Taiteentekijän turhia tuskia.
Musiikkielämys tuli koettua viime lauantaina Klubilla.
Marissa Nadler. Olen sanaton. Siksi lainaan näitä sanoja, sillä koin hänet itse hyvin samanlailla:
"New York folk player Marissa Nadler lives in our times, but she recalls some lost siren of the mystic Sixties or a heroine of the high Romantic period. Her willowy songs are concerned with death and doomed love and she goes as far as to quote Edgar Allan Poe (on 'Annabelle Lee') and Pablo Neruda (on 'Hay Tantos Muertos'). These ballads are uncommonly lovely - unshowy, but hard to get out of your head. Nadler's voice, as delicate as smoke, swirls distantly over her picking and strumming. She uses guitars, banjos and ukuleles, but the atmosphere here is less hokey than haunted, as though the songs were oscillating, suspended, between this world and the next."
-Kitty Empire, the London Gaurdian
Tänään on ollut vapaapäivä ja olen vihdoinkin piirtänyt. Siitä kiitos kuuluu pitkältikin juuri Nadlerin musiikille, sillä se vei minut siihen pisteeseen, että oli kerta kaikkiaan pakko tarttua kynään ja hiileen. Olen lykännyt sitä hetkeä ehkäpä eniten laiskuuden vuoksi, sillä tässä kämpässä on oikeastaan vain kaksi paikkaa, jossa on tilaa ja valoa piirtää: keittiön pöytä ja olohuoneen keskiosa. Ensin mainittu on usein varattu jollekin ihan muulle hommalle ja jälkimmäinen tukkii kulkureitin ja on ärsyttävän kattolampun alla. Voi miten vituttava ajatus, että tuollaiset seikat estävät luovuuden purkamista.
Sain työn valmiiksi. Tunteet ovat ristiriitaiset. Miten mielialat aina heittelevätkin tietyn kaavan mukaan kun on omasta työstä kyse? Ensin alkaa hahmotteluvaihe ja innostus - hei, nyt alkaa sujua, on flow! Sitten tosi puurtaminen ja keskittyminen. Silloin olen varma, että työ on ihan sikahieno, upein koskaan tekemäni ja pysähdyttävä. Todella jotain. Olen täynnä energiaa ja välillä on pakko tanssia, laulaa, nauraa - purkaa ylimääräisiä että piirrosjälki säilyy hyvänä. Sitten viimeistelyvaihe - nyt on jo vähän epäilevä olo: mahtaako se niin kummoinen ollakaan? Täytyy käydä toisessa huoneessa, ulkona, vessassa, ja tulla tuorein silmin katsomaan. No jaa. Ai tuollainen. Hmm. Tässä vaiheessa kuvio saattaa joskus rikkoutua, etenkin jos olen keksinyt jonkin uuden tekniikan. Saatan olla ylpeä itsestäni, pettynyt johonkin ratkaisuun, välinpitämätön, kyllästynyt tai yhä innoissani. Kaikkea on koettu. Sitten fiksatiivia, kansioon ja unohdus.
Myöhemmin palaan työni luokse kuin aarretta uumoillen, pikkulapsen odotuksella. Ehkä se olikin se hienoin tekemäni. Ehkä se olikin ihan paska.
Marissa Nadler. Olen sanaton. Siksi lainaan näitä sanoja, sillä koin hänet itse hyvin samanlailla:
"New York folk player Marissa Nadler lives in our times, but she recalls some lost siren of the mystic Sixties or a heroine of the high Romantic period. Her willowy songs are concerned with death and doomed love and she goes as far as to quote Edgar Allan Poe (on 'Annabelle Lee') and Pablo Neruda (on 'Hay Tantos Muertos'). These ballads are uncommonly lovely - unshowy, but hard to get out of your head. Nadler's voice, as delicate as smoke, swirls distantly over her picking and strumming. She uses guitars, banjos and ukuleles, but the atmosphere here is less hokey than haunted, as though the songs were oscillating, suspended, between this world and the next."
-Kitty Empire, the London Gaurdian
Tänään on ollut vapaapäivä ja olen vihdoinkin piirtänyt. Siitä kiitos kuuluu pitkältikin juuri Nadlerin musiikille, sillä se vei minut siihen pisteeseen, että oli kerta kaikkiaan pakko tarttua kynään ja hiileen. Olen lykännyt sitä hetkeä ehkäpä eniten laiskuuden vuoksi, sillä tässä kämpässä on oikeastaan vain kaksi paikkaa, jossa on tilaa ja valoa piirtää: keittiön pöytä ja olohuoneen keskiosa. Ensin mainittu on usein varattu jollekin ihan muulle hommalle ja jälkimmäinen tukkii kulkureitin ja on ärsyttävän kattolampun alla. Voi miten vituttava ajatus, että tuollaiset seikat estävät luovuuden purkamista.
Sain työn valmiiksi. Tunteet ovat ristiriitaiset. Miten mielialat aina heittelevätkin tietyn kaavan mukaan kun on omasta työstä kyse? Ensin alkaa hahmotteluvaihe ja innostus - hei, nyt alkaa sujua, on flow! Sitten tosi puurtaminen ja keskittyminen. Silloin olen varma, että työ on ihan sikahieno, upein koskaan tekemäni ja pysähdyttävä. Todella jotain. Olen täynnä energiaa ja välillä on pakko tanssia, laulaa, nauraa - purkaa ylimääräisiä että piirrosjälki säilyy hyvänä. Sitten viimeistelyvaihe - nyt on jo vähän epäilevä olo: mahtaako se niin kummoinen ollakaan? Täytyy käydä toisessa huoneessa, ulkona, vessassa, ja tulla tuorein silmin katsomaan. No jaa. Ai tuollainen. Hmm. Tässä vaiheessa kuvio saattaa joskus rikkoutua, etenkin jos olen keksinyt jonkin uuden tekniikan. Saatan olla ylpeä itsestäni, pettynyt johonkin ratkaisuun, välinpitämätön, kyllästynyt tai yhä innoissani. Kaikkea on koettu. Sitten fiksatiivia, kansioon ja unohdus.
Myöhemmin palaan työni luokse kuin aarretta uumoillen, pikkulapsen odotuksella. Ehkä se olikin se hienoin tekemäni. Ehkä se olikin ihan paska.