Huuliherpestartunta
Poliklinikka.fi
Diagnoosikriteerien täyttyminen (ICD-10) edellyttää, että alla luetelluista oireista kohdan 1 lisäksi vähintään 4 muuta täyttyy.
Lievässä masennuksessa edellä lueteltuja oireita on 4 - 5, keskivaikeassa 6 - 7 ja vaikeassa 8 - 10.
Merkkaan äksän kohtiin 2, 5, 6, 7, 8 jossain määrin ja 10. 1 ei tosin päde aina, sillä yhtäjaksoisesti en ole maassa yleensä kovinkaan paljoa viikkoa pitempään, aina siellä on joku hyvä päivä välissä. Nytkin oon ollut koko viikonlopun kohtalaisen hyvällä tuulella, noin niin kuin pohjimmiltani, vaikka oon kipeä ja huomenna on vielä yksi koe (ja saan/sain kemian kokeesta hylätyn). En siis ole kuin semilievästimasentunut, huh?
Oon kuitenkin hyvä teeskentelemään itselleni kaikenlaista ja työntämään asioita syrjään niin että voin pitää mukahauskaa.
Oon nyt ite vähän tapellut itseäni vastaan siinä mielessä, että yksinkertaisesti kiellän oikean masennuksen mahdollisuuden siksi, että jos tunnustaisin olevani sairas, tarvitsisin hoitoa enkä tottapuhuen haluaisi rasittaa mahdollisia hoitajia tai... antaa kellekään sitä iloa, että lol toi on pipi päästään. Toisaalta jos menisin hankkimaan sairaan paperit, voisin saada ehkä luvan olla alavireinen eikä tarvisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa.
... as if.
Mutta minä en oikeasti tunne itseäni masentuneeksi, se määritelmä ei vain tunnu sopivalta. Enemmänkin oon vaan just semmonen turhasta valittava angstiteini, semmosena ihmiset on minua aina pitäneetkin. Se vaan... oon sillon vaan automaattisesti muita huonompi ihmisenä. Kyllä minä nyt saan itse ajatella niin, mutta pitääkö muiden pitää minua heti huonompana. :I Oon aina viimeinen, joka ottaa jämäpalat jos jotain jää jäljelle, eikä se haittaa minua, koska jonkun on aina oltava siellä häntäpäässä. Miksei kukaan vaan huomaa sitä ikinä.
Ajattelen, että minussa on arvostettaviakin piirteitä. Ihan oikeasti, ja siksi minua kyrsii kun muut viittaa niille kintaalla eikä edes huomaa tahikka varsinkaan arvosta. Pidän tärkeänä sitä, että pyrin ottamaan muut huomioon ja ajattelen muita, enkä halua vahingoittaa ketään. Minusta on hieno piirre, että oon valmis olemaan viimeinen, istumaan sinne missä on tilaa, ja olemaan tarvittaessa yksin kun missään tuttujen luona ei ole tilaa. Joustan muiden takia enkä välitä itsestäni semmoisissa tilanteissa. Mutta kukaan vaan ei ikinä huomaa mitään. Ajatteleeko ihmiset, että nautin siitä, vai eikö ne ajattele mitään. Se alkaa pikkuhiljaa nostamaan vitutustasoani ja välillä haluan olla edes keskivaiheilla. Tarvitsen siihen vain kyynärpäitä ja kovaäänisyyttä, mikä saa minulle niin pahan omantunnon ja sitten ne muut sitä paiten ärsyyntyy.
Haluan omata näitä piirteitä, koska arvostan niitä. Siispä haluaisinkin vain lähinnä, että muutkin arvostaisivat niitä.
Toi ryhmätyö, matkakertomus antiikin aikana. Ei ole mikään salaisuus, että taakka oli minulla. Otin sen, ja aluksi se olikin ihan ok, koska monesti minusta tuntuu, että saan itse tehtyä paremmin kuin ryhmässä/ryhmän muut jäsenet. Tiedän kuitenkin, että ajatus on pöhkö, ja pyrinkin pääsemään siitä eroon. Kuitenkin joo, siitä ryhmätyöstä tuli ihan saatananmoinen stressi ja näin sen eteen vitusti vaivaa, samalla kun muut veti lonkkaa ja sai kärsiä sitten valituksestani.
Ja arvatkaa mitä? Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten vain tyytynyt olemaan ja tekemään kunnolla vaan valitin. Ääneen. Ja samalla minua vituttaa se, että ajattelen niin. Minua vituttaa, etten pidä kiinni omista oikeuksistani paremmin, että oon aina vaan ihmisten lelu koska en arvosta itseäni. Kuka kissan hännän nostaa ellei kissa itse, niin, miksi siis ajatus itsekehusta, itsensä arvostuksesta, tuntuu niin pahalta? Aivan kuin olisi väärin pitää omista oikeuksista, ajatuksista, mielipiteistä ja arvoista kiinni. Oon tämmösenä niin altis hyväksikäytölle ettei siinä ole mitään järkeä.
