Elämännälkä
Sydän raukka. Se ei jaksa mun elämännälkää. Niin ei jaksa myöskään ihmiset mun ympärillä.
(22:15:16) Milla: saanko vuodattaa vähän sydäntä, kun mulla on vähän yksinäinen olo tän asian kanssa ja ihmiset tuntuu niin kiireisiltä ettei ne ehkä jaksais kuunnella mua
(22:15:30) Hona: kerro ihmeessä
(22:15:35) Hona: mulla ole kiire mihkään
(22:15:45) Hona: aina löytyy sen verta aikaa..
(22:16:18) Milla: kun musta tuntuu, et oon aina hirveen nopee toimissani ja sit ihmiset ei jaksa enää kuunnella kun oon vähän väliä hiukan rikki.
(22:16:51) Hona: ehkä ne ei vaan pysy kärryillä..
(22:17:30) Milla: voi olla sekin, mut musta tuntuu, ettei niitä oikeen enää huvitakkaan pysyä. nyt havahduin siihen etten tiedä kelle puhuisin.
C teki mulle inhottavan tempun viikonloppuna ja suutuinkin sille ekaa kertaa koskaan ihan tuimasti. Itkin sen kaverille/kämppikselle taksissa, se lohdutti ja järjesti asiat niin, että mun ei tarvinnut kuunnella edes typerää taksikuskin sättäämistä mun espanjantaidosta. Olin aivan apeissani ja särkynyt. Mutta - mikään - ei parantanu särkynyttä paremmin kuin se anteeksipyyntö, jonka seuraavana päivänä sain! Se kattoi kaiken, oli rehellisin, kaunein ja varmasti aidoin, jonka olen keneltäkään saanut tai edes sivullisena kuullut.
Ollaan yhtä sekaisin - minä ja hän. Ulkona kuin lumiukot - ja niin samoista asioista. Ja podetaan elämää samanlaisella nälällä.
Kertoi kokevansa itsensä todella yksinäiseksi Barcelonassa, eikä siksi halua missään nimessä menettää tätä ystävyyttä. Tuntee itsensä tavanomaista hyväksytymmäksi. Ne ihmiset siellä, jotka itsekin tunnen, ei välttämättä aina pidä sen tavasta toimia. Minkä ymmärrän osittain. (Keskustelun jälkeen huomasin niiden käyttäytyvän ystävällisemmin mua kohtaan kuin C:stä.) C tietää, mutta on pelle niiden kesken kuitenkin. Silti sen sydän kaipaa hyväksyntää, eikä se tiedä mitä muutakaan olisi.
Sitä hyväksyntää on vaikea saada, jos käy vaan ihmisten hermoille tai sekoittaa alituisesti niiden päät. Siinä ollaan onnistuttu taidokkaasti molemmat tahoillamme - nyt myös yhdessä toisillemme. Ja mun sydäntä särkee ihan hirvittävästi myös se, että mä en voi tehdä mitään muuta kun katsoa sen surusta kiiltäviä silmiä. Mä en voi olla ne kaikki kaverit ja se vähä mitä voin tällä välimatkalla (ja yhteydenpidon tasolla) tehdä, osoittaakseni, että se ansaitsee kaiken kaipaamansa kunnioituksen ja hyväksynnän mitä kaipaakin. Vaikka nekin pitää osittain ansaita.
Ja aivan samalla tavalla, kun minä, C hakee syytä maanrajoista. "Ehkä minun pitäis mennä takas Kolumbiaan - tai ehkä jonnekin muualle... ehkä vaan pois täältä."
(22:46:53) Milla: ongelma on ehkä se, että mulla on niiiin hirvittävästi rakkautta sisällä jota haluisin jakaa ja suomessa se ei todellakaan tunnu olevan mahdollista.
(22:46:59) Milla: täällä tuntuu että tukehdun ja pakahdun.
(22:47:10) Milla: eikä mistään tunnu löytyvän samanlaisia ihmisiä.
(22:47:45) Milla: tai ketään semmosta, jonka kanssa voisin jakaa sen elämännälän ja rakkauden kaipuun. eikä sen tarvis olla joku mies. olis ees joku kaveri. joku.
[puhetta ulkomaille muutosta]
(23:04:03) Milla: mutta silti mun sydän särkyy siitä [että tiedän jotkut haluni harhaanjohtaviksi]. enkä silti oikeen luota siihen intuitioon.
(23:04:11) Milla: koska mä en halua luottaa.
(23:04:31) Milla: mä haluun uskoa, että nyt jo jossain joku vois auttaa mua tän pakahduttavan rakkaudenmäärän kanssa :) aina kun näyttää siltä, että se vois olla mahdollista.
Mä en tiedä minne sovellun ja kenen kanssa. Ja sitä sisäistä ääntä, joka ajaa mua eteenpäin... mä en halua tukahduttaa sitä, vaikka se satuttaa mua aika ajoin.
