InterRail: Muisteloita Wienistä, Innsbruckista ja Milanosta
Olemme kotiutuneet reissulta jo reilu viikko sitten. Blogikirjoittelu jäi kuitenkin kesken ja ajattelin tässä merkinnässä kertoa, mitä seurasi Bratislavan jälkeen.
Lähdimme Bratislavasta melko aikaisin päivällä kohti Wieniä. Kun saavuimme Wieniin aurinko paistoi ja oli mitä mainioin sää. Veimme tavarat hostellille ja päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kun pääsimme hostellin respaan asti, ulkona satoi kaatamalla. Noh etsimme taas kerran lähimmän pikaruokalan ja kävimme syömässä siellä varsin mautonta roskaruokaa. Loppuillan istuimme hostellin aulassa ja mietimme, mitä sitä tekisi seuraavana päivänä ja millä aikataululla pitäisi lähteä kohti Milanoa.
Seuraava päivä Wienissä oli yhtä synkeä kuin edellinen ilta. Vettä tuli kaatamalla, joten kaupungilla turisteilu ei oikein innostanut. Kävimme katsomassa tuomiokirkkoa ja tuhlaamassa rahaa saippuakaupassa. Lopulta menimme kaupan kautta hostellille tekemään ruokaa ja viettämään iltaa. Kummempia iltamenoja ei jaksanut, koska aamulla juna lähti ennen kahdeksaa.
Hostellin keittiössä joutui jonottamaan ruoanlaittomahdollisuutta. Käytössä oli kahden levyn sähköliesi, jonka tehot ei meinanneet riittää edes veden keittämiseen, jos kumpikin levy oli päällä. Noh ruoka tuli jokatapauksessa valmiiksi ja söimme hyvin suolaisia ja maustettuja itävaltalaisia jauhelihapuikuloita paistetun kesäkurpitsan kera.
Illalla palasimme huoneeseemme, pakkasimme rinkkamme ja asetimme herätyksen ihan liian aikaiseksi aamuksi. Aamulla poistuimme huoneesta vähin äänin muiden vielä nukkuessa ja suuntasimme hostellin kellarikerrokseen vieraskeittiöön tekemään aamupalaa. Vieraskeittiö oli hyvin piilotettu vähän "hienompien" vieraiden varalta parkkihallin viereen kellarikerrokseen. Paikka jossa olimme oli kuitenkin hotelli sekä hostelli.
Juna Wienistä vei meidät Innsbruckiin, jonne olimme suunnitelleet pysähtyvämme muutamaksi tunniksi ja jatkavamme sieltä Milanoon toisella junalla. Maisemat Innsbrukcissa olivat todella upeita ja olen todella tyytyväinen, että päätimme pysähtyä siellä, vaikka vain vähäksi aikaa. Ilma oli selkeästi erilaista kuin muualla matkan varrella. Vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä, oli ilma melkeinpä kylmä. Mitään kummallista emme Innsbruckissa ehtineet nähdä tai tehdä, pysähdyimme vain syömään ja jaloittelemaan hetkeksi. Hetkeä myöhemmin jatkoimmekin jo junalla vuoristorataa pitkin Milanoon.
Vuoristorata sai kyllä tällä matkalla aivan uuden merkityksen. Alkumatka Innsbruckista Italiaan päin oli melkoista nousua ja laskua ja tunnelia ja ennen kaikkea mielettömän upeita vuoristomaisemia. Korvat joutuivat koville alamäissä ja tunneleissa, mutta oli se sen arvoista.
Milanoon saavuimme illalla jo piemeän laskeuduttua. Juna-asemalla ei tuntunut olevan mitään erityisiä opasteita mihinkään ja olimme unohtaneet ottaa talteen hostellimme sivuilla olleet saapumisohjeet. Löysimme kuitenkin help-centerin jostain päin asemaa ja siellä meille annettiin kaksi karttaa, joihin avulias virkailija merkitsi hostellimme. Hän käski meitä ottamaan ratikan numero 2 ja menemään sillä. Onneksi vilmaisimme Milanon joukkoliikennekarttaa (josta ei meinannut saada mitään tolkkua) ja totesimme, että ratikka 2 ei mene läheltäkään hostelliamme. Ilmeisesti virkailijakaan ei ollut erityisen perillä joukkoliikenteen reiteistä, mutta ainakin hän yritti. Hän nimittäin etsi ainakin viidestä eri lippusesta ja kirjasesta ja kartasta joukkoliikennelinjaa, joka menisi hostellimme lähistölle. Löysimme kuitenkin hostellimme melko kivuttomasti ja pääsimme nukkumaan.
