Arkipäivää, päivää vaan.
Plärään läpi uskomattoman hidassoutuista kulttuuripolitiikan perusteosta. Johdanto koostuu 99%sti lainauksista, näistä lainauksista 90% taas on Foucaultilta. Hohhoijaa. Kertaaminen kunniaan, huomaan etten muista näistä jutuista enää mitään. Niin se aika pyyhkii kaiken mitä ei pidä kullanarvoisena. Mietiskelin siinä lukiessani niitä kaikkia pölyisiä narratologian klassikkoja, joita aamuyön tuskaisina tunteina, aina viime tinkaan, tankkasin seuranani pannullinen kahvia. Unholaan, ne on jääneet vaan. Muistan kyllä fokalisaation. Fokalisaatiota en koskaan unohda, enkä Emma Bovarya.
(Tietenkin tähän unohtamiseen saattaa vaikuttaa hyvinkin paljon aktiivinen unohtaminen. Olen todennut kirjallisuustieteellisen tietouden melko kimurantiksi seuralaiseksi siinä vaiheessa kun alkaa itse kirjoittamaan..)
Kahdessa vuodessa ehtii unohtamaan muitakin käytännöllisiä asioita opiskeluun liittyen. Kuten, mitä kursseja on esimerkiksi käynyt oppiaineista X tai Y. Se kun helpottaisi kummasti kursseille ilmoittautumista. En edes pääse nettiopsuun, koska tunnustani ei ole vielä(kään) aktivoitu. Toivottavasti pääsen edes jonnekin jämäpaikoille sitten kun viimein pääsen sisään järjestelmään. Jyväskylän yliopiston järjestelmään taas en ole saanut vielä minkäänlaisia tunnuksia. Liekö posti vienyt viime kesäiseen osoitteeseen ja tunnuksistani nautiskelee nyt paperinkeräyspiste. Adjöö, niin huolellisesti ja valmistautuneena alkaa syksyinen opintieni.
Pläräilyn ja tuskailun lisäksi olen tilaillut netistä kirjoja, ihan holtittomasti "en tiedä millä rahalla". Tilasin myös Kontulan näkymättömän kylän, koska vuosien viisastuttamana tiedän, että moisia "kaikkia" kiinnostavia ajankohtaisia uutuuksia on tuskallista jonotella kirjastosta. Ja onhan kirjojen omistaminen niin kivaa, vaikkei tiedä mihin niitä oikein sijoittaisi. Nykyään meillä on sekä omat kirjamme (no okei, se määrä ei ole mikään suurensuuri) että edellisen asukkaan elämänmittainen ja erittäin kirjava kokoelma maailmankirjallisuuden klassikoita ja suomalaisen kirjallisuuden helmiä. Ja "helmiä": enpä koskaan olisi osannut uneksia, että kirjahyllystäni jonain päivänä pilkistäisi muutama kappale Hietamiestä, Utriota tai varsinkaan Paasilinnaa. Onneksi olen päässyt eroon nuoren ja epävarman kirjallisuudenopiskelijan imagosyndroomasta, joka aiheuttaa hysteeristä sensuuria kirjahyllyn sisällön suhteen. Muistan, kuinka ekavuotisena lettipäänä piilotin Nora Robertsit laatikkoon, ettei kukaan vaan kyseenalaistaisi lukeneisuuttani. (Ne oli saatu lahjaksi. Ihan tosi - mutta oli niissä sentään mielikuvituksellisia seksikohtauksia, joka melkein riittää syyksi lukea.) Oli jotenkin häpeällistä, jos hyllystä löytyi jotain - auta armias - alakulttuuriin liittyvää aineistoa. Sitten sitä kitui sisimmässään, kun joku kyyninen ja pisteliäs opiskelutoveri tutkaili hyllyä: "Ai. Sulla on aika vähän kirjoja. Eikä edes Dostojevskia." (Okei, ei kukaan oikeasti sanonut noin, mutta näin kuvittelin niiden ajattelevan..)
Tämä kaikki tietenkin tapahtui omassa epävarmassa mielessäni, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vaikkakin, täytyy sanoa, että verrattuna kaikkiin muihin laitoksiin, missä olen opintojeni puitteissa luennoilla ja seminaareissa visiteerannut, kirjallisuustieteen laitos on tähän mennessä ollut armottomin mitä tulee vakavasti otettavuuteen ja uskottavuuteen. Herran jumala, jos vaikutti luennolla tyhmältä. Aivan yhtä hyvin olisi voinut pieraista tosi kuuluvasti.
Mutta olinhan minä nuori. Niin nuori, niin altis vaikutteille.
