"Kopkop". "Kuka siellä?" "Herra Syksy. Olen tullut tappamaan kaiken."
Keittiön ikkunassa sataa lehtiä, ihan kuin ulkona olisi alkanut hassunkurinen keltainen talvi. Koira tappoi polulla vastaan juosseen oravan. Orava veti tuskaisena henkeä muutaman kerran, laitoin silmät kiinni ja kun katsoin uudestaan, se oli kuollut. Sen näkee silmistä, eläimistäkin. Kun siellä sisällä ei ole enää ketään. Joskus tapaa sellaisia ihmisiä, joiden silmissä on se sama tyhjyys. Vaikka he ovat elossa.
Linja-autossa olen juuri nousemassa paikaltani jäädäkseni pois, kun joku pikkupoika juoksee tielle suoraan auton eteen. Äkkijarrutuksen voimasta lennän kaaressa useita metrejä, lyön pääni kynnykseen ja jään pökertyneenä maahan makaamaan. Ilmalento kestää mielessäni minuutteja, sekin kun tajuan etten saa mistään kiinni ja kynnys lähestyy näkökenttää kamalaa vauhtia. Käytävälle putoilee valtavia veritippoja, kestää aikansa ennen kuin tajuan että se veri tulee minusta. Ympärillä ihmiset huutavat: "onko se tajuton, herran jumala se on tajuton" ja joku tuo paperia kun huomaa että elossa ollaan. Kummallisinta on kuitenkin se, että niitäkin, jotka auttavat, vähän hävettää. Ikään kuin toisen onnettomuudessa olisi jotain kiusallista. Ikään kuin siinä auttamisessa olisi jotain kiusallista. Jotkut eivät edes voi katsoa, kun kävelen verta valuvana bussista ulos. Joku rouva etupenkistä vain huomauttaa, että saattaisin saada liikennelaitokselta korvauksia. Vasta kotona pää selvenee sen verran, että ehdin tarkastaa tuhot. Leuassa on syvä vekki, mutta runsas verentulo ei korreloi vamman vakavuuden kanssa. Vielä tuntikausiksi jää kuitenkin väijymään kummallinen "läheltäpiti"- tunne. Ja aavemainen yksinäisyys, kun tajuaa miten vaikeata avun tarjoaminen oli läsnä olleille ihmisille. Mistä se johtuu? Mistä se voi johtua?
Jyväskylässä käyminen tuntuu yllättävän raskaalta. Tuntikaupalla istumista, junassa, luennolla, junassa, bussissa, luennolla, junassa. Huomaan, että minussa on jotain kummallista (?) halveksuntaa yliopistoa kohtaan. On ehkä aina ollutkin, mutta varsinkin nyt. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Ehkä kaipaan tekoja enemmän kuin ajattelua. Ehkä kaipaan ajattelua enemmän kuin teoriaa. Ehkä kaipaan maailmaa teorian takana, ehkä kaipaan sanoja käsitteiden ulkopuolella. En tiedä, mutta halveksuntani on siltikin oikeuttamatonta. Eihän minua kukaan tähän pakottanut, itse en vain tunnu koskaan tietävän vastausta siihen kysymykseen, joka menee näin: "mitäs sitten jos ei tätä?" . Tuskastun luennoilla, siellä kysytään kysymyksiä joista suoriutuu kiitettävästi muistamalla sosiologian "suurten harmaiden" nimiä. Professorin lempiopiskelija on helsinkiläinen salkkusosiologi, joka siteeraa onnahtelevasti (asiayhteyden ulkopuolelta, vastaamatta koskaan varsinaiseen kysymykseen tai joskus edes kysymystä ymmärtämättä) suuria nimiä, mutta siteeraa. Jaksan toistuvasti hämmästellä sitä, miten vähän painoarvoa omalla ajattelulla on lukeneisuuden todistamisen rinnalla. Humanistit nurisevat yhteen ääneen, koska arvoasetelma on niin selkeä. Kaikki muu yhteiskuntatieteiden rinnalla on pelkkää hokkuspokkusta, humanistit yrittävät turhaan todistella itseään vetämällä sitä säälittävää pupua hatusta. Vaikka jos humanisteja halveksutaankin vain sivulauseissa, amk-pohjaisia kuulema solvataan avoimesti. Se pistää ajattelemaan. Minä kun halusin niin ajatella, että kysymys on enemmän siitä, mitä oppiaine tarjoaa minulle kuin minä sille. Olinpa lapsellinen.
