Väärin, oikein, väärin
Teen minä muutakin kuin näen seksiunia yö yön perään. Kuten: visioin lähitulevaisuutta. Se on taas arvaamattoman epävakaa. Keikutan venettä mielessäni vielä lisää, keikutikeikuti. Kuljeskelen koiran kanssa pitkin poikin ja odotan ensimmäisiä kunnon potkuja. Luen innolla, jonka luulin taas unohtaneeni. En kylläkään koulukirjoja. "Käytännöt ja ajattelu Michel Foucaultin filosofiassa" on päätynyt vessalukemiseksi ja muita opuksia olen uusinut jo viisi kertaa pääsemättä ensimmäistä sivua pidemmälle. Tämä kaikki näyttää niin valoisalta ajatellen, että tänä keväänä minun pitää suorittaa ainakin 31 opintopistettä jotta kela ei ryövää minua. "Kunhan aurinko alkaa paistamaan, kunhan tulee valoa" ajattelen ja olen oikeassa. Minä en ilmeisesti ole perinyt sitä taianomaista perisuomalaista myyrängeeniä, jonka ansiosta voi uurastaa jopa täydellisessä pimeydessä.
Laitoin sähköpostia graduohjaajalleni, joka on pautsiarallaa kolmekymppinen nuori mies. Nimitin raskauteni ja gradun suhdetta dilemmaksi. Olen kuullut hurjia juttuja opiskelijaäitien kalseasta kohtelusta. Joidenkin "tilanteita" on nimitetty "ikäviksi sattumuksiksi" tai "täysin vääriksi ajoituksiksi". Minusta dilemma kuulostaa jotenkin pehmeältä näihin verrattuna. Asiantilalta, jota ei voi ratkaista mihinkään suuntaan tekemättä väärin jotakin tai jotakuta kohtaan. Ohjaajan vastaus alkoi ylevällä, lähes runoutta lähentelevällä ylistyksellä vanhemmuuden muutosta aiheuttavasta valtavasta voimasta, raskauden ja synnytyksen vaatimasta henkisestä ja fyysisestä ponnistuksesta, päättyen hellyttävästi (tätä on pakko lainata!): "Elämään tulee sellainen pieni tollikkapollikka, joka määrää tahdin ja askelkulut kaikessa, mutta jonka puolesta on valmis hyppäämään syvään vedettömään kaivoon pää edellä." Ohjaajani on tullut vastikään isäksi, minkä jotenkin saattoi vastauksen aloituksesta ja sävystä aavistaa. Hänen mielestään minun tulee nyt unohtaa kaikki graduun liittyvä ja palata asiaan ensi vuonna. Mitä enemmän alan ymmärtää tulevia realiteetteja, sen enemmän hän vaikuttaa olevan oikeassa.
Niinpä. Minun elämäni ei mene oikein. En valmistunut 25-vuotiaana, en saanut koulutustani vastaavaa työpaikkaa, en löytänyt rakkautta oikeaan aikaan (kaaokseen astui kaaos), en viettänyt unelmaduunissani kahta tai kolmea tehokasta ja vaikutuksen tekevää vuotta ennen ensimmäistä lastani. Tämän oikean ja valaistuneen tien sijasta olen valinnut sen, missä ensin löllitään päämäärättä ja akateemisesti täysin eksyksissä viisi vuotta, hoetaan kaikille ja eniten itselle että tässä vielä etsitään ja samaan aikaan ollaan paljon kännissä ja vielä enemmän eksyksissä yksityiselämän puolella, löydetään harmonia hetkeksi kunnes rakastutaan intohimoisesti, kuolettavasti ja kohtalokkaasti, ollaan yhä eksyksissä akateemisesti ja eksistentiaalisesti, brakataan ja tiputetaan hiuksia kaljuksi asti, päätetään muuttaa Kokkolaan töihin teatteriin sillä siellä ne muutkin eksyneet ja epäonnistuneet ovat, tämän suunnitelman osoittauduttua silkaksi rumaksi itsepetokseksi (siellä vasta eksyksissä ollaankin!) päätetään dumpata omaisuus entisen poliisiaseman putkaan ja lähteä rinkka selässä maailmalle. Siellähän ne vastaukset ovat, eikö vaan, ajatellaan, vaan eivätpä ole, eivät.
Tältä tieltä on mahdollista ainoastaan palata takaisin siihen kohtaan missä vielä etsitään.
Milloin löydetään, milloin? Ehkei koskaan, sillä aina tulee uutta löydettävää.
Ja siltikin, kaikki on mennyt juuri niin kuin pitää. Sillä oikealla tavalla väärin.
Mutta ei sitä voi välttää. Sitä pientä nakertavaa tunnetta, joka sanoo että olisi pitänyt pystyä parempaan. Elämä on suoritusten sarja. Jos niissä epäonnistuu, niin epäonnistuu. Paska juttu. Ehkäpä minun sitten pitää onnistua jossain muualla.
