(no subject)
Juhannuksen kunniaksi kirjoitain.
Huolimatta siitä että jossain ajatusteni perukoilla pyörii koko aika pieni ärsytys ja pelko siitä että jään lapsettomaksi vanhaksi piiaksi, olen viime aikoina pystyny näkemään asioita toiseltakin kantilta.
Kesätyö dementikkojen parissa on ollut tähän asti paras ja pahin duunipaikka mitä voi olla (ja ensimmäinen, joten siksikin on helppoa sanoa niin kun ei ole mitään verrattavaa :D).
Se on kuitenkin ennen kaikkea ollut opettavaisin. Olen huomannut, että asiat jotka aiheutti enne suurta vitutusta ja katkeruutta maailmalle tuntuvat lasten leikiltä kun hoitaa ihmisiä jotka ei pysty puhumaan, ei liikkumaan ja katseleen vastakkasita seinää joka päivä seitsemän päivän ajan ainoina lohdukkeina radio, ruokamössön syöttäminen ja suihku ja kun ei edes omaiset oikein enää käy.
Kyllä niitä huonojaki päiviä on, mut niihin suhtautuu eri tavalla. Jos ennen huonon päivän ja vitutuksen tullessa ajatteli että se on maailmanloppu nykyään siihenki pystyy suhtautumaan paljon objektiivisemmin: "nyt on kiukutus päällä, annan sen rauhassa mennä ohi eikä se tarkoita et elämä ois epäonnistut. Monesti olen antanut ahdistukselle ja vitutukselle vallan ja ajatellut että "tämä on nyt se totuus. Elämäni on tylsää paskaa nyt näen sen selvästi ja kun olen hyvällä tuulella se on vain jotain harhaa" Nyt se on päinvastoin.Kun kiukuttaa niin kiukuttaa se ei määrittele elämää korkeintaan vain näyttää sen, että jotta kivasta voisi nauttia niin välillä pitää ahdistaakin. Eikä ahdistusta tarvitse pelätä. Se on luonnollinen osa tunteita ja sen pitää antaa tulla samalla lailla kuin ilotkin täysin rinnoin. Jos ahdistus ja vitutus jatkuu liian pitkään olen oppinu myös sen, että sille voi tehdä jotain sen sijaan, että adhistuu tilanteesta lisää.
Elämän myötä on myös huomannut, että asiat järjestyy tavalla tai toisella. Ja niin kauan kuin on läheisiä, ystäviä, terveys, suunta elämällä ja jalat jotka kantaa on turha murehtia liikaa huomista vaan tehdä joka päivästä elämisen arvoinen ihan vaan jo niiden takia jotka seitsemänkymppisinä on sen jo menettäneet. Mä en aio 70-vuotiaana tommoseks jäädä! Pyrin elämään sen mukaan!
Hyvää juhannusta!
Huolimatta siitä että jossain ajatusteni perukoilla pyörii koko aika pieni ärsytys ja pelko siitä että jään lapsettomaksi vanhaksi piiaksi, olen viime aikoina pystyny näkemään asioita toiseltakin kantilta.
Kesätyö dementikkojen parissa on ollut tähän asti paras ja pahin duunipaikka mitä voi olla (ja ensimmäinen, joten siksikin on helppoa sanoa niin kun ei ole mitään verrattavaa :D).
Se on kuitenkin ennen kaikkea ollut opettavaisin. Olen huomannut, että asiat jotka aiheutti enne suurta vitutusta ja katkeruutta maailmalle tuntuvat lasten leikiltä kun hoitaa ihmisiä jotka ei pysty puhumaan, ei liikkumaan ja katseleen vastakkasita seinää joka päivä seitsemän päivän ajan ainoina lohdukkeina radio, ruokamössön syöttäminen ja suihku ja kun ei edes omaiset oikein enää käy.
Kyllä niitä huonojaki päiviä on, mut niihin suhtautuu eri tavalla. Jos ennen huonon päivän ja vitutuksen tullessa ajatteli että se on maailmanloppu nykyään siihenki pystyy suhtautumaan paljon objektiivisemmin: "nyt on kiukutus päällä, annan sen rauhassa mennä ohi eikä se tarkoita et elämä ois epäonnistut. Monesti olen antanut ahdistukselle ja vitutukselle vallan ja ajatellut että "tämä on nyt se totuus. Elämäni on tylsää paskaa nyt näen sen selvästi ja kun olen hyvällä tuulella se on vain jotain harhaa" Nyt se on päinvastoin.Kun kiukuttaa niin kiukuttaa se ei määrittele elämää korkeintaan vain näyttää sen, että jotta kivasta voisi nauttia niin välillä pitää ahdistaakin. Eikä ahdistusta tarvitse pelätä. Se on luonnollinen osa tunteita ja sen pitää antaa tulla samalla lailla kuin ilotkin täysin rinnoin. Jos ahdistus ja vitutus jatkuu liian pitkään olen oppinu myös sen, että sille voi tehdä jotain sen sijaan, että adhistuu tilanteesta lisää.
Elämän myötä on myös huomannut, että asiat järjestyy tavalla tai toisella. Ja niin kauan kuin on läheisiä, ystäviä, terveys, suunta elämällä ja jalat jotka kantaa on turha murehtia liikaa huomista vaan tehdä joka päivästä elämisen arvoinen ihan vaan jo niiden takia jotka seitsemänkymppisinä on sen jo menettäneet. Mä en aio 70-vuotiaana tommoseks jäädä! Pyrin elämään sen mukaan!
Hyvää juhannusta!