Luita ja keppejä.
Mä tartteen lämpöä
Auta auta auta
Naisen keho painautuu lähemmäs. Punatut huulet ja maalattu kyynel lähestyvät. Mies värisee ja vastaa suudelmaan kiihkeästi huokaisten. Värisee. Inhosta? Ehkä. Unohdus on kuitenkin sitä tärkeämpi. Muistaako hän hetken ajan minut, muistaako hän hetken ajan, mikä on minun nimeni?
Ei. Hän ei halua muistaa. Siksi hän vetää hameen pois, puristaa rintaa, laskee sukkahousuja ja koskettaa.
Mä kaipaan kosketusta
Auta auta auta
Huulet puristuvat miehuuden ympärille. Nainen haukkoo henkeään kuin kultakala. Mies haukkoo henkeään, tärisee ja takertuu patteriin kuin henkensä hädässä. Nainen katsoo häntä pitkien silmäripsiensä takaa, sinisillä silmillään. Vahvistimen päällä, pöydän päällä, pöydän alla, nurkissa, lattialla. Mies, jolla on pellemeikit kasvoillaan, katsoo naista. Häpeääkö hän itseään? Häpeääkö hän antaa toiselle jotain, mitä kukaan muu ei hänestä ole saanut?
Ei. Enpä usko.
En enää jaksa yksin
Auta auta auta
Ehkä hän oikeuttaa tapahtumat mielessään sillä, että mustat hiukset takertuivat hikisinä kalpealle iholle ja hampaat pureutuivat päivettyneelle kaulalle, joka oli kyynelistä märkä ja suolainen. Sormet kiertyvät ranteiden ympärille.
Kalpeat huulet kääntyvät surumieliseen hymyyn, kun kyynel kätkeytyy tyynyyn. Puhetta. Tyhjiä sanoja. Tyhjiä lupauksia.
Minun syytäni kaikki. Minähän hänet päästin sisälle, kotiini, elämääni. Lattialleni nukkumaan. Sänkyyni. Sydämeeni. Sisääni. Kumpi yritti, ja mitä? Onko tämä osa syyllistämistä, vai totuus? Elämä rankaisi minua, joten sen täytyy olla totuus. Totuus minussa. Totuus valheissa.
Minäkin valehtelin. Valehtelin Liekkisiivelle siitä, mitä tapahtui. Suojelin Mustaa. Vai suojelinko itseäni? Vai yritinkö suojella häntä? Loppujen lopuksi tein kuitenkin sen, minkä näin oikeaksi. Ja siitä minua rangaistiin.
Ei, ei siitä. Minua rangaistiin siitä, että en ollut heti tehnyt sitä, minkä näin oikeaksi.
Ja sen vuoksi hän ei enää kestänyt yksin. Sen vuoksi, että minä olin tehnyt virheen.
Sisäinen solarium
On sammunut
Ei rakkautta, ei hänen sisällään, ei minua kohtaan. Ei sisäistä voimaa, joka kantaa. Ei tarpeeksi kunnioitusta, että hän olisi voinut kertoa minulle totuuden. Minä en ollut enää minkään arvoinen.
Sana "raiskaus" on alunperin tarkoittanut jonkun esineen tai tavaran pilaamista. Raiskattu nainen oli pilattu nainen. Ehkä minä olen pilalla, rikki, kuin tylsä puukko, hampaaton saha tai ruostunut naula. Minusta ei ole hänelle enää hyötyä.
Sisäinen solarium
Ei kanna valoaan
Eikä minulla enää ole mitään jäljellä. Ei ylpeyttä, ei itsekunnioitusta, ei hyvyyttä, ei rakkautta ketään kohtaan, ei edes itseäni kohtaan. Ei tunnetta siitä, että olisin tehnyt mitään oikein. Jäljellä on vain huonommuudentunne, alemmuudentunne, ja viha. Vihaan itseäni. Vihaan Kuurankukkaa. Vihaan Siniviolettimieltä. Vihaan punatukkaista prinsessaa. Vihaan kaikkia värejä, myös Mustaa. Siitäkään en saa enää turvaani, vaan ainoastaan valkoisesta. Ja siihen en voi enää verhoutua, sillä jokainen valkoinen vaatekappale jonka puen ylleni, tahriutuu punaiseen.