Miksei opiskelu ole niin kuin elokuvissa, niissä joissa opiskelijat valuvat innokkaina luentolehtisiään sylissä puristaen vehreän ja viihtyisän kampuksen läpi, viktoriaanisen ylipistorakennuksen ovista sisään luentosaliin, jossa heille luennon pitää innostava, älykäs, itsevarma ja huumorintajuinen luennoitsija, joka pelkällä olemuksellaan motivoi ja haastaa opiskelijat osallistumaan? Täällä kuljetaan ryhti lysyssä harmaan syksyn läpi harmaita katuja pitkin harmaisiin laatikkorakennuksiin, sairaalamaisen kelmeisiin luentosaleihin tuijottamaan sairaalloisen aneemisia powerpoint-dioja mumisevan masentuneen luennoitsijan vittuillessa aina kun joku erehtyy avaamaan suunsa. (Eräällä luennolla vaadittiin opiskelijoita jälleen osallistumaan keskusteluun. Kun joku viimein sanoi jotain (tunnelma luennoilla on hirviömäisen painostava) luennoitsija totesi siihen: "niin, no voi että sentään, sähän siis nyt ihan uudelleen muotoilit sen mitä minä juuri äsken sanoin".) Luulin että tällainen itsensäpönkittämisegoiluskitsofrenia vaivaa vain suomalaisia luokanopettajia, mutta näemmä siitä voivat kärsiä jopa alansa arvostetuimmat. (Ja ei, opiskelija ei uudelleenmuotoillut sitä mitä luennoitsija sanoi, vaan esitti saman näkökulman eri valossa).
Olen niin motivoitunut ja innostunut tästä kaikesta, että ihan perse repeää .En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta: kaipaan kirjallisuudenlaitosta ja professori Tammea. Hänen vittuilunsa oli sentään älykästä ja hauskaa.
Jännää on myös se, että sama vittuilemisasenne ja egonpönkitystarve näyttää olevan myös vanhoilla opiskelijoilla. Erehdyin yhteiseen illanviettoon toissa päivänä ja juteltuani nokkavan, hölmöön boheemibaskeriin pukeutuneen kolmosvuotisen kanssa graduaiheestani teki mieli vetää avokämmenellä kunnon litsari poskelle. Enpä ole hetkeen vittumaisempia ja koppavampia ihmisiä tavannut. ("niin mut eihän toi aihe ole kirjallisuustieteellinen" "niin, no sitähän mä just sanoin, että se on ongelma ja oon tästä jo laitoksella keskustellut." "niin mut siis hehhehe, sun pääaine nyt on kirjallisuus. se niinku rajaa sitä aihetta niinku...kirjallisuuteen" [vittumainen hymynvire] kato jos mä oisin kirjallisuustieteilijä, tekisin gradun Barthesista. Tee siitä, mun mielestä tosi hyvä aihe." "niin joo, mä voisin tehdä sen silleen copy-paste-taktiikalla kaikista niistä aikaisemmista 10 000:sta tutkimuksesta, joo, hyvä idea, onneksi kerroit [viattoman ystävällinen hymy]. [raivostunut ilme, keskustelu päättyy]"). Kaikesta voi siis päätellä, että opintojen aloittaminen ei ole mennyt ihan putkeen, ei niin akateemisesta kuin sosiaalisestakaan näkökulmasta. Onneksi löysin joukosta samanmielisen kohtalotoverin, voin siis päätellä että kaikki tästä alkukankeudesta ei ole minusta johtuvaa. En oikein tiedä mitä tästä tulee. Olosuhteet syövät motivaatiota auttamattomasti. Kuin suossa soutaisi.
