Lueskellen
Luin vanhoja merkintöjäni vuosilta 2006-2008 ja vallan hätkähdin, miten henkilökohtaisia juttuja olen tänne kirjoittanut. Samalla en kuitenkaan henkilökohtaisia, koska en selkeästikään ole kirjoittanut näitä merkintöjä aina "omana itsenäni". Siinä missä tämä blogi on ollut tapa purkaa tunteita ja ajatuksia, on se toiminut myös kirjoitusharjoituksena, jolloin kaikkea kirjoittamaani ei voi missään nimessä nimittää henkilökohtaiseksi. Ei ainakaan siinä mielessä, että välttämättä allekirjoittaisin aivan kaikkea. Ainakaan nykyinen minäni ei allekirjoita. Mutta sitten taas, tässä iässä 4 vuotta on pitkä aika. En osaa enää sanoa, olenko oikeasti ajatellut niitä ajatuksia tai tuntenut niitä tunteita. Tiedän vain, että jotkut merkinnöistäni olivat nimetöntä ja persoonatonta oksentamista, itsekontrollista ja sensuurista luopumisen harjoitusta. Vaikka taustalla olivat toki todellisen elämän todelliset tapahtumat.
Tietty aika elämästäni oli yhtä karusellia ja suota. En väitä aikuistuneeni, mutta jotain on tapahtunut. Ehkä en ole enää aivan niin vihainen ja aivan niin naiivi. Tai ehkä olen sitä vain toisilla tavoilla. Tiettyjä myötähäpeän tunteita on kuitenkin hankala välttää. Voi minua.
Samalla kuitenkin ajattelin, että onpas elämäni yhtäkkiä muuttunut tapahtumattomaksi ja seesteiseksi. Kaiketi kaiken sen sodankäynnin jälkeen on väistämätöntä olla jossain vaiheessa myös rauhassa. Ja onhan elämäntilanteeni muuttunut aika dramaattisesti niistä päivistä, kun lampsin luennolle joiltain nimettömässä osoitteessa vietetyiltä huurteisilta jatkoilta vanhalta viinalta ja tupakalta lemuten. Enää en jaksaisi, vaikken olisikaan naimisissa. Ikä on siunaus.
Nykyään en tee muuta, kuin kävelen koiran kanssa metsässä, yritän editoida erästä lopputyötä, käyn myymässä huoltoasemalla kahvia, katson elokuvia (en lue kirjoja, vaikka pitäisi), ihmettelen lähiöelämän rikkautta, suunnittelen päivästä toiseen ripustavani tauluja seinälle (mutten saa sitä aikaiseksi), yritän tarttua tähän elämään, vaikka tuntuu joskus ettei sitä oikein ole. Yritän joinakin päivinä muistaa, miltä tuntui istua kambodzalaisen miehen auton kyydissä, myanmarilaisen lava-auton katolla, vietnamilaisessa soutuveneessä aamuvarhaisella joella, mongolialaisen hevosen selässä. Enkä oikein muista. Se oli eri aika, eri ihminen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Samalla kuitenkin muistan ahdistua tästä maasta, vaikka rakastan sitä intohimoisesti (olen kaivannut näitä järviä, märän ruohon tuoksua, koivuja, kylmyyttä, kuusenkerkkiä, muurahaisia, jopa harmaata ja raskaana roikkuvaa taivasta, jopa hyttysiä, jotka kohteliaasti varoittavat aikeistaan, toisin kuin aasialaiset lajikumppaninsa). Yritän välttää ahdistusta, mutta se leviää kuin sieni. En ymmärrä ja ymmärrän, mikä ihmisiä vaivaa. Se vaiva leviää minuunkin. En enää osaa yhdistää (olenko koskaan osannut ? Se on liian suuri ja suhteeton asia tässä pohdittavaksi, varsinkin kun olen nähnyt niin paljon kurjuutta ja kärsimystä) tähän maahan käsitettä hyvinvointivaltio. Tapaan päivittäin erittäin vähän ihmisiä, jotka voisivat hyvin. Täällä pahoinvointi on jollain tapaa vaarallisempaa kuin siellä, missä se on kytköksissä köyhyyteen ja ihmisoikeuksien puutteeseen. Täällä pahoinvointi on perusteetonta ja oikeuttamatonta, sen oikeuttamattomuutta perustellaan juuri vertauksilla toisaalle. Sen vuoksi pahoinvointi vaietaan näkymättömäksi. Ihmiset venyvät liitoksissaan, melkein voi kuulla kuinka kaikkialla natisee, rakennelmat huojuvat.