Valkoinen ei ole enää minua varten. Minut on tahrittu, pilattu, raiskattu. Ja tein sen ihan itse. Tärkeintä olisi elää niin, että pystyy elämään itsensä kanssa. Minä en pysty, enkä halua. Kuka tahansa, joka tuntisi saman kuin minä, haluaisi kuolla siihen itsevihaan, häpeään, nöyryytykseen, ja jälleen kerran itsevihaan, joka minut täyttää. Inhoan jokaista soluani, inhoan jokaista tunnettani, inhoan kaikkea itsessäni. Asioita, joiden pitäisi olla kauniita. Minä inhoan sitä kaikkea.
Taas kirkuu loisteputket
Vaihda vaihda vaihda
Valot sammuvat, ja minä jään pimeään. Pimeydessä kaikki värit näyttävät samalta tummanharmaalta massalta, ja hetken ajan olen turvassa värien maailmalta. Kuurankukka on vaaleanharmaa.
On väärä vuodenaika
Vaihda vaihda vaihda
Syksy, jolloin luonto tapettiin. Lehdet lensivät pois puusta ja minun silmistäni sammui valo, kun minut painettiin seinää vasten ja minua suudeltiin. Minä haravoin pihalle sydämenmuotoisia lehtikasoja enkä edes tiennyt miksi valehtelin.
Talvi, jolloin minut murhattiin. Myrkky kiertyi vereeni ja puristi suoneni kapeiksi, jäätyneiksi nauhoiksi. Minä katsoin kauniisiin kasvoihin, niin paljon kauniimpiin kuin omani, ja kaaduin lattialle näkemättä mitään, kuulematta mitään, tuntien vain tuskan ja oman huutoni, joka purkautui kurkustani.
Minä en halunnut nähdä kevättä. En halunnut nähdä valoa. Valoa ei ollut, joten sillä ei ollut väliä, halusinko minä vai en. Kävelin koulun käytävillä kalpeana aaveena, katsoin Mustaa suoraan silmiin ja annoin hänen kajota minuun, sillä eihän minulla ollut enää mitään arvoa kenenkään silmissä. Liekkisiipi piti minua huorana, samoin kuin koko hänen ystäväpiirinsä, samoin kuin koko minun ystäväpiirini. Harvat henkilöt (kuten Kuningattareni) kykenivät ehkä ymmärtämään fragmentteja motiiveistani, siitä, miksi olin tehnyt niin kuin tein.
Kun viimein ymmärsin, ettei minulla ollut edes Mustalle mitään arvoa, hajosin. Henkilö, joka oli väittänyt että olin tärkein ihminen hänen maailmassaan ja valehdellut, että olin kaunis, arvokas ja ihana, sanoi äkkiä, että saisin syyttää kaikesta vain itseäni, eikä kukaan voisi ikinä luottaa minuun.
"Jos kuvittelet, että sinuun vielä luotetaan tämän jälkeen, niin huhhuh!"
Minä heittäydyin lumihankeen ja itkin.
Ei hehku nuori lempi
Vaihda vaihda vaihda
Minulla ei ollut voimaa rakastaa ja olla Liekkisiiven tukena. Siksi hänkin varmaan jätti minut.
Kuuletko kutsuhuudon
Viimeisen kutsuhuutoni
---
Haikea ulvonta kaikui vuorilla. Se kimpoili vuorenseinämistä, mutta oli kadonnut jo hyvän aikaa ennen kuin ensimmäinen ihminen kuuli aavistuksen siitä.
"Saat luvan selviytyä yksin. Sinulla on täydet valmiudet tulla toimeen omillasi." Nainen, joka oli pukeutunut valkoisiin turkiksiin ja nahkaan, katsoi edessään seisovaa miestä hiljaa. Hän kääntyi sanomatta sanaakaan. Ovella hän vielä katsoi olkansa yli.
"Minä palaan vielä. Ja kun se tapahtuu, sinä olet yksi niistä ihmisistä, jotka tulevat muistamaan omat sanansa." Mies ei värähtänytkään. Ei edes silloin, kun vuorilta kaikui huuto, viimeinen kutsu, viimeinen avunpyyntö, johon ei kuulunut vastausta.
Mutta syvältä vuorten uumenista, kuun loisteessa, ulvoi toinen ääni...