Oon miettinyt näitä juttuja paljon, ja tiedän jo, että kaikki ongelmani - ylläolevat masennuksen oireet - johtuvat vain omasta suhtautumisesta itseeni. En tiedä, miksi oon näin itseinhoinen. Voin syyttää toki kavereitani ja tota seiskaluokkaa, silloinhan minulta meni kaikki arvo. Minulla ei ollut mitään väliä yhtään kellekään. Nyt minulla on kuitenkin hyviä ystäviä ja poikaystävä joka rakastaa minua (olkoonkin, että kaikki asuvat kaukana), joten miksi oon silti omissa silmissäni vain yksi arvoton kusipää?
Oon harkinnut sitä, että menisin hakemaan jostain ammattiapua, mutta minulla on kaikesta huolimatta silti sellainen jonninjoutava kilpi mukana kuin ylpeys. Ihan kuin olisi noloa hakea apua, varsinkin tällaiseen ongelmaan mikä vaikuttaa elämään niin paljon. Siispä haluaisinkin vain pois täältä Arton kanssa ja antaa uuden ympäristön ja uusien ihmisten parantaa minua pikkuhiljaa. Pelkään vain, että vaikka menisin minne, minä olisin aina se joustaja, se vähäarvoinen ja se huomaamaton. Kun ei se muista ihmisistä johdu. Se johtuu itsestäni.
Tuntuu aina niin hyvältä kun joku välittää ja esimerkiksi kysyy, miksi oon taas niin hiljaa, vaikken yleensä osaakaan vastata.
Ja tosiaan, alunperin vain haeskelin juttua huuliherpeksestä ja sen tarttuvuudesta, jollain sivulla oli vaan viittaus tuonne. En kylläkään keksi, miten huuliherpes ja masennus liittyvät toisiinsa.
Diagnoosikriteerien täyttyminen (ICD-10) edellyttää, että alla luetelluista oireista kohdan 1 lisäksi vähintään 4 muuta täyttyy.
- Masentunut mieliala (vähintään 2 viikon ajan)
- Mielenkiinnon tai mielihyvän väheneminen
- Painon nousu tai lasku (>5 % kuukaudessa) tai merkittävä ruokahalun muutos
- Unettomuus tai liiallinen nukkuminen
- Kiihtyneisyyttä tai hitautta
- Väsyneisyyttä ja voimattomuutta
- Syyllisyyden ja arvottomuuden tunteita
- Keskittymiskyvyttömyyttä, päättämättömyyttä
- Toistuvaa kuoleman ajattelemista
- Itseluottamuksen tai omanarvontunnon väheneminen
Lievässä masennuksessa edellä lueteltuja oireita on 4 - 5, keskivaikeassa 6 - 7 ja vaikeassa 8 - 10.
Merkkaan äksän kohtiin 2, 5, 6, 7, 8 jossain määrin ja 10. 1 ei tosin päde aina, sillä yhtäjaksoisesti en ole maassa yleensä kovinkaan paljoa viikkoa pitempään, aina siellä on joku hyvä päivä välissä. Nytkin oon ollut koko viikonlopun kohtalaisen hyvällä tuulella, noin niin kuin pohjimmiltani, vaikka oon kipeä ja huomenna on vielä yksi koe (ja saan/sain kemian kokeesta hylätyn). En siis ole kuin semilievästimasentunut, huh?
Oon kuitenkin hyvä teeskentelemään itselleni kaikenlaista ja työntämään asioita syrjään niin että voin pitää mukahauskaa.
Oon nyt ite vähän tapellut itseäni vastaan siinä mielessä, että yksinkertaisesti kiellän oikean masennuksen mahdollisuuden siksi, että jos tunnustaisin olevani sairas, tarvitsisin hoitoa enkä tottapuhuen haluaisi rasittaa mahdollisia hoitajia tai... antaa kellekään sitä iloa, että lol toi on pipi päästään. Toisaalta jos menisin hankkimaan sairaan paperit, voisin saada ehkä luvan olla alavireinen eikä tarvisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa.
... as if.
Mutta minä en oikeasti tunne itseäni masentuneeksi, se määritelmä ei vain tunnu sopivalta. Enemmänkin oon vaan just semmonen turhasta valittava angstiteini, semmosena ihmiset on minua aina pitäneetkin. Se vaan... oon sillon vaan automaattisesti muita huonompi ihmisenä. Kyllä minä nyt saan itse ajatella niin, mutta pitääkö muiden pitää minua heti huonompana. :I Oon aina viimeinen, joka ottaa jämäpalat jos jotain jää jäljelle, eikä se haittaa minua, koska jonkun on aina oltava siellä häntäpäässä. Miksei kukaan vaan huomaa sitä ikinä.
