物の哀れ
"Mono no aware (物の哀れ), literally "the pathos of things", and also translated as "an empathy toward things", or "a sensitivity to ephemera", is a Japanese term used to describe the awareness of impermanence (無常 mujō), or transience of things, and a gentle sadness (or wistfulness) at their passing."
Koska olen tullut siihen lopputulokseen ettei elämässäni ole sisältöä, muuta kuin siis herätä joka päivä ja katsoa sivusta Nikon elämän edistymistä kun itse junnaan paikoillani, ilman mieluista tekemistä, harrastuksia, tai sosiaalisia suhteita, olen ajatellut alkaa filosofiksi ja harjoittaa elämän asioiden ohimenevyyden ihmettelyä. Uppoutua siihen melankoliseen tunteeseen, kun asiat kuten Nikoa katsomaan tuleet vieraat, facebookin tervettä sosialisointia keskenään harrastavat "kaverini", tai ulkona näkemäni ihmiset muistuttavat minua entisestä elämästäni ja sen rikkauksista.
Kauan olen pyristellyt epäuskoisena alati lähestyvää erakon kohtaloani, mutta jos vain hyväksyn sen niin olo varmasti helpottaa, tulee sellainen seesteinen olo. Ei tarvitse enää kuvitella, että minulla olisi jotain velvollisuuksia itseäni laiminlyöviä ihmisiä kohtaan. Tähän asti se onkin sujunut hyvin, kunhan keskityn uppoutumaan asioihin jotka ovat minun itseni tai minun ja Nikon välisiä. Mutta vielä olen kaukana valaistumisesta, sillä edelleen minua ärsyttää oma sisälläni asuva katkera ja kateellinen pikkutyttö, joka toivoisi olevansa yhtä kiinnostavaa seuraa kuin ihmiset ympärillään, jotka ovat kaikki vähäisetkin sidokseni muihin ihmisiin omalla ihanuudellaan varastaneet minulta. Heille se suotakoon, nuokin asiat ovat vain ohimeneviä ja silmänräpäyksessä elämäni on madellut eteenpäin kymmenen vuotta, eivätkä nuo asiat silloin enää ole muuta kuin ajan kultaama muisto.
Mitä? Minun pitäisi itse lähestyä ihmisiä, eikä odottaa että minun luokseni tullaan seuraa tarjoamaan? Ei muidenkaan tarvitse, ihmiset jotka tieten tahtoen välttelevät sosiaalisuuttakin ovat sosiaalisempia kuin minä. Ja mitä siitä saisin? "Katotaan sit joskus myöhemmin, nyt ei ehdi koska..." loputtomuuteen asti. Turhaa toiveiden kipinän herättelyä ja ajanhukkaa, kun voisin keskittyä omiin asioihini. Olen oppinut, että joskus pitää katsoa mitä muut ovat valmiita tekemään vuoksesi, aina ei tarvitse itse tehdä kaikkea työtä. Jos kenestäkään ei sitten kuulu, niin se on aika selvä merkki siitä miten tärkeää seurasi niille ihmisille oikeasti oli. Ja vaikka jotakuta joskus näkisikin, kuitenkin olisin vain jonkun toisen menon kanssa tuplabuukattu pakollinen muodollisuus, ja päätyisin olemaan kolmas pyörä tietämättä sitä etukäteen. Eikö minun kanssa ajanvietto voi olla ainut syy tulla tänne? Vai jaksoitko vain tulla tänne koska sinun piti muutenkin käydä lähimailla tekemässä jotain tärkeää? Ei kiitos, jos haluan seuraa haluan sen itseäni varten ja kokonaan minulle. En aio jakaa sitä onnea jonkun toisen kanssa jos se minulle suodaan.
Tuntuu oikein hyvältä, ensi vuonna ei tarvitse mennä Jotkuihin enää kun lopetan ne hommat. Coneihinkaan ei varmaan tarvitse mennä, eikä tuhlata rahaa cosseihin joita en koskaan enää käytä kuitenkaan. No, ehkä Ropeconiin kuitenkin. Mutta Animuconeissa on aika turhaa ravata, yksinäistä ja hirveää rahanhukkaa. Sen sijaan voin vaikka leipoa itselleni kakun ja mennä ulos piknikille nauttimaan kesäisestä luonnosta. Tai lukea kirjan. Tai piirtää. Tai juoda päänsä täyteen, sitä olenkin lähiaikoina harrastanut. Se kun siirtää yksinäisyyden ajatukset pois mielestä ja auttaa nauttimaan tyhmimmistä ja pienimmistäkin asioista.
