Huomaan unohtuneen.
"Juice on kuollut?" iltapäivälehden lööppi kysyi liki kaksikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin kysymysmerkillä olisi voinut varustaa lausuman "Juice elää". Äijä oli kadonnut jäljettömiin.
Muistan valokuvantarkasti, kun katsoin isäni kanssa Neil Hardwickin keskusteluohjelmaa, jossa Juice viimein näyttäytyi. Hän oli sanellut vierailunsa ehdoksi, että saisi polttaa tupakkaa. Juice sytytti uuden sätkän aina edellisen jämillä. Kasvot olivat kauhtuneet laihoiksi, mutta vatsa pömpötti turpeana. Juice oli ollut sairaalassa maksansa pimahdettua, ja Hardwickin haastattelussa hän oli vittumaisella tuulella. Hän uhosi, ettei lopeta ryyppäämistä.
Tämä oli pienen pojan ensi kosketuksia aikuisten myrkylliseen maailmaan. Juicen hahmossa oli synkeää ironiaa. Hän oli täysin perillä siitä että oli hukassa.
Kuin hullu kuuntelin Juicea aamuisin, koulun jälkeen ja iltaisin. Juice-kauteni tuntui ikuisuudelta, mutta taisi kestää pari hätäistä kuukautta. Musiikkitunnin levyraadissa soitin kappaleen "Kaksi pientä pieruparkaa". Se kuuluu niihin lukuisiin kömmähdyksiin, jotka taiteilija kuittasi anteeksi neronleimauksillaan.
Elävässä elämässä näin hänet kerran, Hämeenkadun Anttilassa Tampereella pari vuotta sitten. Eltaantuneen viinan löyhkä pölähti käytävälle, kun vuosiaan vanhemman näköinen herra valtavine vatsoineen linkutti siiderihyllylle. Karisma oli älytön.
Juice oli kuulemma kenkku tyyppi. Niin oli Spedekin, joka murjoi vitsin, vaikka leikkaisit sen pään. Molemmilla oli siihen varaa.
Järven rannalla haitari soi. Haita se harmitti, haita risoi. Sille!
Muistan valokuvantarkasti, kun katsoin isäni kanssa Neil Hardwickin keskusteluohjelmaa, jossa Juice viimein näyttäytyi. Hän oli sanellut vierailunsa ehdoksi, että saisi polttaa tupakkaa. Juice sytytti uuden sätkän aina edellisen jämillä. Kasvot olivat kauhtuneet laihoiksi, mutta vatsa pömpötti turpeana. Juice oli ollut sairaalassa maksansa pimahdettua, ja Hardwickin haastattelussa hän oli vittumaisella tuulella. Hän uhosi, ettei lopeta ryyppäämistä.
Tämä oli pienen pojan ensi kosketuksia aikuisten myrkylliseen maailmaan. Juicen hahmossa oli synkeää ironiaa. Hän oli täysin perillä siitä että oli hukassa.
Kuin hullu kuuntelin Juicea aamuisin, koulun jälkeen ja iltaisin. Juice-kauteni tuntui ikuisuudelta, mutta taisi kestää pari hätäistä kuukautta. Musiikkitunnin levyraadissa soitin kappaleen "Kaksi pientä pieruparkaa". Se kuuluu niihin lukuisiin kömmähdyksiin, jotka taiteilija kuittasi anteeksi neronleimauksillaan.
Elävässä elämässä näin hänet kerran, Hämeenkadun Anttilassa Tampereella pari vuotta sitten. Eltaantuneen viinan löyhkä pölähti käytävälle, kun vuosiaan vanhemman näköinen herra valtavine vatsoineen linkutti siiderihyllylle. Karisma oli älytön.
Juice oli kuulemma kenkku tyyppi. Niin oli Spedekin, joka murjoi vitsin, vaikka leikkaisit sen pään. Molemmilla oli siihen varaa.
Järven rannalla haitari soi. Haita se harmitti, haita risoi. Sille!