(no subject)
Sunnuntaiaamuna sauvojen kanssa kulkevat mummot ovat hirveän ystävällisiä. Moikkailevat ja hymyilevät. Ehkä meitä sunnuntain aamuvirkkuja yhdistää tunne yhteenkuuluvuudesta. Alkoholisoituneessa lähiössä viikonloppuaamuisin lenkkeilevät muodostavat oman, kunnollisuuttaan ja elämäniloaan pörhistelevän joukkion.
Järvi oli sumuinen, tyyntä järvenpintaa soutelevat sorsat kohmettuneet kaislat kehyksinään olivat kuin vuoden luontokuvasta. Oi jos omistaisin kunnon kameran tai jos edes se huono nykyinen olisi mukana silloin kun sitä tarvitsisi.
Karmea virus on kaikkoamassa, kaksi kuukautta kestänyt piina on ohi. Mutta ei huolta paremmasta huomisesta, taannoisella vetolenkillä mursin kylkiluuni. Koira yllätti voimillaan, lähtökiskaisun voimasta sinkosin pyörineni tantereeseen ja kaaduin kylki edellä tangon päälle. Seurauksena liikkumista vaikeuttava kipu ja panacod-pöhnä. Vielä kun mies kaksi viikkoa sitten onnistui katkomaan nivelsiteensä, on meidän perhettämme kohdannut sairain syksy ikinä. Ja kävipä koirankin päälle toinen koira koirapuistossa, tosin se selvisi vain pienillä vekeillä. Minäkin sain osani, kun toisen koiran omistaja ei uskaltanut hakea omaansa pois. Ehkäpä tällä on tapana purra ihmisiä useamminkin, kun niin hanakasti kävi käteeni kiinni. No, selavii sulavii. Eläinten puremat ovat mukavampia kuin ihmisten.
Muutoin elämä on vähän väljähtynyttä. Ikään kuin heräisi joka päivä krapulaan.
Näitä asioita en jaksa enää ajatella: kirkon homokeskustelu, honottavat nasaalit radiossa, huonot televisio-ohjelmat, joita tunnutaan tuottavan sillä perusteella, että tekijöillä on nimeä tai tekijät tuntevat Jonkun, sisällöstä viis, rikollisen huono musiikki, kirjallisuus, kuvataide, elokuvat, joita maassamme tuutataan isosta tuutista sillä periaatteella, että tämä myi kymmenen vuotta sitten, joten varmaan nytkin, ahdasmielisyys, rahan yksinvalta, ajattelun yksinkertaisuus tai olemattomuus, ympäristökatastrofit, koiriaan karvaisina ihmisinä pitävät koiranomistajat, ja ennen kaikkea itseyden ja minuuden yliarvostaminen. Ei tarvitse kuin avata televisio ja siellä on joku, jonka mielestä juuri HÄNEN elämällään on viihdearvo. Sillä mitä HÄN harrastaa, mitä silmälaseja käyttää, mitä ajattelee tästä tai tuosta. Jos HÄN olisi oikeasti fiksu ja mielenkiintoinen, en panisi ehkä pahakseni. Mutta HÄN on sitä mahdollisimman vähän, kuitenkin juuri oikealla tavalla päästäkseen televisioon. Onko tämä keskinkertainen paska vain tämän maan sairaus vai onko se kaikkialla? Mistä nykyään löytää jotain suurta ja todellista? Jotain kouriintuntuvaa? Elämänmakuisia ihmisiä ja lauseita?
Sisällön tuottaminen omasta minuudesta on päivän juttu, mutta suuren yleisön tavoittamiseen toivoisi vaadittavan muutakin kuin pitkät silmäripset. Kukaan ei tietenkään pakota katsomaan televisiota, mutta siinä on se masokistin koukku. Pakko katsoa, että voi kieriskellä sietämättömässä esteettisessä ja älyllisessä tuskassa.
Olen syyllistynyt rikokseen. Ruokin parvekkeellamme talitinttiä. Se sirpattaa viehkeästi väijyessään namikippoa parvekelasien takana. Se valikoi parhaat jyvät päältä ja hyppelee tohkeissaan nokka täynnä aarteita. On suuri mysteeri, miten tässä maassa tämäkin voi olla kiellettyä. Oikein selkäranka värisee pelosta kun ajattelen, että lintuhan saattaisi vaikka parvekkeelle lentäessään kakata. Ja naapuri voisi harmistua. Mies oli niin hellyttävä kun selitti, että eikös ole ihanaa kun voi tällä tavalla tehdä yhden pikkuelämän helpommaksi ja onnellisemmaksi. Jos hän ei löytäisi elämästä näitä pieniä ilon aiheita, niin miten minun sitten kävisi.