No, se siitä. Alku aina vaikeaa vai miten se meni.
Ympärillä tapahtuu kummallisia ja surullisia asioita. Syksy on tullut useammallakin kuin vain yhdellä tavalla.
Linja-autossa olen juuri nousemassa paikaltani jäädäkseni pois, kun joku pikkupoika juoksee tielle suoraan auton eteen. Äkkijarrutuksen voimasta lennän kaaressa useita metrejä, lyön pääni kynnykseen ja jään pökertyneenä maahan makaamaan. Ilmalento kestää mielessäni minuutteja, sekin kun tajuan etten saa mistään kiinni ja kynnys lähestyy näkökenttää kamalaa vauhtia. Käytävälle putoilee valtavia veritippoja, kestää aikansa ennen kuin tajuan että se veri tulee minusta. Ympärillä ihmiset huutavat: "onko se tajuton, herran jumala se on tajuton" ja joku tuo paperia kun huomaa että elossa ollaan. Kummallisinta on kuitenkin se, että niitäkin, jotka auttavat, vähän hävettää. Ikään kuin toisen onnettomuudessa olisi jotain kiusallista. Ikään kuin siinä auttamisessa olisi jotain kiusallista. Jotkut eivät edes voi katsoa, kun kävelen verta valuvana bussista ulos. Joku rouva etupenkistä vain huomauttaa, että saattaisin saada liikennelaitokselta korvauksia. Vasta kotona pää selvenee sen verran, että ehdin tarkastaa tuhot. Leuassa on syvä vekki, mutta runsas verentulo ei korreloi vamman vakavuuden kanssa. Vielä tuntikausiksi jää kuitenkin väijymään kummallinen "läheltäpiti"- tunne. Ja aavemainen yksinäisyys, kun tajuaa miten vaikeata avun tarjoaminen oli läsnä olleille ihmisille. Mistä se johtuu? Mistä se voi johtua?
Jyväskylässä käyminen tuntuu yllättävän raskaalta. Tuntikaupalla istumista, junassa, luennolla, junassa, bussissa, luennolla, junassa. Huomaan, että minussa on jotain kummallista (?) halveksuntaa yliopistoa kohtaan. On ehkä aina ollutkin, mutta varsinkin nyt. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Ehkä kaipaan tekoja enemmän kuin ajattelua. Ehkä kaipaan ajattelua enemmän kuin teoriaa. Ehkä kaipaan maailmaa teorian takana, ehkä kaipaan sanoja käsitteiden ulkopuolella. En tiedä, mutta halveksuntani on siltikin oikeuttamatonta. Eihän minua kukaan tähän pakottanut, itse en vain tunnu koskaan tietävän vastausta siihen kysymykseen, joka menee näin: "mitäs sitten jos ei tätä?" . Tuskastun luennoilla, siellä kysytään kysymyksiä joista suoriutuu kiitettävästi muistamalla sosiologian "suurten harmaiden" nimiä. Professorin lempiopiskelija on helsinkiläinen salkkusosiologi, joka siteeraa onnahtelevasti (asiayhteyden ulkopuolelta, vastaamatta koskaan varsinaiseen kysymykseen tai joskus edes kysymystä ymmärtämättä) suuria nimiä, mutta siteeraa. Jaksan toistuvasti hämmästellä sitä, miten vähän painoarvoa omalla ajattelulla on lukeneisuuden todistamisen rinnalla. Humanistit nurisevat yhteen ääneen, koska arvoasetelma on niin selkeä. Kaikki muu yhteiskuntatieteiden rinnalla on pelkkää hokkuspokkusta, humanistit yrittävät turhaan todistella itseään vetämällä sitä säälittävää pupua hatusta. Vaikka jos humanisteja halveksutaankin vain sivulauseissa, amk-pohjaisia kuulema solvataan avoimesti. Se pistää ajattelemaan. Minä kun halusin niin ajatella, että kysymys on enemmän siitä, mitä oppiaine tarjoaa minulle kuin minä sille. Olinpa lapsellinen.