Ulkoisen sijaan koetan keskittyä sisäiseen. Hyvän ystävän neuvosta olen alkanut prosessoimaan. Joskus muutokset elämässä ovat niin suuria, että ne jäävät ikään kuin kokematta ja elämättä. Niiden eläminen jälkikäteen on tietenkin vaikeaa, mutta sitä on pakko yrittää ymmärtääkseen, miksi nykyhetki tuntuu niin tyhjältä ja lattealta. Haluaisin niin kovasti olla jälleen se ihminen, joka elää unelmaansa sen odottamisen sijaan.
Mutta ilmeisesti masennus ei näy minusta ulospäin. Tänään naapurin afganistanilaisen perheen tytär (Wahida) ihmetteli, että miten voin olla muka naimisissa, kun hymyilen niin paljon. Hänen mukaansa naimisissa olevat naiset eivät hymyile, he ovat vakavia. "Hymyily on sellainen tyttöjen juttu, nauraminen varsinkin. Ei voi olla naimisissa, jos naurattaa". En voinut sanoa siihen mitään, olen nähnyt hänen huntupäisen äitinsä, joka on aina vakava ja hymyilee vain varoen, kuin salaa. Eräänä päivänä hän oli ripustamassa takapihalla pyykkiä ja vahingossa naurahti koiramme toilailuille. Sen jälkeen hän vilkaisi pelokkaana kotinsa ikkunoiden suuntaan. Veikkaan, että hänen avioliitossaan nauraminen on hyvin vakava juttu.
Koira on mahtava asia. Lapsilla ja eläimillä on ihmiseen tervehdyttävä vaikutus. Oma itse ei enää ole se maailman keskus, koska niin suuri osa elämästä ja ajasta kuuluu jonkun toisen ajatteluun. Parisuhde on tietenkin toinen tällainen juttu, mutta ei samalla tavalla. Lapset ja eläimet ovat niin riippuvaisia kasvattajastaan tai omistajastaan, suhde niihin on väistämättä erilainen. Ehkä se on vähän säälittävää, mutta minusta tuntuu, että olemisellani on enemmän tarkoitusta, kun sen tehtävä on pitää huolta jostakusta muusta. Kaiketi se on ihan yleisinhimillistä. Ihminen, joka ajattelee elämänvalintojensa kohdalla vain itseään, ei voi minun kokemukseni mukaan olla täysin onnellinen. Täydellinen yksinäisyys vaatii rinnalleen täydellistä jakamista. Toistaiseksi minulle riittää kuitenkin eläin. Lasten ajattelu saa minut tuntemaan vieläkin epämääräistä paniikkia ja ahdistusta. Ehkä pienin askelin voin jollain tapaa lähestyä sitä olotilaa, mistä äitiys voi alkaa.
Koira on mahtava asia myös sen takia, että se on niin monella tapaa juuri minun koirani. Meidän koiramme. Nykyään on hankala puhua muusta. Me vasta tutustumme, joka päivä tapahtuu jotain uutta ja yllättävää. Ja koska koira on vasta lapsi, sen olemassa olo on niin näkyvää ja tuntuvaa. Usein kuitenkin nolostelen sitä, että olen tällä tavalla höynähtänyt. Vaikka olen tiennytkin olevani vannoutunut koiraihminen, sen intensiivisyys on vähän kiusallista. En tiedä miksi. Pyörittyäni vuosikaudet kaniharrastuksen parissa, luulisi että koiraharrastus on ikään kuin askel ylöspäin, edes vähän vakavammin otettavien höynien piiriin. Mutta ensi vuonna tähän aikaan minut voi bongata kolmipyörän päältä, jota vetää koira. Omituisten harrastusten ihmisenä en voi olla ilakoimatta jo etukäteen. (Niin ja talvisin koira vetää suksilla, reellä, pulkalla. Kesäisin tulee kyseeseen myös tavallinen polkupyörä.) Vedän kuitenkin rajan niihin t-paitoihin, joissa on omaa rotua edustavan koiran kuva. Se on veteen piirretty viiva.