Ajattelen, että minussa on arvostettaviakin piirteitä. Ihan oikeasti, ja siksi minua kyrsii kun muut viittaa niille kintaalla eikä edes huomaa tahikka varsinkaan arvosta. Pidän tärkeänä sitä, että pyrin ottamaan muut huomioon ja ajattelen muita, enkä halua vahingoittaa ketään. Minusta on hieno piirre, että oon valmis olemaan viimeinen, istumaan sinne missä on tilaa, ja olemaan tarvittaessa yksin kun missään tuttujen luona ei ole tilaa. Joustan muiden takia enkä välitä itsestäni semmoisissa tilanteissa. Mutta kukaan vaan ei ikinä huomaa mitään. Ajatteleeko ihmiset, että nautin siitä, vai eikö ne ajattele mitään. Se alkaa pikkuhiljaa nostamaan vitutustasoani ja välillä haluan olla edes keskivaiheilla. Tarvitsen siihen vain kyynärpäitä ja kovaäänisyyttä, mikä saa minulle niin pahan omantunnon ja sitten ne muut sitä paiten ärsyyntyy.
Haluan omata näitä piirteitä, koska arvostan niitä. Siispä haluaisinkin vain lähinnä, että muutkin arvostaisivat niitä.
Toi ryhmätyö, matkakertomus antiikin aikana. Ei ole mikään salaisuus, että taakka oli minulla. Otin sen, ja aluksi se olikin ihan ok, koska monesti minusta tuntuu, että saan itse tehtyä paremmin kuin ryhmässä/ryhmän muut jäsenet. Tiedän kuitenkin, että ajatus on pöhkö, ja pyrinkin pääsemään siitä eroon. Kuitenkin joo, siitä ryhmätyöstä tuli ihan saatananmoinen stressi ja näin sen eteen vitusti vaivaa, samalla kun muut veti lonkkaa ja sai kärsiä sitten valituksestani.
Ja arvatkaa mitä? Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten vain tyytynyt olemaan ja tekemään kunnolla vaan valitin. Ääneen. Ja samalla minua vituttaa se, että ajattelen niin. Minua vituttaa, etten pidä kiinni omista oikeuksistani paremmin, että oon aina vaan ihmisten lelu koska en arvosta itseäni. Kuka kissan hännän nostaa ellei kissa itse, niin, miksi siis ajatus itsekehusta, itsensä arvostuksesta, tuntuu niin pahalta? Aivan kuin olisi väärin pitää omista oikeuksista, ajatuksista, mielipiteistä ja arvoista kiinni. Oon tämmösenä niin altis hyväksikäytölle ettei siinä ole mitään järkeä.
Oon miettinyt näitä juttuja paljon, ja tiedän jo, että kaikki ongelmani - ylläolevat masennuksen oireet - johtuvat vain omasta suhtautumisesta itseeni. En tiedä, miksi oon näin itseinhoinen. Voin syyttää toki kavereitani ja tota seiskaluokkaa, silloinhan minulta meni kaikki arvo. Minulla ei ollut mitään väliä yhtään kellekään. Nyt minulla on kuitenkin hyviä ystäviä ja poikaystävä joka rakastaa minua (olkoonkin, että kaikki asuvat kaukana), joten miksi oon silti omissa silmissäni vain yksi arvoton kusipää?
Oon harkinnut sitä, että menisin hakemaan jostain ammattiapua, mutta minulla on kaikesta huolimatta silti sellainen jonninjoutava kilpi mukana kuin ylpeys. Ihan kuin olisi noloa hakea apua, varsinkin tällaiseen ongelmaan mikä vaikuttaa elämään niin paljon. Siispä haluaisinkin vain pois täältä Arton kanssa ja antaa uuden ympäristön ja uusien ihmisten parantaa minua pikkuhiljaa. Pelkään vain, että vaikka menisin minne, minä olisin aina se joustaja, se vähäarvoinen ja se huomaamaton. Kun ei se muista ihmisistä johdu. Se johtuu itsestäni.
Tuntuu aina niin hyvältä kun joku välittää ja esimerkiksi kysyy, miksi oon taas niin hiljaa, vaikken yleensä osaakaan vastata.
Ja tosiaan, alunperin vain haeskelin juttua huuliherpeksestä ja sen tarttuvuudesta, jollain sivulla oli vaan viittaus tuonne. En kylläkään keksi, miten huuliherpes ja masennus liittyvät toisiinsa.