Miksei opiskelu ole niin kuin elokuvissa, niissä joissa opiskelijat valuvat innokkaina luentolehtisiään sylissä puristaen vehreän ja viihtyisän kampuksen läpi, viktoriaanisen ylipistorakennuksen ovista sisään luentosaliin, jossa heille luennon pitää innostava, älykäs, itsevarma ja huumorintajuinen luennoitsija, joka pelkällä olemuksellaan motivoi ja haastaa opiskelijat osallistumaan? Täällä kuljetaan ryhti lysyssä harmaan syksyn läpi harmaita katuja pitkin harmaisiin laatikkorakennuksiin, sairaalamaisen kelmeisiin luentosaleihin tuijottamaan sairaalloisen aneemisia powerpoint-dioja mumisevan masentuneen luennoitsijan vittuillessa aina kun joku erehtyy avaamaan suunsa. (Eräällä luennolla vaadittiin opiskelijoita jälleen osallistumaan keskusteluun. Kun joku viimein sanoi jotain (tunnelma luennoilla on hirviömäisen painostava) luennoitsija totesi siihen: "niin, no voi että sentään, sähän siis nyt ihan uudelleen muotoilit sen mitä minä juuri äsken sanoin".) Luulin että tällainen itsensäpönkittämisegoiluskitsofrenia vaivaa vain suomalaisia luokanopettajia, mutta näemmä siitä voivat kärsiä jopa alansa arvostetuimmat. (Ja ei, opiskelija ei uudelleenmuotoillut sitä mitä luennoitsija sanoi, vaan esitti saman näkökulman eri valossa).
Olen niin motivoitunut ja innostunut tästä kaikesta, että ihan perse repeää .En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta: kaipaan kirjallisuudenlaitosta ja professori Tammea. Hänen vittuilunsa oli sentään älykästä ja hauskaa.
Jännää on myös se, että sama vittuilemisasenne ja egonpönkitystarve näyttää olevan myös vanhoilla opiskelijoilla. Erehdyin yhteiseen illanviettoon toissa päivänä ja juteltuani nokkavan, hölmöön boheemibaskeriin pukeutuneen kolmosvuotisen kanssa graduaiheestani teki mieli vetää avokämmenellä kunnon litsari poskelle. Enpä ole hetkeen vittumaisempia ja koppavampia ihmisiä tavannut. ("niin mut eihän toi aihe ole kirjallisuustieteellinen" "niin, no sitähän mä just sanoin, että se on ongelma ja oon tästä jo laitoksella keskustellut." "niin mut siis hehhehe, sun pääaine nyt on kirjallisuus. se niinku rajaa sitä aihetta niinku...kirjallisuuteen" [vittumainen hymynvire] kato jos mä oisin kirjallisuustieteilijä, tekisin gradun Barthesista. Tee siitä, mun mielestä tosi hyvä aihe." "niin joo, mä voisin tehdä sen silleen copy-paste-taktiikalla kaikista niistä aikaisemmista 10 000:sta tutkimuksesta, joo, hyvä idea, onneksi kerroit [viattoman ystävällinen hymy]. [raivostunut ilme, keskustelu päättyy]"). Kaikesta voi siis päätellä, että opintojen aloittaminen ei ole mennyt ihan putkeen, ei niin akateemisesta kuin sosiaalisestakaan näkökulmasta. Onneksi löysin joukosta samanmielisen kohtalotoverin, voin siis päätellä että kaikki tästä alkukankeudesta ei ole minusta johtuvaa. En oikein tiedä mitä tästä tulee. Olosuhteet syövät motivaatiota auttamattomasti. Kuin suossa soutaisi.
No, se siitä. Alku aina vaikeaa vai miten se meni.
Ympärillä tapahtuu kummallisia ja surullisia asioita. Syksy on tullut useammallakin kuin vain yhdellä tavalla.