Päivät pitenevät, pimeys pakenee pohjoiseen. Saapuu kevät ja kevään mukana muutos. Koiralla on epäsovinnainen rakkaussuhde naapurin mäyräkoiranarttuun. Ihmisten rakkaus kukoistaa, erossa ollessa sydäntä kourii ja vatsassa muljuaa. Usein odotan rappukäytävästä kuuluvia tuttuja askeleita sydän pamppaillen. Parasta ovat ne viimeiset metrit, jotka tietää kohta saavansa kuroa etäisyydestä syliin.
Laitoin sähköpostia graduohjaajalleni, joka on pautsiarallaa kolmekymppinen nuori mies. Nimitin raskauteni ja gradun suhdetta dilemmaksi. Olen kuullut hurjia juttuja opiskelijaäitien kalseasta kohtelusta. Joidenkin "tilanteita" on nimitetty "ikäviksi sattumuksiksi" tai "täysin vääriksi ajoituksiksi". Minusta dilemma kuulostaa jotenkin pehmeältä näihin verrattuna. Asiantilalta, jota ei voi ratkaista mihinkään suuntaan tekemättä väärin jotakin tai jotakuta kohtaan. Ohjaajan vastaus alkoi ylevällä, lähes runoutta lähentelevällä ylistyksellä vanhemmuuden muutosta aiheuttavasta valtavasta voimasta, raskauden ja synnytyksen vaatimasta henkisestä ja fyysisestä ponnistuksesta, päättyen hellyttävästi (tätä on pakko lainata!): "Elämään tulee sellainen pieni tollikkapollikka, joka määrää tahdin ja askelkulut kaikessa, mutta jonka puolesta on valmis hyppäämään syvään vedettömään kaivoon pää edellä." Ohjaajani on tullut vastikään isäksi, minkä jotenkin saattoi vastauksen aloituksesta ja sävystä aavistaa. Hänen mielestään minun tulee nyt unohtaa kaikki graduun liittyvä ja palata asiaan ensi vuonna. Mitä enemmän alan ymmärtää tulevia realiteetteja, sen enemmän hän vaikuttaa olevan oikeassa.
Niinpä. Minun elämäni ei mene oikein. En valmistunut 25-vuotiaana, en saanut koulutustani vastaavaa työpaikkaa, en löytänyt rakkautta oikeaan aikaan (kaaokseen astui kaaos), en viettänyt unelmaduunissani kahta tai kolmea tehokasta ja vaikutuksen tekevää vuotta ennen ensimmäistä lastani. Tämän oikean ja valaistuneen tien sijasta olen valinnut sen, missä ensin löllitään päämäärättä ja akateemisesti täysin eksyksissä viisi vuotta, hoetaan kaikille ja eniten itselle että tässä vielä etsitään ja samaan aikaan ollaan paljon kännissä ja vielä enemmän eksyksissä yksityiselämän puolella, löydetään harmonia hetkeksi kunnes rakastutaan intohimoisesti, kuolettavasti ja kohtalokkaasti, ollaan yhä eksyksissä akateemisesti ja eksistentiaalisesti, brakataan ja tiputetaan hiuksia kaljuksi asti, päätetään muuttaa Kokkolaan töihin teatteriin sillä siellä ne muutkin eksyneet ja epäonnistuneet ovat, tämän suunnitelman osoittauduttua silkaksi rumaksi itsepetokseksi (siellä vasta eksyksissä ollaankin!) päätetään dumpata omaisuus entisen poliisiaseman putkaan ja lähteä rinkka selässä maailmalle. Siellähän ne vastaukset ovat, eikö vaan, ajatellaan, vaan eivätpä ole, eivät.
Tältä tieltä on mahdollista ainoastaan palata takaisin siihen kohtaan missä vielä etsitään.
Milloin löydetään, milloin? Ehkei koskaan, sillä aina tulee uutta löydettävää.
Ja siltikin, kaikki on mennyt juuri niin kuin pitää. Sillä oikealla tavalla väärin.
Mutta ei sitä voi välttää. Sitä pientä nakertavaa tunnetta, joka sanoo että olisi pitänyt pystyä parempaan. Elämä on suoritusten sarja. Jos niissä epäonnistuu, niin epäonnistuu. Paska juttu. Ehkäpä minun sitten pitää onnistua jossain muualla.
Päivät pitenevät, pimeys pakenee pohjoiseen. Saapuu kevät ja kevään mukana muutos. Koiralla on epäsovinnainen rakkaussuhde naapurin mäyräkoiranarttuun. Ihmisten rakkaus kukoistaa, erossa ollessa sydäntä kourii ja vatsassa muljuaa. Usein odotan rappukäytävästä kuuluvia tuttuja askeleita sydän pamppaillen. Parasta ovat ne viimeiset metrit, jotka tietää kohta saavansa kuroa etäisyydestä syliin.