Nytpä kirjahyllyni kukkivat! Nora Roberts ja Brönten sisarukset vieri vieressä, kuin maailmassa missä mikään ei ole toistaan korkeampaa.
Kirjahyllyn ehdottomia kukkasia - kioskikirjallisuuden ohella - ovat tietenkin "perhelääkäri", "jokanaisen lakitieto" ja "lennon muistelee".
No, se kirjahyllystä.
Koirastani on tullut mies ja minusta on tulossa nainen. Minulla on sellainen olo, että biologia on pettänyt minut. Luulin olevani kapealanteinen ja siro lopun ikääni, mutta nykyisin peilistä tuijottaa keho, joka näyttää yhä enemmän ja enemmän äidiltäni, tai, voi ei, isoäidiltäni. Voin vain kuvitella, mitä minulle tapahtuu jos jonain päivänä synnytän. Heihei, sulot nuorikon, heihei. Kyse ei ole niinkään lihavuudesta tai joidenkin strategisten osien roikkuvuudesta, vaan muuttuvasta ruumiinrakenteesta. Painan enemmän kuin koskaan aikuisikäni aikana, vaikka mahdun samoihin vaatteisiin kuin parikymppisenä. Näitä naisena olemisen mysteerejä. Kaiketi se massa sitten valuu leveneviin lanteisiin. Muistan ikuisesti kun mies eräänä päivänä katseli minun riisuutuvan ja sanoi, että "sulla on tollanen maalaisnaisen vartalo". Hän oli tarkoittanut sillä jotain verevää ja juurevaa (= seksikästä ja hedelmällistä), mutta minä ajattelin näyttäväni pellavamekkoon ja esiliinaan tursutetulta perunalta, mistä saimme aikaan kuukausia kestävän analyysin kierteen. Sekin näitä naisena olemisen mysteerejä.
No, ei sillä, olen ihan tyytyväinen siihen miltä näytän. Silloin kun ajattelen sitä, mitä luojan kiitos ei näinä vanhenemisen päivinä tapahdu enää niin usein kuin silloin parikymppisenä lettipäänä.
Huihai. Aikani kuluu koiraa kouliessa ja netin keskustelupalstoja, ajan hermolla olevia blogeja ja artikkeleita lukiessa. Siinäpä oikeastaan kaikki. Sosiaaliseen elämääni on viime aikoina (jos ei näitä alati oudommaksi muuttuvia kohtaamisia koiralenkkipoluilla oteta lukuun) kuulunut toimiminen muuttoapuna. Ajelimme A.n kanssa Helsingin halvimmalla tonnikalapurkilla Toijalaan, lastasimme kamat autoon ja ajelimme Tampereelle. Olen iloinen, että kaventuva ystäväpiirini saa edes vähän täydennystä, huraa! Onneksi jotkut tulevat järkiinsä ja muuttavat Helsingistä takaisin, toiset taas haaveilevat sinne muuttamisesta. Mikä ihmisiä vaivaa? En tiedä mitään kammottavampaa kuin helsinkiläinen narinaäänisyys ja snobimainen uusekohippiskene. Tai ehkä vielä pahempaa on narinaääninen snobimainen uusekohippi leffantekijäskene (ihan tosi, jos KAIKILLA on kaulassa palestiinahuivi, päällä se vihreä kansitakki, ja nenänpäällä uusretrot televisiokakkulat, koko homma menettää melko nopeasti uskottavuutensa). Jotkin asiat tapahtuvat syystä, nykyisin olen vain onnellinen että taannoinen yritelmäni pyrkiä taideteolliseen päättyi lyhyeen.
T. teki siskonsa miehen kanssa euroviisukipaleen. Jos tuo tuleva hittien hitti ja radion toivotuin yltää jonnekin (en oikein tiedä, mikä esikarsintasysteemi siellä oikein on, tuskin sentään kaikkia lähetettyjä kappaleita nettiäänestykseenkään laitetaan) niin mainostanen sitä kaikkialla, myös täällä. Kyseinen rallatus on hauska, sopii euroviisuihin kuin nakki sipulikeittoon, mutta lisäksi siinä on myös tekijänsä sormenjälki (T. ei siis normaalisti tee euroviisurallatuksia, mutta taiteellisia ambitioita ei sen foorumin kautta varmaan koskaan ole kovin menestyksellisesti tuotu esiin..). Jännittää, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Vaikka kahden "taiteilijan" perheessä konfliktit ja ristiriidat joskus hallitsevat, niin samalla toisen unelmat ovat myös omia. Olisi mahtavaa jos (vaikka nyt tällaistakin kautta) ne saisivat jonkun sysäyksen jonnekin suuntaan.