Järvi oli sumuinen, tyyntä järvenpintaa soutelevat sorsat kohmettuneet kaislat kehyksinään olivat kuin vuoden luontokuvasta. Oi jos omistaisin kunnon kameran tai jos edes se huono nykyinen olisi mukana silloin kun sitä tarvitsisi.
Karmea virus on kaikkoamassa, kaksi kuukautta kestänyt piina on ohi. Mutta ei huolta paremmasta huomisesta, taannoisella vetolenkillä mursin kylkiluuni. Koira yllätti voimillaan, lähtökiskaisun voimasta sinkosin pyörineni tantereeseen ja kaaduin kylki edellä tangon päälle. Seurauksena liikkumista vaikeuttava kipu ja panacod-pöhnä. Vielä kun mies kaksi viikkoa sitten onnistui katkomaan nivelsiteensä, on meidän perhettämme kohdannut sairain syksy ikinä. Ja kävipä koirankin päälle toinen koira koirapuistossa, tosin se selvisi vain pienillä vekeillä. Minäkin sain osani, kun toisen koiran omistaja ei uskaltanut hakea omaansa pois. Ehkäpä tällä on tapana purra ihmisiä useamminkin, kun niin hanakasti kävi käteeni kiinni. No, selavii sulavii. Eläinten puremat ovat mukavampia kuin ihmisten.
Muutoin elämä on vähän väljähtynyttä. Ikään kuin heräisi joka päivä krapulaan.
Näitä asioita en jaksa enää ajatella: kirkon homokeskustelu, honottavat nasaalit radiossa, huonot televisio-ohjelmat, joita tunnutaan tuottavan sillä perusteella, että tekijöillä on nimeä tai tekijät tuntevat Jonkun, sisällöstä viis, rikollisen huono musiikki, kirjallisuus, kuvataide, elokuvat, joita maassamme tuutataan isosta tuutista sillä periaatteella, että tämä myi kymmenen vuotta sitten, joten varmaan nytkin, ahdasmielisyys, rahan yksinvalta, ajattelun yksinkertaisuus tai olemattomuus, ympäristökatastrofit, koiriaan karvaisina ihmisinä pitävät koiranomistajat, ja ennen kaikkea itseyden ja minuuden yliarvostaminen. Ei tarvitse kuin avata televisio ja siellä on joku, jonka mielestä juuri HÄNEN elämällään on viihdearvo. Sillä mitä HÄN harrastaa, mitä silmälaseja käyttää, mitä ajattelee tästä tai tuosta. Jos HÄN olisi oikeasti fiksu ja mielenkiintoinen, en panisi ehkä pahakseni. Mutta HÄN on sitä mahdollisimman vähän, kuitenkin juuri oikealla tavalla päästäkseen televisioon. Onko tämä keskinkertainen paska vain tämän maan sairaus vai onko se kaikkialla? Mistä nykyään löytää jotain suurta ja todellista? Jotain kouriintuntuvaa? Elämänmakuisia ihmisiä ja lauseita?
Sisällön tuottaminen omasta minuudesta on päivän juttu, mutta suuren yleisön tavoittamiseen toivoisi vaadittavan muutakin kuin pitkät silmäripset. Kukaan ei tietenkään pakota katsomaan televisiota, mutta siinä on se masokistin koukku. Pakko katsoa, että voi kieriskellä sietämättömässä esteettisessä ja älyllisessä tuskassa.
Olen syyllistynyt rikokseen. Ruokin parvekkeellamme talitinttiä. Se sirpattaa viehkeästi väijyessään namikippoa parvekelasien takana. Se valikoi parhaat jyvät päältä ja hyppelee tohkeissaan nokka täynnä aarteita. On suuri mysteeri, miten tässä maassa tämäkin voi olla kiellettyä. Oikein selkäranka värisee pelosta kun ajattelen, että lintuhan saattaisi vaikka parvekkeelle lentäessään kakata. Ja naapuri voisi harmistua. Mies oli niin hellyttävä kun selitti, että eikös ole ihanaa kun voi tällä tavalla tehdä yhden pikkuelämän helpommaksi ja onnellisemmaksi. Jos hän ei löytäisi elämästä näitä pieniä ilon aiheita, niin miten minun sitten kävisi.