.
Tietty aika elämästäni oli yhtä karusellia ja suota. En väitä aikuistuneeni, mutta jotain on tapahtunut. Ehkä en ole enää aivan niin vihainen ja aivan niin naiivi. Tai ehkä olen sitä vain toisilla tavoilla. Tiettyjä myötähäpeän tunteita on kuitenkin hankala välttää. Voi minua.
Samalla kuitenkin ajattelin, että onpas elämäni yhtäkkiä muuttunut tapahtumattomaksi ja seesteiseksi. Kaiketi kaiken sen sodankäynnin jälkeen on väistämätöntä olla jossain vaiheessa myös rauhassa. Ja onhan elämäntilanteeni muuttunut aika dramaattisesti niistä päivistä, kun lampsin luennolle joiltain nimettömässä osoitteessa vietetyiltä huurteisilta jatkoilta vanhalta viinalta ja tupakalta lemuten. Enää en jaksaisi, vaikken olisikaan naimisissa. Ikä on siunaus.
Nykyään en tee muuta, kuin kävelen koiran kanssa metsässä, yritän editoida erästä lopputyötä, käyn myymässä huoltoasemalla kahvia, katson elokuvia (en lue kirjoja, vaikka pitäisi), ihmettelen lähiöelämän rikkautta, suunnittelen päivästä toiseen ripustavani tauluja seinälle (mutten saa sitä aikaiseksi), yritän tarttua tähän elämään, vaikka tuntuu joskus ettei sitä oikein ole. Yritän joinakin päivinä muistaa, miltä tuntui istua kambodzalaisen miehen auton kyydissä, myanmarilaisen lava-auton katolla, vietnamilaisessa soutuveneessä aamuvarhaisella joella, mongolialaisen hevosen selässä. Enkä oikein muista. Se oli eri aika, eri ihminen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Samalla kuitenkin muistan ahdistua tästä maasta, vaikka rakastan sitä intohimoisesti (olen kaivannut näitä järviä, märän ruohon tuoksua, koivuja, kylmyyttä, kuusenkerkkiä, muurahaisia, jopa harmaata ja raskaana roikkuvaa taivasta, jopa hyttysiä, jotka kohteliaasti varoittavat aikeistaan, toisin kuin aasialaiset lajikumppaninsa). Yritän välttää ahdistusta, mutta se leviää kuin sieni. En ymmärrä ja ymmärrän, mikä ihmisiä vaivaa. Se vaiva leviää minuunkin. En enää osaa yhdistää (olenko koskaan osannut ? Se on liian suuri ja suhteeton asia tässä pohdittavaksi, varsinkin kun olen nähnyt niin paljon kurjuutta ja kärsimystä) tähän maahan käsitettä hyvinvointivaltio. Tapaan päivittäin erittäin vähän ihmisiä, jotka voisivat hyvin. Täällä pahoinvointi on jollain tapaa vaarallisempaa kuin siellä, missä se on kytköksissä köyhyyteen ja ihmisoikeuksien puutteeseen. Täällä pahoinvointi on perusteetonta ja oikeuttamatonta, sen oikeuttamattomuutta perustellaan juuri vertauksilla toisaalle. Sen vuoksi pahoinvointi vaietaan näkymättömäksi. Ihmiset venyvät liitoksissaan, melkein voi kuulla kuinka kaikkialla natisee, rakennelmat huojuvat.