Seuraavina päivinä kiertelimme Milanossa melko päämäärättömästi. Enemmän keskityimme kuitenkin hostellilla löhöilyyn, olihan meillä kerrankin ihan oma huone ja telkkari ja kaikki. Heti sunnuntaina ilmeni, että Milano on ihan liian suuri kaupunki meille ja Italian kulttuuriin totuttelu veisi muutenkin aikaa enemmän kuin meillä ehkä oli. Ihmiset olivat koväänisiä, liikenne oli kaaos ja muutenkin tuntui, että koko maa toimii lähinä tuurilla ja jollain mystisellä perimätiedolla. Olen myöskin melko varma, että melkein kaikki milanolaiset ovat lähes kuuroja. Kaikki suurinpiirtein huusivat toisilleen keskustellessa. Toisaalta en kyllä ihmettellyt, miksi kaupungin asukkaiden kuulo on niin huono, enää sen jälkeen kuin ensimmäisen kerran oltiin metrossa matkustettu... Se jatkuva kirskunta, vingunta ja kolina sattui korviin. Minä ainakin pidin käsiä korvilla monesti ihan pelkän kivun takia, mutta paikalliset istuivat paikallaan kuin viilipytyt.
Viimeisenä päivänä kaupunki rupesi tuntumaan edes vähän miellyttävältä. Kävelimme pitkin poikin ja kävimme syömässä pastaa ravintolassa. Tarkoitus oli käydä paikallisessa tieteen museossa, mutta se oli jo kiinni, kun pääsimme sine asti.
Aamulla heräsimme taas aikaisin ja lähdimme hostellista ennen kuutta. Lento lähti vasta kymmeneltä, mutta matka lentokentälle päärautatieasemalta kestää n. tunnin ja lentokentällä on kuitenkin hyvä olla ajoissa, varsinkin, kun ei tunne maan tapoja.
Lento sujui hyvin ja laskeuduimme Pirkkalan kentälle jopa puoli tuntia etuajassa. Kaveri oli meitä vastassa lentokentällä ja kohta olimmekin jo kotona. Nyt on tosiaan reilu viikko mennyt matkasta ja kyllähän sitä alkaa olemaan jo melko kotiutunut, vaikka ei ehkä aivan täysin. Ensimmäiset päivät olivat kyllä melko outoja. Kotona tuntui olevan jopa ahdistavan hiljaista eikä sitä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Noh onneksi sitä tekemistä kyllä on opiskelujen osalta, että sen puuttesta ei kyllä enää kärsi. Meidän kotieläimetkin tulevat tänään takaisin kotiin hoitopaikastaan.
Lähdimme Bratislavasta melko aikaisin päivällä kohti Wieniä. Kun saavuimme Wieniin aurinko paistoi ja oli mitä mainioin sää. Veimme tavarat hostellille ja päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kun pääsimme hostellin respaan asti, ulkona satoi kaatamalla. Noh etsimme taas kerran lähimmän pikaruokalan ja kävimme syömässä siellä varsin mautonta roskaruokaa. Loppuillan istuimme hostellin aulassa ja mietimme, mitä sitä tekisi seuraavana päivänä ja millä aikataululla pitäisi lähteä kohti Milanoa.
Seuraava päivä Wienissä oli yhtä synkeä kuin edellinen ilta. Vettä tuli kaatamalla, joten kaupungilla turisteilu ei oikein innostanut. Kävimme katsomassa tuomiokirkkoa ja tuhlaamassa rahaa saippuakaupassa. Lopulta menimme kaupan kautta hostellille tekemään ruokaa ja viettämään iltaa. Kummempia iltamenoja ei jaksanut, koska aamulla juna lähti ennen kahdeksaa.
Hostellin keittiössä joutui jonottamaan ruoanlaittomahdollisuutta. Käytössä oli kahden levyn sähköliesi, jonka tehot ei meinanneet riittää edes veden keittämiseen, jos kumpikin levy oli päällä. Noh ruoka tuli jokatapauksessa valmiiksi ja söimme hyvin suolaisia ja maustettuja itävaltalaisia jauhelihapuikuloita paistetun kesäkurpitsan kera.
Illalla palasimme huoneeseemme, pakkasimme rinkkamme ja asetimme herätyksen ihan liian aikaiseksi aamuksi. Aamulla poistuimme huoneesta vähin äänin muiden vielä nukkuessa ja suuntasimme hostellin kellarikerrokseen vieraskeittiöön tekemään aamupalaa. Vieraskeittiö oli hyvin piilotettu vähän "hienompien" vieraiden varalta parkkihallin viereen kellarikerrokseen. Paikka jossa olimme oli kuitenkin hotelli sekä hostelli.