Ai joo, Juhannus. Voi paska, sehän meinaa sosialisointia, unohtakaa kaikki mitä kirjoitin, enköhän taas tämän jälkeen kestä kolme kuukautta täydellistä ignooraamista ystäviltäni kun olen taas saanut minimaalisen määrän huomiota itseeni ihmisiltä jotka ovat toistensa kanssa tekemisissä joka päivä vähintään netin välityksellä. Mutta ei pidä ajatella sitä että minulla voisi olla jotain samanlaista, ei pidä tiedostaa sitä, pitää työntää se jonnekin pois...
Tai sitten jään kotiin kun Niko menee sosialisoimaan ja kulutan aikaa pohtimalla miksei minulla ole rahaa ostaa lisää muovia jota voisin tuijottaa ja meditoida ajatukset elämäni yksinäisyyden aiheuttamasta mitättömyyden tunteesta pois. Sillä se mitättömyys ja ohimeneväisyys on yhtä suuri niillä ihmisillä joilla on seuraa. Ero on siinä, että he voivat valita mistä elämässään nauttivat. Toinen tärkeä filosofia jota minun pitää tässä hyödyntää on wabi:
"Wabi means that even in straitened circumstances no thought of hardship arises. Even amid insufficiency, one is moved by no feeling of want. Even when faced with failure, one does not brood over injustice. If you find being in straitened circumstances to be confining, if you lament insufficiency as privation, if you complain that things have been ill-disposed-this is not wabi”
TL;DR VIDDU ÄLKÄÄ HIEROKO MUN NAAMAAN TEIDÄN IHANAA ELÄMÄÄNNE KUN MUA MASENTAA, ILAKOITKAA KESKENÄNNE HUORRRRRRRRAAAAAT. Ja tulkaa joku joskus käymään, unohdan kohta miltä ihmisten pärstät näyttää ellen joutuis kyyläämään niitä aina ku Niko käy FB:ssä.
Koska olen tullut siihen lopputulokseen ettei elämässäni ole sisältöä, muuta kuin siis herätä joka päivä ja katsoa sivusta Nikon elämän edistymistä kun itse junnaan paikoillani, ilman mieluista tekemistä, harrastuksia, tai sosiaalisia suhteita, olen ajatellut alkaa filosofiksi ja harjoittaa elämän asioiden ohimenevyyden ihmettelyä. Uppoutua siihen melankoliseen tunteeseen, kun asiat kuten Nikoa katsomaan tuleet vieraat, facebookin tervettä sosialisointia keskenään harrastavat "kaverini", tai ulkona näkemäni ihmiset muistuttavat minua entisestä elämästäni ja sen rikkauksista.
Kauan olen pyristellyt epäuskoisena alati lähestyvää erakon kohtaloani, mutta jos vain hyväksyn sen niin olo varmasti helpottaa, tulee sellainen seesteinen olo. Ei tarvitse enää kuvitella, että minulla olisi jotain velvollisuuksia itseäni laiminlyöviä ihmisiä kohtaan. Tähän asti se onkin sujunut hyvin, kunhan keskityn uppoutumaan asioihin jotka ovat minun itseni tai minun ja Nikon välisiä. Mutta vielä olen kaukana valaistumisesta, sillä edelleen minua ärsyttää oma sisälläni asuva katkera ja kateellinen pikkutyttö, joka toivoisi olevansa yhtä kiinnostavaa seuraa kuin ihmiset ympärillään, jotka ovat kaikki vähäisetkin sidokseni muihin ihmisiin omalla ihanuudellaan varastaneet minulta. Heille se suotakoon, nuokin asiat ovat vain ohimeneviä ja silmänräpäyksessä elämäni on madellut eteenpäin kymmenen vuotta, eivätkä nuo asiat silloin enää ole muuta kuin ajan kultaama muisto.
