Virpi ja Cinque Terre
Edellisessä merkinnässä luvattu kävely kylien välillä ei pitkälle edennyt. Noin vartin kävelymatkan jälkeen kenkäni lipesi sateesta liukkaalla reitillä, kaaduin ja löin polveni ja varpaani. Pääsin siis vain viereisen kylän, Manarolan, reunamille, kunnes käännyin klenkkaamaan takaisin ja päädyin pitämään seuraa polulla työskentelevälle taidemaalarille, joka oli huonetoverini hostellissa. Se ei ollutkaan huonompi ratkaisu, sillä hostellille palattuamme hän kokkasi herkullista pastaa ja tomaattisalaattia, josta minäkin sain osani.
Illalla polvi olikin jo niin paljon parempi, että pystyin kävelemään uudelleen Manarolaan ja siellä kylän baariin, jossa oli amerikkalainen nainen laulamassa Janis Joplinia sun muuta hyvin kivasti. Baarimikko soitti kitaraa. Paikka oli pikkuinen, ja hyvin hilpeässä kunnossa oleva vanhempi australialainen herra nojaili vahingossa selkääni, pahoitteli ja rupesi sitten juttusille. Lauloin hänelle aussien epävirallisen kansallislaulun Waltzing Matildan suomeksi, josta hän vaikutti olevan mielissään, kuten muutkin australialaiset, joille matkani aikana lauloin sen, heh. Australialaisia on Euroopan hostelleissa aika paljon, tiedättehän, ja he ovat aika sosiaalista sakkia, ja kysyvät, mitä kieltä Suomessa puhutaan: "Flemish? Finlandish?" Mitä siinä sitten muuta voi vastata kuin "it's Finnish and it sounds like this":
Lähtehelle kerran leiriytyi veijari,
viileään varjohon tuuhean puun,
ja hän lauloi, kun römpsä nuotiolla lämpeni:
"Tanssitko valssin, Matildani mun?
Reppuni rakkain, taakkani armain,
tanssitko valssin, Matildani mun?"
Ja hän lauloi, kun römpsä nuotiolla lämpeni:
"Tanssitko valssin, Matildani mun?"
Seuraava päivä oli lämmin ja aurinkoinen, ja pääsin paljon pitemmälle. Välillä pysähdyin katselemaan maisemia ja lukemaan. Kävelin siis Manarolaan, ja siitä polku alkoi vähän heiketä ja nousta kohti Cornigliaa. Hieman ennen Cornigliaa polulla oli mukava kauppias, joka teki koruja paikallisista kivistä, joita löysi rannoilta. Ne olivat tosi nättejä, ja minulla on nyt ranteessani yksi hänen tekemänsä rannekoru mukavana muistona. Sen jälkeen kiipesin pian portaat ylös Cornigliaan, kylistä ainut, joka ei sijaitse alhaalla meren rannassa. Cornigliasta kävelin vielä Vernazzaan. Matkan varrella näin kanoja kuopimassa rauhassa viinitarhassa. Viinitarhojen ja merinäkymien lisäksi polkua reunustivat oliivipuut ja kukkaiset puut (en ole mikään botanisti, joten en osaa kuvata tarkemmin). Vernazzasta en enää uskaltanut jatkaa viimeiseen kylään, koska laskin, että muuten pimeä yllättäisi polulla. Jatkamisen sijaan söin siis jätskiä Vernazzassa. Palasin junalla takaisin ja söin illalliseksi ravintolassa paikallisia ruokia eli pestopastaa, kalaa ja jopa paikallista viiniä. Kävin vielä Riomaggioren pikku baarissa, jossa Doorsia laulava baarimikko kuulosti aivan Jim Morrisonilta.
Seuraavakin päivä oli kaunis. Menin junalla viimeiseen kylään, Monterossoon, ja vietin nautinnollisia hetkiä hyvin pehmeällä hiekkarannalla. Meri oli kirkas ja lämmin, ja upotin väsyneet risaiset jalat hiekkaan. Iltapäivällä lähdin sitten vielä viimeiselle etapille, eli taittamaan sen edelliseltä päivältä rästiin jääneen Monterosso--Vernazza-välin. Koska edellisenäkin päivänä lipeäminen irtokivissä oli ollut niin lähellä, menin tällä kertaa paljain jaloin, mikä tuntuikin paljon turvallisemmalta ratkaisulta. Vastaantulijoilta kyllä tuli kommenttia. Kysyttiin, olenko nainen vai vuohi, ja sanottiin, että olen "one tough girl". Puolentoista kilometrin matkaan meni päälle kaksi tuntia, mikä olikin sille välille opasteissakin laskettu aika. Ei ollut ihan helppoa. Vernazzassa söin taas jätskiä ja palasin taas junalla.
