yhtä mielekästä, aamut yhtä toiveikkaita ja illat yhtä tyyniä. Kauhean ristiriitaista. Sen olen kyllä oppinut, että työ tuo sisältöä elämään. Työtä en voi tehdä vain rahasta, vaan sen täytyy täyttää päivä siinä missä elokuvien katseleminenkin. Salilla tosin en käy kuin pari kertaa viikossa, kolmea en saa täyteen. Enkä osaa enää suunnitella asioita etukäteen. Pidän aikataulut liukkaina, kaiken varalta. Voi tulla vaikka inspiraatio. Se suuri ja mahtava. Tai saatan tajuta, että pappa on oikeasti lähdössä. En ole vieläkään itkenyt tai millään tasolla käsittänyt asiaa. Joku suuri pahaolon purkaus on tulossa. Piakkoin, ensi kuussa varmaankin. Siinä aprillipäivän ja kuunpimennyksen välissä. Mutta tuntuu yllättävän hyvältä. Se jääkööt loppuvireeksi. Yllättävä hyvä tunne. Yllättävät onnellisuuden hetket työkavereissa, entisissä tökavereissa, elokuvissa, Onnissa, perheessä, tulevaisuudessa, Torchwoodissa (new user pic <3) pienissä asioissa, joista elämä loppujen lopuksi koostuu. Kun viimein osasin uopua kirjoittamisesta elämän määrittelijänä, vaan kirjoitan elämästä. Asiat tapahtuvat vaikken niitä käsittelisikään. Se on uutta elämää minulle.