(no subject)
Painoin "Post New Entry" -namikkaa Livejournalissa, kuolen jännitykseen! Mitään hajua, mitä ja miten tänne kirjoitetaan. Luin ystäväsivua ja te kaikki olitte kirjoitelleet jotain, miten jännittävää! Ajattelin, että peräänkuulutan aina vastavuoroisuutta ja vituttaa Facebookin näkymättömät stalkkerit, niin en voi olla pekkaa pahempi.
Ei mitään hajua tai muistikuvaa siitäkään, kuka näitä lukee.. Tiedättekö jo kaiken elämästäni anyway?
No, ette tiedä, koska voisin nyt taas teroittaa, että olen näennäisestä yltiöavoimuudestani huolimatta hyvin antisosiaalinen ja yksityinenkin ihminen. Siinä missä ihmisillä tuntuu olevan ihana käsitys siitä, että he jakavat ystäviensä ja kumppaniensa kanssa paljon jne, minulla on ollut lapsesta saakka ja yhä sellainen olo, että melko yksin tässä kaikki ollaan, siis vaikka oltais kuinka perhettä ja symbioosissa, ja että minun sisäinen maailmani tulee olemaan aina aika lailla minun, en osaa enkä halua sitä muille sanoittaa. Tämä ei ole mitenkään masentunut tai negatiivinen huomio muuten, aivan neutraali!
Tämä on ollut mun työvuosi. Se ei ollut oma tarkoitukseni, mutta joka suunnasta heiteltiin töitä ja minä(kään) en osaa kieltäytyä mistään. Sitten on vaan tehty ja tehty, mikä kuulostaa ilottomalta puurtamiselta, mutta ei ole ollut sitä ollenkaan. Tiedän järjen (ja tilinpäätöksen) tasolla, että olen tehnyt ilmeisen mielisairaan määrän töitä, mutta minulla ei ole ollenkaan sellainen olo, että olisin ollut todella kiireinen tai hirveän stressaantunut. Olen vaan sekoillut menemään päivä kerrallaan, ja jotenkin kaikki on tullut tehtyä. Ihan sairaan kiva vuosi kyllä.
Tietenkään ihan kaikkea ei voi saada: kun vapaa-aikaa on niukalti, olen omistanut siitä kaiken lapsille (en voi parhaalla tahdollanikaan puhua avioliitosta, koska huomioin aina ensin lapset ja sitten vasta kumppanini, nimim. Paska vaiffi -80), eli ystävyyssuhteiden osalta tämä on ollut hyvin laiha vuosi: olen nähnyt niitä, jotka pyörivät nokan edessä työhuoneella ja siinäpä se. Toisaalta en ole koskaan ollut koukussa tiiviiseen kanssakäymiseen, vaan saanut paljon (= tarpeeksi?) intensiivisestä tehoajasta ystävien kanssa, mistä tunnen syyllisyyttä siitäkin. ("Minun kuuluisi kaivata päivittäin tuntikausien luuhaamista ystävien kanssa" -- mutta kun en ole sellainen. Tarvitsen päivittäin ennen kaikkea aikaa oman pääni kanssa hiljaisuudessa.) Toisaalta suuri osa ystävistä on samassa tilanteessa. En suostu käyttämään termiä r _ _ _ _ _ v u o d e t, mutta mitä nää nyt muutakaan ois, kasvavia lapsia ja kasvavia uria, resurssit muuhun hetkittäin vähän vähissä. Omalla kohdallani vähän nyt näyttäisi siltä, että ensi vuosikin on työvuosi, enkä halua tuntea siitä syyllisyyttä (mutta tunnen kuitenkin).
Jaaritteluksi meni. No niin!
Tänään ja huomenna suoritan täpäkästi kolmet pikkujoulut vuorokauden sisään. Luoja armahtakoon maksaani.
En voi uskoa, että kirjoitin tänne ja yli kaksi lausetta!