Aluksi, kun jätin Rooman Cinque Terren vuoksi, harmitti vähän ja mietitytti, miksi olin laskenut Cinque Terrelle neljä päivää, kun siellä ei varsinaisesti mitään tekemistä ollut ja kylät voisi kävellä läpi yhdessäkin päivässä. Kuitenkin huomasin sitten, että olisin voinut jäädä sinne paljon pitemmäksikin ajaksi. Oli niin mukavaa hakea aamuisin lämmintä focacciaa ja kuulla jatkuvasti meren tauotonta kohinaa. Ihana paikka olla tekemättä mitään.
Matkakuvia 1
Matkakuvia 2
Illalla polvi olikin jo niin paljon parempi, että pystyin kävelemään uudelleen Manarolaan ja siellä kylän baariin, jossa oli amerikkalainen nainen laulamassa Janis Joplinia sun muuta hyvin kivasti. Baarimikko soitti kitaraa. Paikka oli pikkuinen, ja hyvin hilpeässä kunnossa oleva vanhempi australialainen herra nojaili vahingossa selkääni, pahoitteli ja rupesi sitten juttusille. Lauloin hänelle aussien epävirallisen kansallislaulun Waltzing Matildan suomeksi, josta hän vaikutti olevan mielissään, kuten muutkin australialaiset, joille matkani aikana lauloin sen, heh. Australialaisia on Euroopan hostelleissa aika paljon, tiedättehän, ja he ovat aika sosiaalista sakkia, ja kysyvät, mitä kieltä Suomessa puhutaan: "Flemish? Finlandish?" Mitä siinä sitten muuta voi vastata kuin "it's Finnish and it sounds like this":
Lähtehelle kerran leiriytyi veijari,
viileään varjohon tuuhean puun,
ja hän lauloi, kun römpsä nuotiolla lämpeni:
"Tanssitko valssin, Matildani mun?
Reppuni rakkain, taakkani armain,
tanssitko valssin, Matildani mun?"
Ja hän lauloi, kun römpsä nuotiolla lämpeni:
"Tanssitko valssin, Matildani mun?"
Seuraava päivä oli lämmin ja aurinkoinen, ja pääsin paljon pitemmälle. Välillä pysähdyin katselemaan maisemia ja lukemaan. Kävelin siis Manarolaan, ja siitä polku alkoi vähän heiketä ja nousta kohti Cornigliaa. Hieman ennen Cornigliaa polulla oli mukava kauppias, joka teki koruja paikallisista kivistä, joita löysi rannoilta. Ne olivat tosi nättejä, ja minulla on nyt ranteessani yksi hänen tekemänsä rannekoru mukavana muistona. Sen jälkeen kiipesin pian portaat ylös Cornigliaan, kylistä ainut, joka ei sijaitse alhaalla meren rannassa. Cornigliasta kävelin vielä Vernazzaan. Matkan varrella näin kanoja kuopimassa rauhassa viinitarhassa. Viinitarhojen ja merinäkymien lisäksi polkua reunustivat oliivipuut ja kukkaiset puut (en ole mikään botanisti, joten en osaa kuvata tarkemmin). Vernazzasta en enää uskaltanut jatkaa viimeiseen kylään, koska laskin, että muuten pimeä yllättäisi polulla. Jatkamisen sijaan söin siis jätskiä Vernazzassa. Palasin junalla takaisin ja söin illalliseksi ravintolassa paikallisia ruokia eli pestopastaa, kalaa ja jopa paikallista viiniä. Kävin vielä Riomaggioren pikku baarissa, jossa Doorsia laulava baarimikko kuulosti aivan Jim Morrisonilta.
Seuraavakin päivä oli kaunis. Menin junalla viimeiseen kylään, Monterossoon, ja vietin nautinnollisia hetkiä hyvin pehmeällä hiekkarannalla. Meri oli kirkas ja lämmin, ja upotin väsyneet risaiset jalat hiekkaan. Iltapäivällä lähdin sitten vielä viimeiselle etapille, eli taittamaan sen edelliseltä päivältä rästiin jääneen Monterosso--Vernazza-välin. Koska edellisenäkin päivänä lipeäminen irtokivissä oli ollut niin lähellä, menin tällä kertaa paljain jaloin, mikä tuntuikin paljon turvallisemmalta ratkaisulta. Vastaantulijoilta kyllä tuli kommenttia. Kysyttiin, olenko nainen vai vuohi, ja sanottiin, että olen "one tough girl". Puolentoista kilometrin matkaan meni päälle kaksi tuntia, mikä olikin sille välille opasteissakin laskettu aika. Ei ollut ihan helppoa. Vernazzassa söin taas jätskiä ja palasin taas junalla.
Aluksi, kun jätin Rooman Cinque Terren vuoksi, harmitti vähän ja mietitytti, miksi olin laskenut Cinque Terrelle neljä päivää, kun siellä ei varsinaisesti mitään tekemistä ollut ja kylät voisi kävellä läpi yhdessäkin päivässä. Kuitenkin huomasin sitten, että olisin voinut jäädä sinne paljon pitemmäksikin ajaksi. Oli niin mukavaa hakea aamuisin lämmintä focacciaa ja kuulla jatkuvasti meren tauotonta kohinaa. Ihana paikka olla tekemättä mitään.
Matkakuvia 1
Matkakuvia 2