Auta auta auta
Naisen keho painautuu lähemmäs. Punatut huulet ja maalattu kyynel lähestyvät. Mies värisee ja vastaa suudelmaan kiihkeästi huokaisten. Värisee. Inhosta? Ehkä. Unohdus on kuitenkin sitä tärkeämpi. Muistaako hän hetken ajan minut, muistaako hän hetken ajan, mikä on minun nimeni?
Ei. Hän ei halua muistaa. Siksi hän vetää hameen pois, puristaa rintaa, laskee sukkahousuja ja koskettaa.
Mä kaipaan kosketusta
Auta auta auta
Huulet puristuvat miehuuden ympärille. Nainen haukkoo henkeään kuin kultakala. Mies haukkoo henkeään, tärisee ja takertuu patteriin kuin henkensä hädässä. Nainen katsoo häntä pitkien silmäripsiensä takaa, sinisillä silmillään. Vahvistimen päällä, pöydän päällä, pöydän alla, nurkissa, lattialla. Mies, jolla on pellemeikit kasvoillaan, katsoo naista. Häpeääkö hän itseään? Häpeääkö hän antaa toiselle jotain, mitä kukaan muu ei hänestä ole saanut?
Ei. Enpä usko.
En enää jaksa yksin
Auta auta auta
Ehkä hän oikeuttaa tapahtumat mielessään sillä, että mustat hiukset takertuivat hikisinä kalpealle iholle ja hampaat pureutuivat päivettyneelle kaulalle, joka oli kyynelistä märkä ja suolainen. Sormet kiertyvät ranteiden ympärille.
Kalpeat huulet kääntyvät surumieliseen hymyyn, kun kyynel kätkeytyy tyynyyn. Puhetta. Tyhjiä sanoja. Tyhjiä lupauksia.
Minun syytäni kaikki. Minähän hänet päästin sisälle, kotiini, elämääni. Lattialleni nukkumaan. Sänkyyni. Sydämeeni. Sisääni. Kumpi yritti, ja mitä? Onko tämä osa syyllistämistä, vai totuus? Elämä rankaisi minua, joten sen täytyy olla totuus. Totuus minussa. Totuus valheissa.
Minäkin valehtelin. Valehtelin Liekkisiivelle siitä, mitä tapahtui. Suojelin Mustaa. Vai suojelinko itseäni? Vai yritinkö suojella häntä? Loppujen lopuksi tein kuitenkin sen, minkä näin oikeaksi. Ja siitä minua rangaistiin.
Ei, ei siitä. Minua rangaistiin siitä, että en ollut heti tehnyt sitä, minkä näin oikeaksi.
Ja sen vuoksi hän ei enää kestänyt yksin. Sen vuoksi, että minä olin tehnyt virheen.
Sisäinen solarium
On sammunut
Ei rakkautta, ei hänen sisällään, ei minua kohtaan. Ei sisäistä voimaa, joka kantaa. Ei tarpeeksi kunnioitusta, että hän olisi voinut kertoa minulle totuuden. Minä en ollut enää minkään arvoinen.
Sana "raiskaus" on alunperin tarkoittanut jonkun esineen tai tavaran pilaamista. Raiskattu nainen oli pilattu nainen. Ehkä minä olen pilalla, rikki, kuin tylsä puukko, hampaaton saha tai ruostunut naula. Minusta ei ole hänelle enää hyötyä.
Sisäinen solarium
Ei kanna valoaan
Eikä minulla enää ole mitään jäljellä. Ei ylpeyttä, ei itsekunnioitusta, ei hyvyyttä, ei rakkautta ketään kohtaan, ei edes itseäni kohtaan. Ei tunnetta siitä, että olisin tehnyt mitään oikein. Jäljellä on vain huonommuudentunne, alemmuudentunne, ja viha. Vihaan itseäni. Vihaan Kuurankukkaa. Vihaan Siniviolettimieltä. Vihaan punatukkaista prinsessaa. Vihaan kaikkia värejä, myös Mustaa. Siitäkään en saa enää turvaani, vaan ainoastaan valkoisesta. Ja siihen en voi enää verhoutua, sillä jokainen valkoinen vaatekappale jonka puen ylleni, tahriutuu punaiseen.