Olen päättänyt alkaa opetella arabiaa. Myös heprea kiinnostaa ja kuulema ranskakin olisi hyödyllinen. Mielessäni siintävät urahaaveet jonain ideoita halailevana byrokraattina maailman kitisevässä rattaistossa. On tarve tehdä jotain. On tarve sanoa jotain. On tarve tehdä jotain, millä on merkitys. Mitä se tulee olemaan? Miten sen teen? En tiedä. Onneksi aika näyttää.
(Tietenkin tähän unohtamiseen saattaa vaikuttaa hyvinkin paljon aktiivinen unohtaminen. Olen todennut kirjallisuustieteellisen tietouden melko kimurantiksi seuralaiseksi siinä vaiheessa kun alkaa itse kirjoittamaan..)
Kahdessa vuodessa ehtii unohtamaan muitakin käytännöllisiä asioita opiskeluun liittyen. Kuten, mitä kursseja on esimerkiksi käynyt oppiaineista X tai Y. Se kun helpottaisi kummasti kursseille ilmoittautumista. En edes pääse nettiopsuun, koska tunnustani ei ole vielä(kään) aktivoitu. Toivottavasti pääsen edes jonnekin jämäpaikoille sitten kun viimein pääsen sisään järjestelmään. Jyväskylän yliopiston järjestelmään taas en ole saanut vielä minkäänlaisia tunnuksia. Liekö posti vienyt viime kesäiseen osoitteeseen ja tunnuksistani nautiskelee nyt paperinkeräyspiste. Adjöö, niin huolellisesti ja valmistautuneena alkaa syksyinen opintieni.
Pläräilyn ja tuskailun lisäksi olen tilaillut netistä kirjoja, ihan holtittomasti "en tiedä millä rahalla". Tilasin myös Kontulan näkymättömän kylän, koska vuosien viisastuttamana tiedän, että moisia "kaikkia" kiinnostavia ajankohtaisia uutuuksia on tuskallista jonotella kirjastosta. Ja onhan kirjojen omistaminen niin kivaa, vaikkei tiedä mihin niitä oikein sijoittaisi. Nykyään meillä on sekä omat kirjamme (no okei, se määrä ei ole mikään suurensuuri) että edellisen asukkaan elämänmittainen ja erittäin kirjava kokoelma maailmankirjallisuuden klassikoita ja suomalaisen kirjallisuuden helmiä. Ja "helmiä": enpä koskaan olisi osannut uneksia, että kirjahyllystäni jonain päivänä pilkistäisi muutama kappale Hietamiestä, Utriota tai varsinkaan Paasilinnaa. Onneksi olen päässyt eroon nuoren ja epävarman kirjallisuudenopiskelijan imagosyndroomasta, joka aiheuttaa hysteeristä sensuuria kirjahyllyn sisällön suhteen. Muistan, kuinka ekavuotisena lettipäänä piilotin Nora Robertsit laatikkoon, ettei kukaan vaan kyseenalaistaisi lukeneisuuttani. (Ne oli saatu lahjaksi. Ihan tosi - mutta oli niissä sentään mielikuvituksellisia seksikohtauksia, joka melkein riittää syyksi lukea.) Oli jotenkin häpeällistä, jos hyllystä löytyi jotain - auta armias - alakulttuuriin liittyvää aineistoa. Sitten sitä kitui sisimmässään, kun joku kyyninen ja pisteliäs opiskelutoveri tutkaili hyllyä: "Ai. Sulla on aika vähän kirjoja. Eikä edes Dostojevskia." (Okei, ei kukaan oikeasti sanonut noin, mutta näin kuvittelin niiden ajattelevan..)
Tämä kaikki tietenkin tapahtui omassa epävarmassa mielessäni, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vaikkakin, täytyy sanoa, että verrattuna kaikkiin muihin laitoksiin, missä olen opintojeni puitteissa luennoilla ja seminaareissa visiteerannut, kirjallisuustieteen laitos on tähän mennessä ollut armottomin mitä tulee vakavasti otettavuuteen ja uskottavuuteen. Herran jumala, jos vaikutti luennolla tyhmältä. Aivan yhtä hyvin olisi voinut pieraista tosi kuuluvasti.
Mutta olinhan minä nuori. Niin nuori, niin altis vaikutteille.
Nytpä kirjahyllyni kukkivat! Nora Roberts ja Brönten sisarukset vieri vieressä, kuin maailmassa missä mikään ei ole toistaan korkeampaa.
Kirjahyllyn ehdottomia kukkasia - kioskikirjallisuuden ohella - ovat tietenkin "perhelääkäri", "jokanaisen lakitieto" ja "lennon muistelee".
No, se kirjahyllystä.