Mitä? Minun pitäisi itse lähestyä ihmisiä, eikä odottaa että minun luokseni tullaan seuraa tarjoamaan? Ei muidenkaan tarvitse, ihmiset jotka tieten tahtoen välttelevät sosiaalisuuttakin ovat sosiaalisempia kuin minä. Ja mitä siitä saisin? "Katotaan sit joskus myöhemmin, nyt ei ehdi koska..." loputtomuuteen asti. Turhaa toiveiden kipinän herättelyä ja ajanhukkaa, kun voisin keskittyä omiin asioihini. Olen oppinut, että joskus pitää katsoa mitä muut ovat valmiita tekemään vuoksesi, aina ei tarvitse itse tehdä kaikkea työtä. Jos kenestäkään ei sitten kuulu, niin se on aika selvä merkki siitä miten tärkeää seurasi niille ihmisille oikeasti oli. Ja vaikka jotakuta joskus näkisikin, kuitenkin olisin vain jonkun toisen menon kanssa tuplabuukattu pakollinen muodollisuus, ja päätyisin olemaan kolmas pyörä tietämättä sitä etukäteen. Eikö minun kanssa ajanvietto voi olla ainut syy tulla tänne? Vai jaksoitko vain tulla tänne koska sinun piti muutenkin käydä lähimailla tekemässä jotain tärkeää? Ei kiitos, jos haluan seuraa haluan sen itseäni varten ja kokonaan minulle. En aio jakaa sitä onnea jonkun toisen kanssa jos se minulle suodaan.
Tuntuu oikein hyvältä, ensi vuonna ei tarvitse mennä Jotkuihin enää kun lopetan ne hommat. Coneihinkaan ei varmaan tarvitse mennä, eikä tuhlata rahaa cosseihin joita en koskaan enää käytä kuitenkaan. No, ehkä Ropeconiin kuitenkin. Mutta Animuconeissa on aika turhaa ravata, yksinäistä ja hirveää rahanhukkaa. Sen sijaan voin vaikka leipoa itselleni kakun ja mennä ulos piknikille nauttimaan kesäisestä luonnosta. Tai lukea kirjan. Tai piirtää. Tai juoda päänsä täyteen, sitä olenkin lähiaikoina harrastanut. Se kun siirtää yksinäisyyden ajatukset pois mielestä ja auttaa nauttimaan tyhmimmistä ja pienimmistäkin asioista.
Ai joo, Juhannus. Voi paska, sehän meinaa sosialisointia, unohtakaa kaikki mitä kirjoitin, enköhän taas tämän jälkeen kestä kolme kuukautta täydellistä ignooraamista ystäviltäni kun olen taas saanut minimaalisen määrän huomiota itseeni ihmisiltä jotka ovat toistensa kanssa tekemisissä joka päivä vähintään netin välityksellä. Mutta ei pidä ajatella sitä että minulla voisi olla jotain samanlaista, ei pidä tiedostaa sitä, pitää työntää se jonnekin pois...
Tai sitten jään kotiin kun Niko menee sosialisoimaan ja kulutan aikaa pohtimalla miksei minulla ole rahaa ostaa lisää muovia jota voisin tuijottaa ja meditoida ajatukset elämäni yksinäisyyden aiheuttamasta mitättömyyden tunteesta pois. Sillä se mitättömyys ja ohimeneväisyys on yhtä suuri niillä ihmisillä joilla on seuraa. Ero on siinä, että he voivat valita mistä elämässään nauttivat. Toinen tärkeä filosofia jota minun pitää tässä hyödyntää on wabi:
"Wabi means that even in straitened circumstances no thought of hardship arises. Even amid insufficiency, one is moved by no feeling of want. Even when faced with failure, one does not brood over injustice. If you find being in straitened circumstances to be confining, if you lament insufficiency as privation, if you complain that things have been ill-disposed-this is not wabi”
TL;DR VIDDU ÄLKÄÄ HIEROKO MUN NAAMAAN TEIDÄN IHANAA ELÄMÄÄNNE KUN MUA MASENTAA, ILAKOITKAA KESKENÄNNE HUORRRRRRRRAAAAAT. Ja tulkaa joku joskus käymään, unohdan kohta miltä ihmisten pärstät näyttää ellen joutuis kyyläämään niitä aina ku Niko käy FB:ssä.