Ulkoisen sijaan koetan keskittyä sisäiseen. Hyvän ystävän neuvosta olen alkanut prosessoimaan. Joskus muutokset elämässä ovat niin suuria, että ne jäävät ikään kuin kokematta ja elämättä. Niiden eläminen jälkikäteen on tietenkin vaikeaa, mutta sitä on pakko yrittää ymmärtääkseen, miksi nykyhetki tuntuu niin tyhjältä ja lattealta. Haluaisin niin kovasti olla jälleen se ihminen, joka elää unelmaansa sen odottamisen sijaan.
Mutta ilmeisesti masennus ei näy minusta ulospäin. Tänään naapurin afganistanilaisen perheen tytär (Wahida) ihmetteli, että miten voin olla muka naimisissa, kun hymyilen niin paljon. Hänen mukaansa naimisissa olevat naiset eivät hymyile, he ovat vakavia. "Hymyily on sellainen tyttöjen juttu, nauraminen varsinkin. Ei voi olla naimisissa, jos naurattaa". En voinut sanoa siihen mitään, olen nähnyt hänen huntupäisen äitinsä, joka on aina vakava ja hymyilee vain varoen, kuin salaa. Eräänä päivänä hän oli ripustamassa takapihalla pyykkiä ja vahingossa naurahti koiramme toilailuille. Sen jälkeen hän vilkaisi pelokkaana kotinsa ikkunoiden suuntaan. Veikkaan, että hänen avioliitossaan nauraminen on hyvin vakava juttu.
Koira on mahtava asia. Lapsilla ja eläimillä on ihmiseen tervehdyttävä vaikutus. Oma itse ei enää ole se maailman keskus, koska niin suuri osa elämästä ja ajasta kuuluu jonkun toisen ajatteluun. Parisuhde on tietenkin toinen tällainen juttu, mutta ei samalla tavalla. Lapset ja eläimet ovat niin riippuvaisia kasvattajastaan tai omistajastaan, suhde niihin on väistämättä erilainen. Ehkä se on vähän säälittävää, mutta minusta tuntuu, että olemisellani on enemmän tarkoitusta, kun sen tehtävä on pitää huolta jostakusta muusta. Kaiketi se on ihan yleisinhimillistä. Ihminen, joka ajattelee elämänvalintojensa kohdalla vain itseään, ei voi minun kokemukseni mukaan olla täysin onnellinen. Täydellinen yksinäisyys vaatii rinnalleen täydellistä jakamista. Toistaiseksi minulle riittää kuitenkin eläin. Lasten ajattelu saa minut tuntemaan vieläkin epämääräistä paniikkia ja ahdistusta. Ehkä pienin askelin voin jollain tapaa lähestyä sitä olotilaa, mistä äitiys voi alkaa.
Koira on mahtava asia myös sen takia, että se on niin monella tapaa juuri minun koirani. Meidän koiramme. Nykyään on hankala puhua muusta. Me vasta tutustumme, joka päivä tapahtuu jotain uutta ja yllättävää. Ja koska koira on vasta lapsi, sen olemassa olo on niin näkyvää ja tuntuvaa. Usein kuitenkin nolostelen sitä, että olen tällä tavalla höynähtänyt. Vaikka olen tiennytkin olevani vannoutunut koiraihminen, sen intensiivisyys on vähän kiusallista. En tiedä miksi. Pyörittyäni vuosikaudet kaniharrastuksen parissa, luulisi että koiraharrastus on ikään kuin askel ylöspäin, edes vähän vakavammin otettavien höynien piiriin. Mutta ensi vuonna tähän aikaan minut voi bongata kolmipyörän päältä, jota vetää koira. Omituisten harrastusten ihmisenä en voi olla ilakoimatta jo etukäteen. (Niin ja talvisin koira vetää suksilla, reellä, pulkalla. Kesäisin tulee kyseeseen myös tavallinen polkupyörä.) Vedän kuitenkin rajan niihin t-paitoihin, joissa on omaa rotua edustavan koiran kuva. Se on veteen piirretty viiva.
.