Kiitos Hona!
(22:15:16) Milla: saanko vuodattaa vähän sydäntä, kun mulla on vähän yksinäinen olo tän asian kanssa ja ihmiset tuntuu niin kiireisiltä ettei ne ehkä jaksais kuunnella mua
(22:15:30) Hona: kerro ihmeessä
(22:15:35) Hona: mulla ole kiire mihkään
(22:15:45) Hona: aina löytyy sen verta aikaa..
(22:16:18) Milla: kun musta tuntuu, et oon aina hirveen nopee toimissani ja sit ihmiset ei jaksa enää kuunnella kun oon vähän väliä hiukan rikki.
(22:16:51) Hona: ehkä ne ei vaan pysy kärryillä..
(22:17:30) Milla: voi olla sekin, mut musta tuntuu, ettei niitä oikeen enää huvitakkaan pysyä. nyt havahduin siihen etten tiedä kelle puhuisin.
C teki mulle inhottavan tempun viikonloppuna ja suutuinkin sille ekaa kertaa koskaan ihan tuimasti. Itkin sen kaverille/kämppikselle taksissa, se lohdutti ja järjesti asiat niin, että mun ei tarvinnut kuunnella edes typerää taksikuskin sättäämistä mun espanjantaidosta. Olin aivan apeissani ja särkynyt. Mutta - mikään - ei parantanu särkynyttä paremmin kuin se anteeksipyyntö, jonka seuraavana päivänä sain! Se kattoi kaiken, oli rehellisin, kaunein ja varmasti aidoin, jonka olen keneltäkään saanut tai edes sivullisena kuullut.
Ollaan yhtä sekaisin - minä ja hän. Ulkona kuin lumiukot - ja niin samoista asioista. Ja podetaan elämää samanlaisella nälällä.
Kertoi kokevansa itsensä todella yksinäiseksi Barcelonassa, eikä siksi halua missään nimessä menettää tätä ystävyyttä. Tuntee itsensä tavanomaista hyväksytymmäksi. Ne ihmiset siellä, jotka itsekin tunnen, ei välttämättä aina pidä sen tavasta toimia. Minkä ymmärrän osittain. (Keskustelun jälkeen huomasin niiden käyttäytyvän ystävällisemmin mua kohtaan kuin C:stä.) C tietää, mutta on pelle niiden kesken kuitenkin. Silti sen sydän kaipaa hyväksyntää, eikä se tiedä mitä muutakaan olisi.
Sitä hyväksyntää on vaikea saada, jos käy vaan ihmisten hermoille tai sekoittaa alituisesti niiden päät. Siinä ollaan onnistuttu taidokkaasti molemmat tahoillamme - nyt myös yhdessä toisillemme. Ja mun sydäntä särkee ihan hirvittävästi myös se, että mä en voi tehdä mitään muuta kun katsoa sen surusta kiiltäviä silmiä. Mä en voi olla ne kaikki kaverit ja se vähä mitä voin tällä välimatkalla (ja yhteydenpidon tasolla) tehdä, osoittaakseni, että se ansaitsee kaiken kaipaamansa kunnioituksen ja hyväksynnän mitä kaipaakin. Vaikka nekin pitää osittain ansaita.
Ja aivan samalla tavalla, kun minä, C hakee syytä maanrajoista. "Ehkä minun pitäis mennä takas Kolumbiaan - tai ehkä jonnekin muualle... ehkä vaan pois täältä."
(22:46:53) Milla: ongelma on ehkä se, että mulla on niiiin hirvittävästi rakkautta sisällä jota haluisin jakaa ja suomessa se ei todellakaan tunnu olevan mahdollista.
(22:46:59) Milla: täällä tuntuu että tukehdun ja pakahdun.
(22:47:10) Milla: eikä mistään tunnu löytyvän samanlaisia ihmisiä.
(22:47:45) Milla: tai ketään semmosta, jonka kanssa voisin jakaa sen elämännälän ja rakkauden kaipuun. eikä sen tarvis olla joku mies. olis ees joku kaveri. joku.
[puhetta ulkomaille muutosta]
(23:04:03) Milla: mutta silti mun sydän särkyy siitä [että tiedän jotkut haluni harhaanjohtaviksi]. enkä silti oikeen luota siihen intuitioon.
(23:04:11) Milla: koska mä en halua luottaa.
(23:04:31) Milla: mä haluun uskoa, että nyt jo jossain joku vois auttaa mua tän pakahduttavan rakkaudenmäärän kanssa :) aina kun näyttää siltä, että se vois olla mahdollista.
Mä en tiedä minne sovellun ja kenen kanssa. Ja sitä sisäistä ääntä, joka ajaa mua eteenpäin... mä en halua tukahduttaa sitä, vaikka se satuttaa mua aika ajoin.
Kiitos Hona!