Koirastani on tullut mies ja minusta on tulossa nainen. Minulla on sellainen olo, että biologia on pettänyt minut. Luulin olevani kapealanteinen ja siro lopun ikääni, mutta nykyisin peilistä tuijottaa keho, joka näyttää yhä enemmän ja enemmän äidiltäni, tai, voi ei, isoäidiltäni. Voin vain kuvitella, mitä minulle tapahtuu jos jonain päivänä synnytän. Heihei, sulot nuorikon, heihei. Kyse ei ole niinkään lihavuudesta tai joidenkin strategisten osien roikkuvuudesta, vaan muuttuvasta ruumiinrakenteesta. Painan enemmän kuin koskaan aikuisikäni aikana, vaikka mahdun samoihin vaatteisiin kuin parikymppisenä. Näitä naisena olemisen mysteerejä. Kaiketi se massa sitten valuu leveneviin lanteisiin. Muistan ikuisesti kun mies eräänä päivänä katseli minun riisuutuvan ja sanoi, että "sulla on tollanen maalaisnaisen vartalo". Hän oli tarkoittanut sillä jotain verevää ja juurevaa (= seksikästä ja hedelmällistä), mutta minä ajattelin näyttäväni pellavamekkoon ja esiliinaan tursutetulta perunalta, mistä saimme aikaan kuukausia kestävän analyysin kierteen. Sekin näitä naisena olemisen mysteerejä.
No, ei sillä, olen ihan tyytyväinen siihen miltä näytän. Silloin kun ajattelen sitä, mitä luojan kiitos ei näinä vanhenemisen päivinä tapahdu enää niin usein kuin silloin parikymppisenä lettipäänä.
Huihai. Aikani kuluu koiraa kouliessa ja netin keskustelupalstoja, ajan hermolla olevia blogeja ja artikkeleita lukiessa. Siinäpä oikeastaan kaikki. Sosiaaliseen elämääni on viime aikoina (jos ei näitä alati oudommaksi muuttuvia kohtaamisia koiralenkkipoluilla oteta lukuun) kuulunut toimiminen muuttoapuna. Ajelimme A.n kanssa Helsingin halvimmalla tonnikalapurkilla Toijalaan, lastasimme kamat autoon ja ajelimme Tampereelle. Olen iloinen, että kaventuva ystäväpiirini saa edes vähän täydennystä, huraa! Onneksi jotkut tulevat järkiinsä ja muuttavat Helsingistä takaisin, toiset taas haaveilevat sinne muuttamisesta. Mikä ihmisiä vaivaa? En tiedä mitään kammottavampaa kuin helsinkiläinen narinaäänisyys ja snobimainen uusekohippiskene. Tai ehkä vielä pahempaa on narinaääninen snobimainen uusekohippi leffantekijäskene (ihan tosi, jos KAIKILLA on kaulassa palestiinahuivi, päällä se vihreä kansitakki, ja nenänpäällä uusretrot televisiokakkulat, koko homma menettää melko nopeasti uskottavuutensa). Jotkin asiat tapahtuvat syystä, nykyisin olen vain onnellinen että taannoinen yritelmäni pyrkiä taideteolliseen päättyi lyhyeen.
T. teki siskonsa miehen kanssa euroviisukipaleen. Jos tuo tuleva hittien hitti ja radion toivotuin yltää jonnekin (en oikein tiedä, mikä esikarsintasysteemi siellä oikein on, tuskin sentään kaikkia lähetettyjä kappaleita nettiäänestykseenkään laitetaan) niin mainostanen sitä kaikkialla, myös täällä. Kyseinen rallatus on hauska, sopii euroviisuihin kuin nakki sipulikeittoon, mutta lisäksi siinä on myös tekijänsä sormenjälki (T. ei siis normaalisti tee euroviisurallatuksia, mutta taiteellisia ambitioita ei sen foorumin kautta varmaan koskaan ole kovin menestyksellisesti tuotu esiin..). Jännittää, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Vaikka kahden "taiteilijan" perheessä konfliktit ja ristiriidat joskus hallitsevat, niin samalla toisen unelmat ovat myös omia. Olisi mahtavaa jos (vaikka nyt tällaistakin kautta) ne saisivat jonkun sysäyksen jonnekin suuntaan.
Olen päättänyt alkaa opetella arabiaa. Myös heprea kiinnostaa ja kuulema ranskakin olisi hyödyllinen. Mielessäni siintävät urahaaveet jonain ideoita halailevana byrokraattina maailman kitisevässä rattaistossa. On tarve tehdä jotain. On tarve sanoa jotain. On tarve tehdä jotain, millä on merkitys. Mitä se tulee olemaan? Miten sen teen? En tiedä. Onneksi aika näyttää.