Juna Wienistä vei meidät Innsbruckiin, jonne olimme suunnitelleet pysähtyvämme muutamaksi tunniksi ja jatkavamme sieltä Milanoon toisella junalla. Maisemat Innsbrukcissa olivat todella upeita ja olen todella tyytyväinen, että päätimme pysähtyä siellä, vaikka vain vähäksi aikaa. Ilma oli selkeästi erilaista kuin muualla matkan varrella. Vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä, oli ilma melkeinpä kylmä. Mitään kummallista emme Innsbruckissa ehtineet nähdä tai tehdä, pysähdyimme vain syömään ja jaloittelemaan hetkeksi. Hetkeä myöhemmin jatkoimmekin jo junalla vuoristorataa pitkin Milanoon.
Vuoristorata sai kyllä tällä matkalla aivan uuden merkityksen. Alkumatka Innsbruckista Italiaan päin oli melkoista nousua ja laskua ja tunnelia ja ennen kaikkea mielettömän upeita vuoristomaisemia. Korvat joutuivat koville alamäissä ja tunneleissa, mutta oli se sen arvoista.
Milanoon saavuimme illalla jo piemeän laskeuduttua. Juna-asemalla ei tuntunut olevan mitään erityisiä opasteita mihinkään ja olimme unohtaneet ottaa talteen hostellimme sivuilla olleet saapumisohjeet. Löysimme kuitenkin help-centerin jostain päin asemaa ja siellä meille annettiin kaksi karttaa, joihin avulias virkailija merkitsi hostellimme. Hän käski meitä ottamaan ratikan numero 2 ja menemään sillä. Onneksi vilmaisimme Milanon joukkoliikennekarttaa (josta ei meinannut saada mitään tolkkua) ja totesimme, että ratikka 2 ei mene läheltäkään hostelliamme. Ilmeisesti virkailijakaan ei ollut erityisen perillä joukkoliikenteen reiteistä, mutta ainakin hän yritti. Hän nimittäin etsi ainakin viidestä eri lippusesta ja kirjasesta ja kartasta joukkoliikennelinjaa, joka menisi hostellimme lähistölle. Löysimme kuitenkin hostellimme melko kivuttomasti ja pääsimme nukkumaan.
Seuraavina päivinä kiertelimme Milanossa melko päämäärättömästi. Enemmän keskityimme kuitenkin hostellilla löhöilyyn, olihan meillä kerrankin ihan oma huone ja telkkari ja kaikki. Heti sunnuntaina ilmeni, että Milano on ihan liian suuri kaupunki meille ja Italian kulttuuriin totuttelu veisi muutenkin aikaa enemmän kuin meillä ehkä oli. Ihmiset olivat koväänisiä, liikenne oli kaaos ja muutenkin tuntui, että koko maa toimii lähinä tuurilla ja jollain mystisellä perimätiedolla. Olen myöskin melko varma, että melkein kaikki milanolaiset ovat lähes kuuroja. Kaikki suurinpiirtein huusivat toisilleen keskustellessa. Toisaalta en kyllä ihmettellyt, miksi kaupungin asukkaiden kuulo on niin huono, enää sen jälkeen kuin ensimmäisen kerran oltiin metrossa matkustettu... Se jatkuva kirskunta, vingunta ja kolina sattui korviin. Minä ainakin pidin käsiä korvilla monesti ihan pelkän kivun takia, mutta paikalliset istuivat paikallaan kuin viilipytyt.
Viimeisenä päivänä kaupunki rupesi tuntumaan edes vähän miellyttävältä. Kävelimme pitkin poikin ja kävimme syömässä pastaa ravintolassa. Tarkoitus oli käydä paikallisessa tieteen museossa, mutta se oli jo kiinni, kun pääsimme sine asti.
Aamulla heräsimme taas aikaisin ja lähdimme hostellista ennen kuutta. Lento lähti vasta kymmeneltä, mutta matka lentokentälle päärautatieasemalta kestää n. tunnin ja lentokentällä on kuitenkin hyvä olla ajoissa, varsinkin, kun ei tunne maan tapoja.
Lento sujui hyvin ja laskeuduimme Pirkkalan kentälle jopa puoli tuntia etuajassa. Kaveri oli meitä vastassa lentokentällä ja kohta olimmekin jo kotona. Nyt on tosiaan reilu viikko mennyt matkasta ja kyllähän sitä alkaa olemaan jo melko kotiutunut, vaikka ei ehkä aivan täysin. Ensimmäiset päivät olivat kyllä melko outoja. Kotona tuntui olevan jopa ahdistavan hiljaista eikä sitä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Noh onneksi sitä tekemistä kyllä on opiskelujen osalta, että sen puuttesta ei kyllä enää kärsi. Meidän kotieläimetkin tulevat tänään takaisin kotiin hoitopaikastaan.