Valkoinen ei ole enää minua varten. Minut on tahrittu, pilattu, raiskattu. Ja tein sen ihan itse. Tärkeintä olisi elää niin, että pystyy elämään itsensä kanssa. Minä en pysty, enkä halua. Kuka tahansa, joka tuntisi saman kuin minä, haluaisi kuolla siihen itsevihaan, häpeään, nöyryytykseen, ja jälleen kerran itsevihaan, joka minut täyttää. Inhoan jokaista soluani, inhoan jokaista tunnettani, inhoan kaikkea itsessäni. Asioita, joiden pitäisi olla kauniita. Minä inhoan sitä kaikkea.
Taas kirkuu loisteputket
Vaihda vaihda vaihda
Valot sammuvat, ja minä jään pimeään. Pimeydessä kaikki värit näyttävät samalta tummanharmaalta massalta, ja hetken ajan olen turvassa värien maailmalta. Kuurankukka on vaaleanharmaa.
On väärä vuodenaika
Vaihda vaihda vaihda
Syksy, jolloin luonto tapettiin. Lehdet lensivät pois puusta ja minun silmistäni sammui valo, kun minut painettiin seinää vasten ja minua suudeltiin. Minä haravoin pihalle sydämenmuotoisia lehtikasoja enkä edes tiennyt miksi valehtelin.
Talvi, jolloin minut murhattiin. Myrkky kiertyi vereeni ja puristi suoneni kapeiksi, jäätyneiksi nauhoiksi. Minä katsoin kauniisiin kasvoihin, niin paljon kauniimpiin kuin omani, ja kaaduin lattialle näkemättä mitään, kuulematta mitään, tuntien vain tuskan ja oman huutoni, joka purkautui kurkustani.
Minä en halunnut nähdä kevättä. En halunnut nähdä valoa. Valoa ei ollut, joten sillä ei ollut väliä, halusinko minä vai en. Kävelin koulun käytävillä kalpeana aaveena, katsoin Mustaa suoraan silmiin ja annoin hänen kajota minuun, sillä eihän minulla ollut enää mitään arvoa kenenkään silmissä. Liekkisiipi piti minua huorana, samoin kuin koko hänen ystäväpiirinsä, samoin kuin koko minun ystäväpiirini. Harvat henkilöt (kuten Kuningattareni) kykenivät ehkä ymmärtämään fragmentteja motiiveistani, siitä, miksi olin tehnyt niin kuin tein.
Kun viimein ymmärsin, ettei minulla ollut edes Mustalle mitään arvoa, hajosin. Henkilö, joka oli väittänyt että olin tärkein ihminen hänen maailmassaan ja valehdellut, että olin kaunis, arvokas ja ihana, sanoi äkkiä, että saisin syyttää kaikesta vain itseäni, eikä kukaan voisi ikinä luottaa minuun.
"Jos kuvittelet, että sinuun vielä luotetaan tämän jälkeen, niin huhhuh!"
Minä heittäydyin lumihankeen ja itkin.
Ei hehku nuori lempi
Vaihda vaihda vaihda
Minulla ei ollut voimaa rakastaa ja olla Liekkisiiven tukena. Siksi hänkin varmaan jätti minut.
Kuuletko kutsuhuudon
Viimeisen kutsuhuutoni
---
Haikea ulvonta kaikui vuorilla. Se kimpoili vuorenseinämistä, mutta oli kadonnut jo hyvän aikaa ennen kuin ensimmäinen ihminen kuuli aavistuksen siitä.
"Saat luvan selviytyä yksin. Sinulla on täydet valmiudet tulla toimeen omillasi." Nainen, joka oli pukeutunut valkoisiin turkiksiin ja nahkaan, katsoi edessään seisovaa miestä hiljaa. Hän kääntyi sanomatta sanaakaan. Ovella hän vielä katsoi olkansa yli.
"Minä palaan vielä. Ja kun se tapahtuu, sinä olet yksi niistä ihmisistä, jotka tulevat muistamaan omat sanansa." Mies ei värähtänytkään. Ei edes silloin, kun vuorilta kaikui huuto, viimeinen kutsu, viimeinen avunpyyntö, johon ei kuulunut vastausta.
Mutta syvältä vuorten uumenista, kuun loisteessa, ulvoi toinen ääni...